Lupaus johon olet luottanut

Euroopan Unionin ja kotimaankin politiikan mantra on kasvu, kasvun kautta saatava työllisyys – ja usko siihen että kun riittävän paljon kasvua saadaan aikaan, jakaantuu sitä sitten tätä kautta kaikille. Näin syntyy suomalaisen yhteiskunnan moderni brändi, kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta.

Hyvinvoinnin lupaus näihin kilpailun ja kasvun odotusarvoihin taitaa olla kuitenkin suomalaisittain sanottuna ”pitkässä kuusessa”. Globaali kilpailu on kulttuuri- ja kehityserojen johdosta äärimmäisen epätasaista. Vertailtavissa olevien käytettyjen vaihdon väineiden, valuuttojen eriarvoisuuden johdosta maailmassa eletään täysin erilaisissa oloissa, oikeastaan erilaisissa maailmoissa.

Kiinalainen, intialainen, vietnamilainen tai afrikkalainen palkkataso, työelämän olosuhteet ja infrastruktuurit eivät ole läntisin arvoin juuri vertailtavissa. Globaali kilpailu edellyttää meidän sopeutuvan näiden maiden kilpailuolosuhteisiin. Kiina tekee jo nyt ruotsalaisten merkkiautoa Volvoa ja intialaiset ovat vahvoja sisältötuotannossa – itse asiassa intialainen kulttuuri on vauhdilla tunkeutumassa läntiseenkin maailmaan.

Kilpailussa pärjäämisestä tulee näin ollen pitkä ja raskas taistelu – taloudellisista privileegioista ja uskonasioistahan tässä maailmassa pääosin sotia käydään. Näyttäisi siltä että kehittyneet länsimaat ovat löytäneet keinokseen koulutuksen, jonka avulla vaativaa osaamista työt pidetään kotimaissa ja hanttihommat jätetään kehittyvien maiden kansalaisille. Tätä ajattelutapaa voisi kutsua nykypäivän talousimperialismiksi. Toisena yritysten strategiaan kuuluvana uutena lähestymistapana voisi mainita  koulutetun työvoiman poimiminen mös internetin kautta erityistä osaamista edellyttäviin erikoistehtäviin. Tehtävät saattavat olla ruhtinaallisestikin palkattuja, mutta tehtäviin pääsee vain määräajaksi, projektiluonteisesti, ilman ”palvelusuhteeseen” kuuluvia sosiaalisia etuja. Yritykset eivät puhukaan enää yhteiskunta- vaan yritysvastuusta.

Oman lukunsa muodostaa juuri viimeisen vuoden aikana paljastunut globaali, yksityiskohtiin ja yksittäisiin kansalaisiin ulottuva tietourkinta. Yleisluontoiset lupaukset kansalaisten mielipiteenvapauden ja aineettoman omistuksen suojelulta ovat vailla todellista pohjaa. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Kilpailuhan on ahneiden sotaa, kuten tunnettu työväenliikkeen arvoperinnön humanistisen pohjan luoja jo taloudellisissa ja filosofisissa käsikirjoituksissaan huudahti.

Kulutuksen markkinat ovat kehityvissä maissa, joissa hyvinvoinnin hedelmiä ei ole vielä päästy maistelemaan. Noiden maiden markkinoille pääseminen edellyttää sopeutumista alkeelliseen infrastruktuuriin, samoin Aasian ja Afrikan kymmenien kielten osaamista ja kulttuurien tuntemusta. Kilpailuetujen tavoittelun kautta yritysmaailma on vienyt kuitenkin jo osaamista sen verran maailmalle, että pikemminkin me olemme heidän markkina-alueensa. Noihin kulttuureihin pyrittäessä ja omia talouden ja kilpailun arvoja sinne viedessämme saatamme olla hävittämässä näiden kulttuurien sisällöllisesti arvokkaimpia ulottuvuuksia.

Jotta tässä kilpailussa pärjättäisiin ja sitä tavoiteltua hyvinvointia saataisiin, on kustannuksia vähennettävä ja jo rakentamamme hyvinvoinnin rakenteita purettava. ”Meillä ei ole enää varaa nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon” - näin asia ilmaistaan jo julkisestikin. Tätä kautta on toteutumassa ällistyttävä paradoksi: saavuttaaksemme markkinajärjestelmän odotusarvojen lupailemaa, epämääräisessä tulevaisuudessa ja ehtoja täynnä olevan kaupallisen logiikan takana olevaa hyvinvointia, meidän on luovuttava jo saavutetusta, maailmalla ylistetystä pohjoismaisesta, kansanvaltaan nojaavasta ja taloudellista lamaa loistavasti puskuroineesta hyvinvointimallistamme. Yhteisen edun tavoittelun sijasta on rakennettava yksityisen intressin varaan.

Euroopan Unioni ja kotimaankin politiikka on sekä pitkällä että syvällä tässä lähestymistavassa. Jopa tulevaisuuteen yltävät periaateratkaisut ehdollistavat meitä tälle ajattelulle. Hyvinvointivaltiota on supistettava vuoteen 2017 mennessä ja eläkerahastojen karttumaa ja kasvattamista kevennettävä – tällaisiin ratkaisuihin on kuulemma jo periaatteessa suostuttu. Nyt puheena oleva lisääntyvän velkataakan supistamisaikataulu tulee tähän uutena ulottuvuutena mukaan. Tältä osin tulevaisuuden demokraaattisia oikeuksia on jo supistettu pitkään ja siten kavennettu kansanvallan mukaista vaaleissa vaikuttamista. Logiikkaan kuuluu että lupauksista on pidettävä kiinni kävi vaaleissa kuinka tahansa.

Kun sanon että ylläkuvatun logiikan mukaan tavoiteltua hyvinvointia ei todellisuudessa ole olemassa, niin haastan kansalaista tarkastelemaan kriittisemmin yhteiskunnallista käyttäytymistään. Vallan ja voiman antaminen tälle konservatiivisen ajattelun ydinsanomalle ei mielestäni ole mikään pelkkä onnettomien taloudellisten sattumien ja markkinoiden näkymättömän käden isku vasten kasvojamme. Se jo vuosikymmeniä jatkuneen systemaattisen, ideologisesti motivoituneen strategisen ajattelun ja siihen perustuvan tulosta. Tuo koneisto jyrää maanvyöryn lailla päällemme erilaisista suunnista: milloin on kysymys Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen markkinoita suosivan ja yhteisvastuuta rankaisevan vapaakauppasopimuksen sisällöstä, sisällöltään riistävien ehtojen asettamista  valtioille , jota joutuvat nyt lunastamaan odotusarvoihin sotkeutuneita investointipankkeja ja niiden riskihankkeita, milloin hallinnoltaan suljettujen yritysrakenteiden asettamista kilpailussa samalle viivalle kansanvaltaisen julkisen hallinnon kanssa, milloin tuontantorakenteiden tuottamisen periaatteellisesta kieltämisestä kokonaan julkisen sektorin osalta, kuten meidän keskeisen porvarillisen puolueen Kokoomuksen äänenpainoista on kuultavissa. Tähän voisi lisätä median lähes totaalisen sitoutumisen kaupallisiin markkina-arvoihin ja erilaisten ajatuspajojen siedättämishoidon kaupallisten, riistävien rakenteiden tyrkyttämisessä.

Mitä? Tämä kaikkihan perustuu vaaleissa saatuun valtaan, demokratiaan, saatat huudahtaa. Niin perustuukin. Minäkin puolestaan kysyn, voidaanko nykyisen tietoisuuden oloissa ylipäätään rakentaa hyvinvoinnille yhteiseen tietoisuuteen perustuvaa vaihtoehtoa, jonka perusteita olen näissä kirjoituksisani yrittänyt avata.

Julkisen ja yksityisen tehokkuudesta

Julkista sektoria syytetään tehottomuudesta - mutta onko tosiaan näin? Tarkastellaanpa tehokkuutta tässä suhteessa vähän yksityiskohtaisemmin.

Suomalainen sananlasku sanoo että hädässä ystävä tunnetaan tai että kun hätä on suurin on apu lähinnä. Palvelua tarvitsevan kannalta resurssin ja avunsaamisen välisen ketjun on oltava mahdollisimman lyhyt. Parhaimmillaan resurssilla tuotetaan tarvittavaa palvelua. Kun välitön fyysinen auttaminen ei osaamisesta tai muistakaan syistä ole mahdollista, silloin tarvitaan varautumista resurssien muodossa. Julkinen palvelu ja yhteinen säästäminen näiden palvelujen toteuttamista varten mahdollistaa parhaimmillaan lähes välittömän yhteyden palvelun tarjoajan ja sitä tarvitsevan välillä.

Kyllähän yksityisestikin tuotettu palvelu on nopeaa - edellyttäen että avun tarvitsijalla on itsellään resursseja maksaa siitä. Ilman ylimääräistä maksuvalmiutta apua ei tipu ja tehokkuus muuttuu saman tien tehottomuudeksi avun tarvitsijan kannalta.

Tuloksen hakeminen työntekijän selkänahasta on niitä yksinkertaisimpia ja samalla epämiellyttävimpiä keinoja hakea tehokkuutta. Tehokkuutta voidaan hakea muualtakin, kuten esimerkiksi rakenteista ja tietoisuuden lisääntymisestä.

Rakenteena julkinen sektori on äärimmäisen hyvä työllistäjä. Yli puolet julkiselle sektorille kootuista rersursseista menee henkilöstön palkkoihin. Palkan sivukulut ovat hyvin usein   varautumista hyvinvoinnin varmistamiseen vakuutusten, työeläkkeiden, sairastumisen, onnettomuuksien tai työttömyyden varalta. Tässä mielessä ne edustavat tehokasta asioihin puuttumista silloin kun kaikki ei menekään oletetulla tavalla. Palkan sivukulut ovat itseasiassa hyvinvoinnin perusmekanismeja ja sellaisenaan toimivan työelämän tehokkuutta lisäävä ulottuvuus.

Tehokkuudesta on kysymys myös silloin kun  palkka ja ansiot kiertyvät nopeasti kulutukseen ja tätä kautta muiden palveluntuottajien tuloiksi. Julkisen sektorin palkat ovat pääosin sopimusten mukaisissa rajoissa, jolloin ne ovat sekä julkisia että melko tasapuolisiakin, minkä lisäksi palkkaerot ovat selkeästi vähäisempiä kuin yksityisellä sektorilla. Tällä on tehokkuuden kannalta valtavan suuri merkitys; kun palkkatulo käytetään lähes välittömästi hankintoihin ja kulutukseen, merkitseee nopeaa kiertoa  ja samalla tehokasta pääomankäyttöä. 

Yksityisellä sektorilla suuret palkat, optiot ja kerätyt voitot ovat harvojen käsissä ja niiden tehokkuus yhteisen pääoman kierron kannalta on tehotonta. Suuret tuloerot muodostavat tosiasiassa yhden jarruttavan tekijän tehokkaalle pääomankäytölle. Laiska pääoma  on aktiivista ja tehokasta hyvinvointia jarruttava tekijä. 

Kulutuksen paikallisuudella on myös merkitystä. Lentäminen  lomanviettoon maapallon toiselle puolelle on yhteisen hyvinvoinnin kannalta tehotonta rahankäyttöä. Lentoyhtiöt eivät tietääkseni maksa polttoaineestaan edes veroja.  Turismi sellaisenaan  tekee niin suuren  mustan aukon pääomavirtoihin, että puhuminen maltillisesta matkailusta ja sen edellytysten parantamisesta  olisi mitä ajankohtaisinta. Kokonaistehokkuuden kannalta kotimaiset tasokkaat lomakohteet, niiden laatuun ja tasoon investointi yhdistettynä sosiaalinen lomatoimintaaan olisi todella tehokasta rahankäyttöä.

Julkisen sektorin voimavarojen kierto paikallistasolla edellyttää lisävoimavaroja vain sen verran mitä niitä viedään pääomien muodossa ulos. Paljon puhutaan viennin merkityksestä kansantaloudelle; tehokkaimmillaan uusi pääoma taitaa olla juuri julkisella sektorilla. Sen kasvukaan ei mielestäni ole ongelma vaan pikemminkin siunaus: suuri pyörä tuottaa enemmän laatua ja hyvinvointia kuin pieni ja kun tarvittavat voimavarat ovat koossa, paikallisen hyvinvoinnin  ja sen pääoman kierron kehää voidaan pitää pystyssä.

Ajatus liian suuresta julkisesta sektorista on itse asiassa absurdi - siinähän kyseenalaistetaan yhteisten suunnitelmien ja päätösten merkitys, kun samalla  siirretään elämänlaatu ja hyvinvointipalvelut pitkän odotteluarvojen ketjun päähän. Julkinen sektori eri voimavarojen lisääntyessäkään kasva tarvetta suuremmaksi. Nykyisen teknologian aikakaudella kuluttaminen on aivan yhtä tärkeää kuin tuottaminenkin. Lähimmäisen auttaminen, inspiroiminen ja työllistäminen yhdessä yhteisen hyvinvoinnin lisäämisen kanssa on globaalissa maailmassa ja euroalueen kriisissä todennäköisesti kaikkein terveintä politiikkaa. 

Tehokkuus ja tietoisuus? Tässä tulee mukaan tietoisuutemme ihmisen todellisista tarpeista, ympäristön kestävyydestä, rationaalisesta, järkevästä toiminnasta, yhteisestä priorisoinnista ja koko elämäntavasta. Tehokkuuden on nimittäin mahdollistettava myös harmonia, tasapaino, raja jonka yli ei mennä.  Juuri tällaisessa analyysissa yhteinen päätöksenteko, tarpeiden ja mahdollisuuksien arviointi edustaa myös järkevää, kokonaisuutta  tarkastelevaa, hyväksyttävien rajojen sisällä toteutettavaa tehokkuutta.

Heräämistä odotellessa

Puheenjohtajataisto on siis alkamassa SDP:ssä nyt kun Antti Rinne, ilmeisen hyvin valmistautuneena on ilmoittautunut haastajaksi Jutta Urpilaiselle. Antti Rinne julkaisi tänään maanantaina 3.2. 2014 laajan liitteen SDP:n pää-äänenkannattajan Demokraatin osana ja siinä hän availi kampanjansa lähtökohtia.

Huomattava on että Jutta Urpilaisen sanojen mukaan molemmat edustavat SDP:n samaa ”talouden suurta linjaa”, jonka keskeinen lähtökohta on uusien työpaikkojen luominen kasvun kautta. Linjaeroksi mielestäni ei riitä menossa olevien suurten uudistusten yhteydessä nähtävissä oleva ”soutaminen ja huopaaminen”, kun välillä ollaan tukemassa kuntien yhdistämishankkeita SOTE-sopiviksi rakenteiksi ja toisasalla vannotaan kuntien itsenäiseen päätöksentekoon ja kuntien itsehallintoon. Kysymys ei ole arvopohjaeroista, vaan strategisista painotuksista joissa eroja tietenkin löytyy. Samaa tavoitellaan, toimintakykyisiä, kansanvaltaisesti hallinnoituja kokonaisuuksia, joissa varsinainen tavoite, henkinen ja fyysinen hyvinvointi voi toteutua.

Talouden suuren linjan suuri ongelma on se, että käytännössä kaikki poliitiset suuntaukset ilmoittavat tavoittelevansa tätä samaa tavoitetta. Tämä on jo nyt osoittautunut kompastuskiveksi juuri sosialidemokratialle. Kun työpaikkoja tavoitellaan teolliselle, uusiin innovaatioiohin perustuvalle ja globaalissa kilpailutaloudessa toimivalle yrityssektorille, päädytään lähes automaattisesti yritystoiminnan edellytysten varmistamiseen ja parantamiseen jo toteutettujen mallien mukaisesti niin valtion kuin kuntienkin päätöksenteossa. Kokoomuksella ja keskustapuolueella on tällä sektorilla, siis pääoman puolella tapahtuvaan toimintaan liittyvää kulttuurista kokemusta ja vuosikymmeniä kehitetty toimintaverkosto. Sosialidemokratian työhön, toimeentuloon, yhdenvertaisuuteen, avoimuuteen, demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät arvot koetaan yrityksen ja sen toiminnasta vastaavien menestyksen esteiksi. Tällä suunnalla sosialidemokratia on ja pysyy nykyisillä eväillä sinänsä tarpeellisena mutta mieluimmin vähänkäytettynä jarrukahvana. Tasainen tulonjako olisi kulutuskysynnän elvyttämisen kannalta loistava elvytysruiske, jonka saavuttaminen ei kuitenkaan näytä mahdolliselta. Tuloerot ovat kasvamaan päin.

Rinne on maininnut että Suomen julkinen sektori ei ole köyhä ja että toimivaa visiota voitaisiin rakentaa myös julkisen aloitteellisuuden varaan. Tätä kautta syntyvistä hankkeista voitaisiin sitten myydä osia yrittämisen pohjaksi. En usko Urpilaisenkaan vastustavan tällaista avautumista. Miten porvarienemmistöisessä julkisessa hallinnossa - joka itse pyrkii yksityiseen säästömotiiviin vedoten purkamaan julkista sektoria vedoten suuruuteen, köyhyyteen ja tehottomuuteen - tällaista aloitteellisuutta saataisiin aikaan – siitä ei ole ajatuksia tässä yhteydessä eikä aikaisemminkaan juuri esitetty.

Kasvun kautta tapahtuvan työllistämisen mantra on ollut sosialidemokratian käytössä itse asiassa koko sodanjälkeisen ajan. 1950-luvulta käynnistynyt teollistaminen, valtionyhtiöisen rakentaminen ja sitä seurannut kasvu on kääntynyt valtionyhtiöiden yksityistämiseksi, kaupallistamiseksi ja myymiseksi. Informaatioteollisuuden nousu 1990-luvulta lähtien palautti joksikin aikaa tulevaisuudenuskoa tätä kautta mahdollistuvaan, vahvasti koulutuksella tuettuun nousuun, mutta sekin tie näyttää nousevan uusissa olosuhteissa pystyyn. Maailma on täynnä ostettavaa tavaraa, jonka määrää ei voida asumis- ja säilytystilojenkaan vähäisyyden vuoksi paljoa lisätä. Inhimillisten tarpeiden manipulointikaan yhä lisääntyvään kulutukseen ei ole mahdollista rajallisten resurssien maailmassa.

Jos vaaleissa käy kuten ennustetaan, sosialidemokratian toimintamahdollisuudet rajautuvat toimivien poliittisten yhteyksien luomiseen kunnallispolitiikassa. Pitäisikö tämän näkyä myös SDP:n puheenjohtajavalinnoissa? Ei siitä haittaakaan olisi, minkä lisäksi siltä suunnalta löytyy huomattava määrä osaajioa ja kokemusta. Eurooppa-vaaleissa konservatiivien ja liberaalien – keskusta mukaanluettuna – vahva enemmistö merkitsee Saksan johtaman austerity-politiikan jatkumista pitkälle tulevaisuuteen. Asema Euroopan maantieteellisessä keskiössä mahdollistaa omalta osaltaan tämän erityisaseman ja muita EU-valtioita köyhdyttävän politiikan jatkumisen. Suomi on ajautumassa säästötavoitteineen pahanenteiseen suuntaan. Jokainen julkisen sektorin supistamistoimenpide automaattisesti muuttaa velkasuhdetta epäedullisemmaksi.

Facebook-sivullaan kaverini Juhani Räsänen kirjoitti tarvittavasta muutoksesta enteellisesti seuraavaa:” Uuden politiikan fokuksessa tulee olla yhteiskunnallisen kiusaamisen muuttaminen yhteiskunnalliseksi voimaannuttamiseksi kaikilla julkisen palvelun lohkoilla.”

Vaihtoehtoinen, sävähdyttävä ja näkemystä säteilevä sosialidemokratian linjaaminen näyttää siis antavan vielä odottaa itseään. Minä keskityn puheenjohtajapelin sijasta tuon sisällöllisen vision synnytykseen.