Olen blogeissani esittänyt
kritiikkiä sosialidemokratian suhteesta arvoperintöönsä aika
paljonkin ja pidättyväisestä palautteesta voisi päätellä
arveltavan että en osaa muuta kuin kritisoida vallitsevaa
tilannetta. Toisaalta on ollut myös niin, että ääni
aatteellisesta korvesta ei tahdo ulottua niitten korviin joilla
valittuina edustajina on nyt keskeinen aloiteoikeus. Kun seuraavassa
esitän vaihtoehtoista lähestymistapaa, teen sen siksi että
näköpiirissä aika uhkaavasta tilanteesta huolimatta ei ole
varteenotettavia uusia esityksiä yhteiskuntapolitiikan linjauksiksi. Vappupuheetkin näyttävät tässä suhteessa aika tyhjiltä, valtakunnan päälehden puhe-ehdotukset mukaanluettuna.
Uuden vaihtoehdon pitää
mielestäni vastata muutamiin tärkeisiin vaatimuksiin. Kysymys on
järkevästä työstä, joka vastaa kuluttajien kipeimpiin
tarpeisiin. Vähävaraisella työttömällä nuo tarpeet liityvät
päivittäiseen toimeentuloon, ikääntyvällä ihmisellä
palveluihin, hoitoon, kuntoutumiseen, elämän laatuun. Työelämässä
olevan enemmistön keskeinen tarve on mahdollisuus professori Himasen keskeisenä edellyttämään arvokkaaseen
elämään. Se tarkoittaa oikeutta tasa-arvoisena osallistua
yhteiskunnan rakenteiden kehittämiseen ja mahdollisuutta suunnata
omaa elämäntyötään sellaiseen joka edistää omaa hyvinvointia
ja yleistä hyvää.
Tähänastinen vaihtoehto
on ollut yritys luoda vahvaa ja lujaa Eurooppaa Unionin lanseeraamien
vapauksien kautta. Vapaa kilpailu on nostettu tätä kautta
keskeiseksi periaatteeksi, jonka toimintamahdollisuuksia on
vapautettu ja tuettu käytännössä rakenteen kaikilla tasoilla.
Julkinen sektori on nähty paitsi voimavaroja kuluttavana myös
aatteellisesti arveluttavana vaihtoehtona. Siihen on liitetty
kaapeissa kolisteleva sosialismin luuranko ja yhteys aikansa
eläneiksi koettuihin, Ranskan vallankumouksen parisataa vuotta
sitten nostamiin kommunitaarisiin ihanteisiin.
Markkina-arvoihin
nojautunut järjestelmä on yksityistä, rajoittamatonta
aloitteellisuutta tukiessaan ajanut itsensä niin syvälle
taloudelliseen ahdinkoon, että uusi nousu julkisen sektorin
vahvistumisen kautta koetaan käytännössä nykytilanteessa
mahdottomaksi.
Julkisen sektorin kautta
tapahtuvaa elpymistä ja kuntoutumista rajoittavat EU:n tunnetut
periaatteet sen kasvun rajaamisessa vuosittain kolmeen prosenttiin ja
myös yli 60%:n velkaantumisen teko rangaistavaksi – jota
kuitenkaan ei ole todellisuudessa pantu toimeen. Julkisen sektorin
kasvun osalta raja taitaa olla hatusta vedetty – ainakaan hyviä
perusteluja sen tälle tasolle asettamisesta en ole kuullut. Selvää
on että veroilla ja maksuilla julkisen sektorin elvyttäminen ei ole
näissäoloissa toimiva vaihtoehto.
Kuitenkin pohdiskelen uudenlaisen
vaihtoehdon laittamista liikkeelle. Se perustuu julkisten palveluiden
hyväksyntään, niiden vahvaan työllistämiselementtiin ja siihen että
työssäkäyvillä ihmisillä näyttää edelleenkin olevan rahaa,
joka suuntautuu mm. pörssisijoittamiseen.
Julkisiin palveluihin
sijoittamisen kannattavuus perustuu kunnallishallinnon
verotusoikeuteen, jota käytetäänkin pelkän verotuksenkin muodossa
yhden viidesosan tasolla verotettavaksi katsotuista tuloista.
Tällainen tuloksentekotaso on yritysmaailmassakin varmasti hyvää
keskitasoa ellei parempikin. Monet yritykset joutuvat tulemaan
toimeen vähemmälläkin. Julkisen talouden toinen piirre on se, että
sen tuotteet, elämän laatu ja hyvinvointi syntyvät kotimaassa,
paikallisella tasolla eikä niitä noin vain voida siirtää
ulkomaille tuotettavaksi. Kolmas tärkeä seikka on rahan
pääasiallinen kiertäminen paikallistaloudessa, jossa uusintamiseen
tarvitaan oikeastaan vain se osuus joka johtuu ulkomaan tuonnista.
Ehkä kaikkein tärkeintä on julkisten palveluiden voimakas,
eettisesti korkeatasoinen työllistävä vaikutus. Työn tulos
julkisissa palveluissa muuttuu lähes välittömästi elämän laadun
paranemiseksi. Yksityisessä tavaratuotannossa tällaisesta
tehokkuudesta ei voi olla puhettakaan.
Miksi julkiselle
sektorille ei ole luotu samalla tavalla sijoitusinstrumentteja kuin
mitä pörssiin on tehty suurten riskienkin kustannuksella ja
tuloksena jopa tuhoisia epäonnistumisia ? Miksi yhteiseen
hyvinvointiin suuntautuvaa myönteistä asennetta ei osata
konvertoida taloudelliseksi käyttövoimaksi? Minun mielestäni
poliittista ajattelua vaivaa tässä suggestiivinen sokeus ja suuri
ymmärtämättömyys pääoman kiertokulusta hyvinvointia
tuottavassa, verotusoikeuteen perustuvassa palveluyhteiskunnassa.
Kun tämä hallituskausi
on viety päätökseen ja hallituksen suuret uudistukset
kuntarakenteessa sekä sosiaali- ja terveydenhoidossa onvat saaneet
eduskunnan hyväksynnän, rintamasuuntaa on muutettava elvytyksen ja
kasvun hakemiseen yhteisen sektorin kautta. Suurempien
kuntakokonaisuuksien syntyminen palvelee erinomaisesti myös uusilla
keinoilla vauhtiin laitettavaa julkisen palvelurankenteen
kehittämistä. Tätä varten on luotava uusia rahoitusinstrumentteja
pitkän tähtäyksen suurten julkisten hankkeiden rahoittamiseksi.
Pitkäaikaiset, mielellään kuntien itsensä lanseeraamat
joukkovelkakirjalainat tai kohdistetut kuntabondit olisivat juuri
sopivia välineitä kasvun käynnistämiseksi tätä kautta.
Liikkeellelähdön voima ja nopeus määräytyvät siitä, onko
hukkuvalla jokin muu reaalinen vaihtoehto käytettävissään. Ainakaan vappupuheissa
sellaista ei noussut esille mistään suunnasta.
Suomalaisen teollisuuden
investoinnit ja uudet innovaatiot voivat toteutua vain, jos
kotimaista kulutuskysyntää saadaan voimistettua. Luonnollisin tie
on luoda aluksi työpaikkoja sinne missä niitä eniten tarvitaan eli
julkiselle palvelusektorille. Pienet ja keskisuuret
teollisuusyritykset hyötyvät tästä lähes välittömästi eikä
suurtenkaan hankkeiden toteutuminen olisi jatkossa enää niin
epävarmalla pohjalla kuin mitä se on tällä hetkellä.
Sosialidemokratian
kannalta tässä on kysymys palaamisesta liikkeen arvoperinnöstä
kumpuaville lähteille. Uskon myös että myös muiden puolueiden
piirissä paikallistasolla löytyy halua tältä pohjalta kasvavaan
yhteistoimintaan.