Sosialidemokraattina NATOn johdossa

 Jens Stoltenberg, NATOn pääsihteeri vuosina 2014-2024, on julkaissut muistelmansa tältä ajalta ja kustannusosakeyhtiö Otava on suomentanut tämän lähes 500-sivuisen "Vahtivuoroni"kirjan. Jens Stoltenberg toimi ennen pääsihteerikauttaan Norjan pääministerinä ja sekä hänen isällään että isoisällään on vahvat yhteydet sosialidemokratiaan - kysymys on vähintäänkin toisesta maailmansodasta alkaneesta jatkumosta. Isoisä joutui Norjan armeijan upseerina Natsi-Saksan sotavangiksi ja keskitysleirin kaltaisiin olosuhteisiin vankilaan, jossa oli mm. myös Neuvostoliiton sotavankeja. Isä palveli korkeana virkamiehenä ja ministerinä Norjan hallituksissa. 

Sympatiat työväenliikkeeseen olivat syvästi periaatteellisia eivätkä sellaisenaan perustuneet norjalaisen työmiehen arkikokemuksiin. Komeana miehenä Jens eteni myös järjestöelämässä ja hän toimi mm. Norjan sosialidemokraattisen nuorisoiliikkeen AUF:n puheenjohtajana. Hän oli pitkään aivan keskeisiä nuorisoliikkeen sodanvastaisessa toiminnassa ja vastusti tässä yhteydessä aktiivisesti Norjan NATO-jäsenyyttä. Pikkuhiljaa asenteet kuitenkin iän karttuessa alkoivat muuttua NATO-myönteisiksi. Tämä olikin se kiinnostava lähtökohta, jonka vuoksi tartuin tähän kirjaan. Halusin ymmärtää paremmin Pohjois-Atlantin liiton NATO:n sisintä olemusta ja tietenkin myös sitä, millä tavalla norjalainen sosialidemokratia ja sen johtava poliitikko Stoltenberg perustelevat aktiivista mukanaoloaan puolustusliitossa. 

Stoltenberg kuvaa kirjassaan NATO:n syntyaikoja ja lähisukulaistensa sodanaikaisia kokemuksia. Norja joutui natsi-Saksan miehittämäksi ja joutui sisältäpäin näkemään tämän ääirioikeistolaisen toiminnan demokratiaa tuhoavan voiman. Norja on väestömäärältään vähälukuinen maa - suurinpiirtein Suomen kokoa - eikä Norjan kaltaista maata ole helppoa puolustaa. Sotilaallinen puolustautuminen ei ole ollut Norjan mallissa missään tapauksessa ensisijainen vaihtoehto. Keskusteluyhteyden pitäminen poliittiisiin vastustajiin niin kotimaassa kuin kansainvälisestikinon on aina kuulunut Norjan sosialidemokratian toimintatapaan niin puolueena kuin mukanaoltaessa poliittisissa tehtävisssä ja vastuussa maan hallituksessa. Pääsihteeriksi ryhtyessään Stoltenberg tunsi hyvin mm. Venäjän nykyjohtoa vierailujen, kutsujen ja tapaamisten  muodossa. Hän tekee selväksi että myös Venäjän turvallisuusintressit ovat legaaleja ja ne on kansainvälisessä kanssakäymisessä otettava huomioon.

Kirjassaan hän kiinnittää huomiota erityisesti Britannian ja Labourin aktiiviseen rooliin NATOn perustamisvaiheessa 1940-luvun lopulla. Britannian Clement Attleen johtaman Labour-hallituksen ulkoministeriksi tuli Ernest Bevin, kouluja käymätön, jo 8-vuotiaana täysorvoksi jäänyt, ammattiyhdistysliikkeessä elämänkoulua käynyt  labouraktiivi. Perusteilla olleen NATOn ydinajatukseksi tuli vielä nykyäänkin kuuluisa  sääntöjen  viides pykälä, jonka mukaan sotilasliiton jonkin jäsenmaan kimppuun hyökkääminen tulkitaan hyökkäykseksi koko sotilasliittoa kohtaan. Tämä keskeinen toimintaperiaate tuli juuri ulkomionisteri Beviniltä. Tuon saman periaatteen rauhanomaista tulkintaa edustaa  ammattiyhdistysliike, joka tulkitsee yhdenkin jäsenensä kaltoinkohtelun merkitsevän hyökkäystä koko ammattiyhdistysliikettä kohtaan. Tämä havainto Stoltenbergin kirjassa osoittaa, että NATOn keskeisen sotilasdoktriinin eettinen perusta on kansanvaltaisen ammattiyhdistysliikkeen toimintakäytännöissä, kuitenkin sotilaalliseen ja NATO:nkin tapauksessa erityisesti puolustustaisteluun liittyvänä.

Hyvin keskeiseksi hänen pääsihteerikaudellaan nousee puolustusmenojen  kasvaminen ja juuri hänen kaudelleen sattuneet vaikeat selkkaukset: Venäjän hyökkäys Ukrainaan nousee sekä periaatteellisesti että taloudellisesti koko ajan keskeisempään asemaan. Stoltenberg korostaa, että jokaisen eurooppalaisen oikeus oman puolustustiensä ja liittolaisuuksiensa valitsemiseen on kaikkien osapuolien hyväksymä periaate jo Helsingin ETYK-konferenssista lähtien. Se että Venäjä ei hyväksy puolustusliiton etenemistä lähemmäksi rajojaan on tässä suhteessa ristiriidassa sen edeltäjän Neuvostoliiton ETYK-kokouksessa hyväksymän periaatteen kanssa. Se että Venäjä kokee NATOn tunkeutumisen lähemmäksi ydinalueitaan ja erityisesti Ukrainaan vaaraksi ja todelliseksi uhkaksi on nähtävissä yhteydessä taloudelliseen kilpailuun. Samoin se liittyy läntisten suurvaltojen  ideologiseen haluun murtaa Venäjän sadoista kansoista koostuva valtava autoritaarinen imperiumi. NATOA johtaa talousperiaatteiltaan aggressiivinen USA ja Venäjän kovaotteinenkin tarve pitää isänmaa Venäjä yhtenäisenä on otettava huomioon. Periaate on Stoltenbergin mukaan selkeä ja kiistaton, mutta onko se siitä huolimatta viisasta? Tätä kysymystä Stoltenberg pohtii kirjassaan. 

Erityisesti USA:n presidentti Trump kiinniti jo ensimmäisellä valtakaudellaan huomiota siihen, että NATOn jäsenmaat eivät noudata yhdessä sovittua periaatetta nostaa puolustukseen käytettävän budjettiosuutensa kahteen prosenttiin käytettävissä olevista menoista. Juuri taloudesta käyty kiistely on sävyttänyt vuosia NATOn toimintaa, mutta nyt presidentti Trum nostaa sen keskeiseksi solidaarisuuskysymykseksi ja samalla NATO-kritiikkinsä keskiöön. Amerikkalaiset suhtautuvat tähän prosenttiosuuteen kuin maksettavaan jäsenmaksuun, ei sumppikahvimaiseen suositukseen. Muotoilun heiveröisyyden ymmärtää, kun muistaa NATOn päätöksenteossa noudatettavan yksimielisyysperiaatteen. Viimeinenkin kiristäjä on saatava mukaan päätökseen. Se tarkoittaa päätösölauseiden jatkuvaa muotoilua, uudelleentyöstämistä ja vaikeita, viimehetkeen jatkuvia neuvotteluja. Presidentti Trump moittii erityisesti Saksaa ja Ranskaa luistamisessa tässä tärkeässä asiassa eikä pääsihteerin kotimaa Norjakaan jää vaille moitteita. USA joutuu pitämään sotilasmenonsa jatkuvasti yli neljässä prosentissa ja väestöltään suurimpana jäsenmaana se maksaa myös valtaosan kaikista kustannuksista. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ammattiyhdistysliikkeessä jäsenmaksu on velvoittava eikä mikään suositus. Suomi kuuluu Trumpin katsannossa velvollisuudet täyttävään joukkoon,samoin Puola ja Baltian maat. Presidentti Trump pitää Saksaa ylimielisenä sen jättäessä taloudellisesta ylijäämästään huolimatta jäsenvelvoitteensa NATOssa puutteellisesti hoidetuksi. 

Pääsihteerinä Stoltenberg pyrkii tiukasti huolehtimaan siitä, että NATO ei osallistu sotilasjoukkojen  muodossa sen enempää Ukrainan kuin Syyriankaan kriiseihin. Sama koskee myös Afganistania. Viimemainitusta muodostuukin amerikkalaisille ja myös eurooppalaisille joukoille katkera sotilaallinen koettelemus. Se muistuttaa monessa suhteessa USA:n viimeisten joukkojen sekasortoista poistumista Saigonista, Etelä-Vietnamin pääkaupungista maaliskuussa 1973. Stoltenberg toteaa tämän selvästi: yritys muuttaa sotilaallisin turvajoukoin afganilaista, islamistista heimoyhteiskuntaa ei loppujen lopuksi onnistunut. Sikäläinen kulttuuriperintö ja ajattelutapa on paitsi jakautunutta, myös keskeisiltä osiltaan täysin erilaista kuin läntiset toimintatottumuksemme. Stoltenberg toteaa tämän tappion ja pitää sitä myös NATO:n tappiona.

Erittäin kovia ponnisteluja pääsihteeri joutuu käymään neuvotellessaan huippukokousten päätöslauselmista ja yrittäessään saada ristiriitaiset tilanteet ja kannanotot niihin sovitetuksi yhteen. Presidentti Trump on erityisen kova luu painostuksessaan, samoin Turkin presidentti Erdogan ja loppuvaiheessa myös Unkarin valtionpäämies Orban. Siinä joutuu sosialidemokraattinen pääsihteeri käyttämään kaikki omat ja vihjeenä saamansa taidot saadakseen joukkueen kasaan. Hän joutuu myöntymään ajatukseen, jonka mukaan NATO:n talouden kasvaminen on loppujen lopuksi presidenti Trumpin ansiota ja että Erdoganin mukaansaaminen yhteiseen lausumaan vaatii perhesuhteiden ja yksityisen kanssakäymisen kokemusten mukaanottamista Turkin ja Syrian rajalla taistelevien ryhmien aiheutamien esteiden voittamiseksi. Kyllä, Stoltenberg venyy ja myös voittaa  jäsenmaiden vaikeidenkin päämiesten luottamuksen puolelleen. Se johtaa siihen, että pääsihteeriys kestää kaikkiaan kymmenen vuotta.

Stoltenberg pitää vahvaa NATOa  tarpeellisena samoin kuin sen sotilaalliseen puolustamiseen tarkoitettua sotilaallista pelotetta ja sääntöjen viidennen pykälän ammattiyhdistysperäistä solidaarisuusperiaatetta: yhden kimppuun käyminen tarkoittaa uhkaa kaikille ja senmukaista reagointia. Tässä voisikin kysyä sotilaalliseen konfliktienratkaisuun ja pelotteeseen uskovien eettisen ja rationaalisen ajattelun perään: kun hyväksytte tämän periaatteen sotilaallisissa ristiriitatilanteissa, miksi tämä ammattiyhdistystraditiosta tuleva etiikka ei kelpaa työnantajille toimeentuloon liittyviä kysymyksiä ratkaistaessa?

Stoltenberg hoitaa postinsa NATOssa kiitettävästi ja valaa uskoa puolustusliiton tarpeellisuuteen. Siitä huolimatta, kaiken myös hänen kaudellaan tapahtuneen ja ratkaisematta jääneen perusteella voidaan kysyä: olisiko kuitenkin, kaikesta huolimatta ja kaikissa olosuhteissa sittenkin pyrittävä dialogiin, vuoropuheluun, rauhanomaisten yhteyksien ja toimintatapojen kehittämiseen? Yhä suurempia ja monimutkaisempia ongelmia tuottavan teknisen kehityksen ja tekoälyn maailmassa? 

Lisäys 10.10. 2026 keskusteluun NATOsta ja sen laajenemisesta.

Teidän liittolaisuutenne on typerän amatöörimåinen...

Jeffrey Sachs piti tämän puheenvuoron Euroopan Parlamentissa 14. 10. 2026. Tämä kannattaa tavallien kansalaisenkin kuunnella tarkkaan..

Jeffrey Sachs on yhdysvaltalainen taloustieteilijä, akateemikko ja julkisen politiikan analyytikko, joka tunnetaan työstään talouskehityksen, köyhyyden vähentämisen ja kestävyyden parissa. Hän on neuvonut hallituksia ja kansainvälisiä järjestöjä, mukaan lukien YK:ta, talouspolitiikassa. Sachsilla oli keskeinen rooli Neuvostoliiton jälkeisten talouksien siirtymisessä markkinajärjestelmiin, ja hän oli YK:n vuosituhannen kehitystavoitteiden johtava puolestapuhuja. Tällä hetkellä hän toimii professorina Columbian yliopistossa ja johtaa kestävän kehityksen keskusta. Jeffrey Sachs piti tämän puheenvuoron Euroopan Parlamentissa 14. 10. 2020. Tämä kannattaa tavallien kansalaisenkin kuunnella tarkkaan...

Utopian sijasta dystopia?

 Tapahtumien vyöry ja äkkikäänteet mullistavat kansainvälistä politiikkaa USA:n presidenttivaihdoksen jälkeen. Keskeinen läntinen arvoyhteisö, joka kaikkein kiihkeimmin ajoi Ukrainan NATO-jäsenyyttä ja oli keskeisenä ulkopuolisena vaikuttajana Kiovan Maidanin aukion tapahtumissa vuonna 2014, on nyt kääntänyt täysin kelkkansa. Se on kääntänyt suksensa myös suhteessa Ukrainan aseelliseen tukemiseen sodankäynnissä Venäjän Ukrainaan suuntautuneessa "sotilasteknisessä operaatiossa". Vielä 2022 tammikuussa USA torjui Venäjän ehdottamat neuvottelut ratkaista ongelma NATO:n laajenemisen pysäyttämisellä torjuttiin lännessä suoralta kädeltä ja seurauksena oli nyt kolme vuotta jatkunut sota. Inhimilliset kärsimykset, satoihin tuhansiin   nousevat kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut, miljoonat Ukrainan pakolaiset kaikkialla Euroopassa, materiaalisista ja taloudellisista kustannuksista puhumattakaan, on ainoa tulos joka on selvästi havaittavissa tästä kaameaksi luokiteltavasta tapahtumaketjusta.

Ukrainasta ei ole näillä näkymin tulossa NATOn jäsentä ja Euroopan Unioninkin jäsenyys on kaukana, jos perinteisistä ehdoista jäsenyyden saavuttamiseksi pidetään kiinni. Ukraina taistelee itsenäisyydestään ja paradoksaalista olisi, jos se Euroopan Unioniin liittymisen myötä menettäisi Unionin jäsenmaiden tapaan hetimmiten taloudellisen itsenäisyytensä Euroopan Komissiolle. 

Vastauksena syntyneeseen tilanteeseen Euroopan Unionin jäsenmaat ja Britannia ovat päätyneet ratkaisuun, joka tähtää aseellisen varustautumisen kiihkeään lisäämiseen. Tässä suhteessa erityisesti Euroopan Unioni on monella tapaa vaikean haasteen edessä; perustamissopimuksessaan rauhan ja vaurauden varaan rakentavasta yhteisöstä alkaa yhä selvemmin tulla aseellisesti varustautuva sotilaallinen linnake. Puolustusyhteistyön yhteensovittaminen ja materiaalisen perustan luominen puolustusyhteistyölle ei ole kädenkäänteessä polkaistavissa liikkeelle, niin erilaisia ratkaisuja jo tähän mennessä keskenään kilpailevat Euroopan maat ovat rakentaneet. Lisäksi monet Unionin jäsenmaista - kuten Suomi - ovat kalleimmissa ja tehokkaimmissa puolustusratkaisuissa, so. hävittäjähankinnoissa turvautuneet USA:han, jonka logiikka suhteessa Venäjään on keskeisiltä perusteiltaan täysin muuttunut. Kyseenalaista on, voidaanko näitä aseita käyttää edes alkuperäiseen tarkoitukseen ja toteutuuko tämän pitkän aikavälin hanke kokonaan ylipäätään.

Nyt puhutaan uuden "rahoitusvälineen" luomisesta puolustusteollisten suuren luokan hankkeiden rahoittamiseksi.  Hanke on ristiriidassa sekä oikeusvaltioperiaatteen että Euroopan Unionin peruskirjan makrotaloudellisten ehtojen kanssa. Sama koskee myös Venäjän Euroopan Unioniin jäädetettyjä varoja.

Budjetin ulkopuolisen välineen luominen on ristiriidassa läntisessä maailmassa noudatetun kaksinkertaisen kirjanpidon keskeisten periaatteiden kanssa. Erilaisten kassojen luominen varsinaisen kirjanpidon ulkopuolelle on tavallinen perinteinen kirjanpitosynti sekä yritysmaailmassa että kansalaisjärjestöissä. Se vääristää fiskaalista periaatetta, jonka mukaan tilinpäätös on samalla fiskaalinen kertomus koko yhteisön toiminnasta. Tällainen toimintatapa romuttaa oikeusvaltioperiaatetta. 

Puolustustaloudellisen rahoitusvälineen tulisi Euroopan Unionissa luonnollisesti kuulua osana yhtesön makrotalousraamiin. Nykyisen peruskirjan  ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen ehtojen mukaan tällainen usean sadan miljardin euron "paketin" toteuttaminen nykyisten sääntöjen voimassa ollessa ei ole mahdollista. Jäsenvaltioiden lisääntyvä velanotto rahoitusvälineestä pahentaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen edellyttämien rajojen noudattamista. "Halukkaiden yhteistyön" mahdollistaminen herättää tietenkin kysymyksen, mitä tätä kautta jatkossa mahdollistetaan? Tämä on toinen poikkeama oikeusvaltioperiaatteesta. 

Euroopsn Unionin rauhantavoitteiden lisäksi tällainen hanke vääristää Unionin keskeistä tavoitetta taloudellisesta vakaudesta ja yhteisestä vauraudesta. Suuret ja lähitulevaisuudenkin kannalta tärkeät hankkeet hiilivapaasta teknologiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja korkean tason digitaalisesta teknologiasta odottavat edelleen ratkaisuja. Euroopasta on tulossa suurten yhteisten hyvinvointiratkaisujen sijasta sodankäyntiin liittyvän teknologian kanssa painiskeleva mörkö. Utopian sijasta onkin toteutmassa dystopia. 

Kuten tiedetään, meillä on takanamme 50 vuoden jakso ETYJ-prosessia, joka rakentui Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen yhteisesti hyväksytyille asiakirjoille. Tarkoitus oli luopua sotilaalliseen uhkaan ja uhkaamisen perustuvasta  turvallisuusjärjestelmästä. Tavoitteeksi asetettiin luottamukseen ja yhteisatyöhön  perustuvan kansainvälisen kanssakäyntijärjestelmän luominen ja lujittaminen. 

Tapahtunutta äkkinäistä muutosta on lähes mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä. Korkeassa iässä olevalle yhteiskunnallisten asioiden seuraajalle - kuten minulle - on surullista elää viimeiset elinvuotensa keskeiseksi tehtäväksi nousseen irrationaalin vihanpidon, asevarustelun ja aseisiin perustuvan turvallisuuden arvaaamattomassa maailmassa.

Tuliko Euroopan Unionista tämän ilmeisen muodonvaihdoksen seurauksena utopian sijasta dystopia?

---

Päivitys 18.3. 2025; tapa millä Euroopan parlamentti on jätetty sivuun puokustusrahoitusvälineen käsittelyssä, puhuu omasta pouolestaan siitä, miten pitkälle on poikettu sekä oikeusvaltioperiaatteesta että pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen perustuslakitasoisessa raamituksessa. Rahoitusvälineen käsittelyn ilmoitusluontoisuus on tietenkin merkki siitä, että europarlamentissa esitys ei olisi mennyt läpi esitetyssä muodossa, syynä ristiriita Kasvu- ja vakaussopimusken kanssa sekä ristiriita perussopimuksen makrotalouspoliittisten ehtojen kanssa.

Euronews 12.3. 2025: Euroopan parlamentti syrjäytettiin jälleen...

"Jotkut parlamentin jäsenet pahoittelivat sitä, että komissio käytti perustamissopimuksen 122 artiklaa välttääkseen äänestyksen äskettäin ehdotetusta 150 miljardin euron puolustusrahoituksen välineestä. Toiset ovat vähemmän huolissaan.

Euroopan parlamentti on jätetty syrjään päätöksentekoprosessista hiljattain julkistetun 800 miljardin euron suunnitelman osalta, jonka tarkoituksena on tehostaa ponnistelujaan tukea Ukrainaa lyhyellä aikavälillä ja varmistaa sen strateginen autonomia puolustaakseen itseään pitkällä aikavälillä.    

Osana niin kutsuttua Rearm Europe -suunnitelmaa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ehdottanut uuden rahoitusvälineen luomista, jonka arvo on 150 miljardia euroa perustamissopimuksen 122 artiklan (linkki) mukaisina lainoina ja jonka avulla EU:n toimeenpanoviranomaiset voivat hätätilanteessa toimittaa tekstin suoraan neuvostolle – Euroopan parlamentin ohittaen.  

"Tämä on ainoa mahdollisuus saada hätäapua, ja sitä me tarvitsemme nyt", von der Leyen sanoi Euroopan parlamentin jäsenille Strasbourgissa ja lisäsi, että EU:n toimeenpanoelin pitää parlamentin ajan tasalla edistymisestä.  

Artikla 122 lisättiin EU:n perussopimuksiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on käytetty hyvin harvoissa tilanteissa, mukaan lukien COVID-19-pandemian aikana. "

Taas ollaan vedenjakajalla...

Euroopan Unionin tila herättää jatkuvasti ajatuksia sekä makrotalouspoloittisen suuntautumisensa että sisäisen autoritaarisen rakenteensa johdosta. Uskon näillä seikoilla olevan aika paljon merkitystä ja myös vaikutusta siihen, että Euroopan Unioni on yhdessä Yhdysvaltojen ja läntisen arvoyhteisdön kanssa ajautunut vähitellen siihen jännitteiseen ja Ukrainan tuohamiseen johtaneen sodan syntymiseen. Koska Facebook ei suostunut varmuudella päivittämään pitkähköä vastauskirjoitustani Hannu Vesan esittämään ja myös minulle erityisesti suunnattuun haasteeseen, julkaisen samaisen tekstin myös täällä blogisivullani:

Hannu Vesa arvasi aivan oikein, että tämä SDP:n puheenjohtajan Sanna Marinin valitsema linja herättää monia kysymyksia. Olen jo aikaisemmin pohtinut Venäjän agressiota Facebooksivullani pitäen taustana Frankfurtin koulukunnan sosiaalipyskologin Erich Frommin agressioteoriaa.

Minun mielestäni lännen voimakas tunkeutuminen sotilasliittohankkeen merkeissä yhä lähemmäksi Venäjän ydinalueita on oikeuttanut Frommin mainitseman hyvänlaatuisen agression Venäjän omien elintärkeiden etujen ja jopa olemassaolon puolustamiseksi, onhan USA:n labiili poliittinen tilanne ja politiikka "Make America great again" hengessä koko ajan muodostanut uhkan koko suuren Venäjän hajoittamiselle. 

Se, että Venäjää johtaa presidentti Putin, joka on sekä suhteessa omaan maansa demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan osoittautunut Frommin hyvin kuvailemaksi autoritaariseksi ja sadistiseksi poliitiseksi johtajaksi, on Ukrainaan suuntautuneen odottamattoman hyökkäyksen muodossa tuhonnut pohjaa Venäjän itsepuolustukseksi tarkoitetulta "hyvänlaatuiselta" agressiolta. 

Länsi kokee nyt käyttävänsä tätä hyvänlaatuista agressiota oikeutettuna Ukrainan ja demokratian puolustamisena. Tätä agressiota johtaa Yhdysvallat, jonka tavoitteet sekä Kiinan että Venäjän suhteen ovat jo vuosikymmeniä olleet selkeästi taloudellista ja henkistä yliotetta tavoittelevia juuri "Make America great again" hengessä. 

Agression muuttuminen hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi ja jopa ydinsodaksi on koko ajan mahdollista ja todennäköisesti yhtä lähellä kuin Kuuban kriisin aikoihin 1960-luvun alussa. 

Kirjoitin tästä ulottuvuudesta analysoidessani prof. Bill Mitchellin kannustamana Euroopan Unionin autioritaarista peruskirjaa ja sen hengen mukaista poliittista arroganssia ja makrotaloudellista uuskeynesiläistä, sosialidemokratian vastaista asennoitumista. Nämä molemmat seikat muodostavat suuren ongelman sosialidemokratialle, mikä tilanne ei ole ensimmäinen liikkeen historiassa. Kirjoitin siitä myös ajatuspaja Tampereen Fb-sivuilla seuraavasti: 

Tämä professori William Mitchellllin arvio Euroopan Unionin uusliberaalista ja pohjimmiltaan hyvin autoritaarisesta, moniarvoisuuden ja varsinkin perinteisen sosialidemokratian suosiman kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollisuuden peruskirjatasoisesta poissulkemisesta vaihtoehtona on eurooppalaiselle sosialidemokratialle äärimmäisen vakava paikka. 

Hän kiinnittääkin huomiota - samoin kuin Tampereryhmän ajatuspajakin on tehnyt - eurooppalaisen sosialidemokratian talouspoliittiseen neuvottomuuteen tämän tilanteen edessä. Kuten prof. Mitchell huomauttaa, eurooppalainen sosialidemokratia on taipunut uusliberaaliin Euroopan Unionin taloudelliseen toimintatapaan ja on siten myös osasyyllinen koko maanosan aneemiseen taloudelliseen tilaan. 

Samalla on taivuttu mukaan Euroopan Unionin omajulisteiseen arroganssiin, jonka mukaan Euroopan Unioni muka puolustaa demokratian keskeisiä arvoja. Nykyisen eurooppalaisen poliittisen strategian kokeminen "ainoaksi oikeaksi" on ainakin minulle todella vakava poliittisen harkinnan paikka, niin monet asiat uuskeynisläisen talousajattelun, sanktioiden, vihanpidon ja sotilaallisen voimaan turvautumisen muodossa ovat ristiriidassa sosialidemokratian perinteisen arvopohjan kanssa. 

Tällaista on sattunut sosialidemokratian historiassa aikaisemminkin: Joutuminen kansalaissotaan puolueen johdon enemmistöpäätöksellä oli yli sata vuotta sitten ensimmäinen liikkeen arvopohjaa murtava tilanne. 

Joutuminen toiseen maailmansotaan ja aseisiin tarttuminen yhdessä koko 1930-luvun Suomea ja Eurooppaa riivanneen äärioikeistolaisuuden kanssa oli samalla tavalla vaikea aatteellinen vedenjakaja.

Puolueen jakautuminen 1950-luvulla johtui myös pohjimmiltaan arvoristiriidasta suhtautumisessa ennenkaikkea marxilais-leniniläiseen kommunistiseen liikkeeseen ja yhteistyöhön sen kanssa. Senkin jälkeen aika ja tapahtumat ovat murentaneet liikkeen arvopohjaa, kun osallistaminen ja osallistuminen järjestömuotoiseen toimintaan ja sitä kautta kasvavaan edustukselliseen demokratiaan on käynyt yhä heikommaksi. 

Nyt olemme joutuneet hakeutumaan läntisen suurvallan suvereenisti johtamaan sotilasliittoon ja samalla sopeutumaan sen mukaan tuomaan sotilas- ja valtapoliittiseen vaikutukseen. Kuinka liikkeelle käy näissä myllerryksissä? 

Liikkeen historiaa tarkastellessa voi kuitenkin huomata, että monta kertaa on jouduttu taipumaan liikkeen arvopohjan kannalta arveluttaviin ja jopa väärään suuntaan vieviin ratkaisuihin, mutta aina on kuitenkin vähitellen onnistuttu palaamaan korostamaan liikkeen keskeisiä arvoja, osallistamista, rauhaa, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona, ja myös vahvaa valtiota yhteisen hyvinvoinnin toteuttajana.

 SDP:n Tampereen puoluekokous vei periaateohjelmalausumassaan liikettä nykyiseen, taloupoliittisesti epäanalyyttiseen suuntaan - kuinka tulee käymään syyskuun alun puoluekokouksessa Jyväskylässä? Olemmeko jo irronneet juuriltamme? Vai onko paluu yli sata vuotta kestäneeseen arvopohjan mahdollista?

Sodan partaalle saakka?

NATOn kanssa solmittu "Isäntämaasopimus"  "MOU" (Memorandum of Understanding) sisältää todella paljon ja pitkälle menevää palvelua NATOn suuntaan. Toisessa yhteydessä on käyty keskustelua myös valmistautumisesta esim. tietoduksen alueella MoU:n mukaisiin toimiin, joista osa taitaa olla sotilaallisista syistä jopa salaisia. Mitä kaikkea tapahtuu ja mitä siitä seuraa, vaikuttaa minusta aika uhkaavalta; ilmeisesti Suomen puolustusta koskeva doktriini on kokenut de facto muutoksen luottamuksellisuuden rakentamisesta naapureihin - kuten Venäjään - johonkin muuhun, jonka päässä on täydellinen valmius sotaan. Ei naurata...

Kun katselen kääntämääni dokumentin määrioelmä osaa ja vertaan sitä Neuvostoliiton murtuessa kuopattuun Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen, voi huomata miten valtavan paljon syvemmälle yksityiskohtiin tässä MOU:ssa mennään. Yhteisiä sotaharjoituksia ei järjestetty muusta puhumattakaan. Ei olisi voinut kuvitella että Suomea olisi nimitetty rautaesiripun läntiselläpuolella olevaksi maaksi, jos isäntämaasopimuksen tekstejä olisi kirjoitettu käyttäen NATOn sijasta subjektina Varsovan liittoa:

Tämän MOU: n ja sen seuranta-asiakirjojen osalta sovelletaan seuraavaamääritelmiä :

1.1 Joukot. Kaikki Naton johtamien joukkojen komponentit, mukaan lukien kaikki henkilöt, eläimet, materiaalit ja tarvikkeet, sekä tällaisten joukkojen mahdollinen siviilihenkilöstö Nato Sofassa, Pariisin pöytäkirjassa, rauhankumppanuusvaltioissa tai muissa Naton johdolla osallistuvissa valtioissa määritellyllä tavalla. Ilmaus sisältää myös kaikki vesialukset, ilma-alukset, ajoneuvot, varastot, kaluston ja ammukset sekä ilma-, maa- ja merikuljetusresurssit tukipalveluineen, mukaan lukien joukkoja sijoittavat tai tukevat sopimustoimittajat. (Naton) sopimustoimittajat.

 Muut kuin suomalaiset yritykset, luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, joiden kotipaikka on muualla kuin Suomen alueella, jotka ovat Naton, Naton jäsenvaltioiden ja Naton johtamiin operaatioihin osallistuvien muiden valtioiden kuin Naton jäsenvaltioiden palveluksessa ja jotka toimittavat jonkinlaisia tavaroita ja/tai palveluja Natolle Suomen alueella operaatioiden, harjoitusten, kokeilujen tai vastaavan Naton johtaman sotilaallisen toiminnan yhteydessä. Ilmaus sisältää operaation yhteydessä toimivat sopimustoimittajien työntekijät sekä alihankkijat ja näiden työntekijät, mutta se ei sisällä paikallisia sopimustoimittajia ja näiden työntekijöitä eikä alihankkijoita ja näiden työntekijöitä.

1.2 Naton sotilaallinen toiminta. Sotilaallinen toiminta, mukaan lukien harjoitukset, koulutus, operaatioihin liittyvä koe- ja kokeilutoiminta ja vastaava toiminta, tai joukkojen suorittama strateginen, taktinen tai palveluun tai koulutukseen liittyvä tai hallinnollinen sotilaallinen tehtävä; taistelun tai sotilaallisen toimen tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavan torjuntatoimen toteuttaminen, myös hyökkäys, siirtyminen, huolto ja taisteluharjoitukset.

1.3 Naton komentaja. Naton komentorakenteesen kuuluva sotilaskomentaja.

1.4 Naton organisaatiot. Naton johtamat esikunnat ja joukot.

1.5 Kansainvälinen sotilasesikunta. Kansainvälinen sotilasesikunta, joka kuuluu Naton integroituun komentorakenteeseen tai jolle Pohjois-Atlantin neuvoston puolustussuunnittelukomitea on antanut tällaisen aseman. Ilmaus käsittää toiminnat, jotka voivat olla esikunnan tilapäisiä osastoja tai yksiköitä. 1.6 Kansallinen esikunta. Naton johtama kansallisten joukkojen esikunta.

1.7 Monikansallinen esikunta. Naton johtama, osallistuvien valtioiden sopimuksella perustettu esikunta, jossa on henkilöstöä useammasta kuin yhdestä valtiosta.

1.8 Lähettävät valtiot. Ne valtiot ja kansainväliset sotilasesikunnat tai näiden osat, jotka sijoittavat joukkoja isäntämaan alueelle Naton sotilaallisen toiminnan tukemiseksi.

1.9 Isäntämaa. Suomen tasavalta.
---
Isäntämaasopimuksessa on kysymys syvälle ja laajalle, tohtori Risto Volasen mukaan "sodan partaalle" ulottuvasta "yhteisestä ymmärryksestä" NATOn kanssa.  Miten pitkälle meneviin toimiin viranomaiset, esimerkiksi eri ministeriöt tämän MOU:n suhteen ryhtyvät, ei ole selvillä eikä taida selvitäkään, koska monet näistä toimista taitavat kuulua maanpuolustuksen kannalta salassapåidettäviin tietoihin.

Isäntämaasopimuksesta, siis Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta on kuitenkin voitava käydä keskustelua - avointa keskustelua, koska minusta näyttää että ilman mitään erillispäätöksiä Suomen sotilaallinen maanpuoplustusdoktriini on kokenut rajun muutoksen. Nyt ei rakenneta ystävyyden,  luottamuksen ja yhteistyön varaan vieressämme olevan suurvallan Venäjän kanssa, vaan lähtökohtana ovat epäluulo, vihamieliset asenteet ja ilmaisut sekä Euroopan Unionin myötä käyttöön tulleet molemminpuoliset sanktiot.

Vielä yksi huomio isäntämaasopimuksen vaikutuksista. Yleinen mielipide on otaksunut - ja niin taitaa otaksua myös tasavallan presidentti - että syvemmistä NATO-suhteista kuten jäsenyydestä ja siihen liittyvistä sotilaallisista ulottuvuuksista päätetään kansanäänestyksellä. Kun katselen isäntämaasopimuksen tekstejä, joudun toteamaan että se ohittaa todellisuudessa kansanäänestyksen ja siirtää jatkotoimet - muodollista jäsenyyttä lukuunottamatta - eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä päätettäväksi.