Poliittisen keskustelun ja strategian keskeinen vastakkainasettelu tapahtuu akselilla yritystoiminta - julkinen sektori. Poliittinen valtavirta, joka Euroopasssa on ankkuroitu syvälle Euroopan Unionin ja sen keskeisten instituutioiden (Euroopan Keskuspankki, Euroopan Investointipankki) peruskirjaan,. rakentuu vahvasti yritystoiminnan ympärille. Eräänlaisena symbolina ja tämän valtavirran nykyisen mallin soveltamisen avainkohtana voitaneen pitää perustuslakitasoisen Lissabonin sopimuksen toisen artiklan kolmatta akohtaaaa, jossa mm. todetaan että
3. Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen.
"Erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous" on se maininta, jossa painopiste asetetaan selvästi yrityspohjaisen markkinatalouden puolelle, olkoonkin että mukaan on otettu myös sosiaalisuuden, ympäristönsuojelun ja ympäristön laadun parantamista. Näistä kaikkein määrätietoisimman aseman on saavuttanut juuri yrityspohjaisen markkinan vahvistaminen. Kuvaavaa on, että vuosina 2014-22 Euroopan Keskuspankki tuki "markkinan likviditeettiä" ns. määrällisen elvytyksen muodossa kaikkiaan (tekoälyn antaman vastauksen mukaan) lähes 400 mrd:lla eurolla pääjohtajan ehdotuksiin perustuen ja valuuttaunionin päätöksentekojärjestelmän päätöksellä. Oman muistikuvani ja vuosittaisen seurannan perusteella summa oli kaikkiaan huomattavasti suurempi. Jopa Suomen osuus nousi mainitulta ajalta laskelmieni mukaan yhden silloisen vuosibudjetin määrään eli n. 60 mrd:iin euroon. Keskeistä oli, että keskuspankki voi antaa vastikkeetonta tukea yrityksille ja rahoittaa tämä hanke käytännössä pelkin kirjanpidollisin toimin. Valtiolle ja itsenäisen, keskuspankin omistamalle yhteisölle tämä on aina ja kaikissa olosuhteissa mahdollista ilman pelkoa ajautua konkurssiin.
Koko Euroopan Unionin jäsenyytemme ajan Euroopan Unionin panos jäsenvaltioiden makrotaloudelliseen tukeen on ollut "takkusten takana". Asetetun hintatasovakauden seurauksena suurtenkin hankkeiden rahoituksen on pitänyt tapahtua EU:n budjetin raameissa ja velanotto yhteisiin hankkeisiin on vaatinut aina jäsenvaltioiden konsensuspäätöksiä. Tästä on seurannut erinäisiä yrityksiä kiertää tiukkoja rahoituspäätöksiä. Yksi sellainen muoto on "samanmielisten liitto", jolla erityishankkeita rahoitetaan. Tunnetuimpia lienee Ukrainan tueksi parastaikaa toimiva samanmielisten liitto. Toinen erityinen keino on ollut velanotto tavanomaisen vuosibudjetoinnin ulkopuolella, jollaiseen mm. Saksa näyttää saaneen vuonna 2025 luvan ottaa erityisvelkaa 1000 mrd euroa asevarusteluun ja julkisen infrastruktuurin kehittämiseen. Kaksinkertaisen kirjanpidon mukaan tällaisen ulkopuolisen kassan perustaminen ja olemassaolo ei ole mahdollista, koska kirjanpidon tulee olla fiskaalinen kertomus koko rahankäytöstä. Näin Euroopassa kuitenkin toimitaan.
Euroopan Unionin jäsenyysajallemme on ollut tyypillistä valitus julkisen sektorin liian suuresta koosta ja pyrkimyksen sen kasvun rajoittamiseen. Keskeiseksi keinoksi on muodostunut alunperin Maasrtichtin sopimuksen nimellä tunnettu Kasvu- ja Vakaussopimus, joka tehokkaasti velvoittaa jäsenvaltioita hillitsemään julkisen sektorin velkaa ja siten myös kasvua 60 %:n velkajarrun ja 3 %:n kasvurajoituksen muodossa. Monissa maissa - mm. Saksassa julkisen sektorin investoinnit ovat jääneet vähäisiksi ja siitä on seurannut vakavaa infrastruktuurin rappeutumista. Julkinen sektori on koettu taakaksi joka rajoittaa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan toimintamahdollisuuksia.
Pohjoismaiset esimerkit vahvasta hyvinvointivaltiosta puhuvat puolestaan kokonaan toisenlaista kieltä. Ne tunnetaan monipuolisesta, julkisin varoin tuetusta koulutusjärjestelmästä, kaikkia koskevasta sosiaalisesta vastuunotosta, terveydenhoidosta ja myös vanhuudenturvasta. Työeläkkeitä varten on koottu jo 1960-luvulta lähtien työeläkerahastoja, joiden rahallinen arvo varmisti jo 1995 Suomen pääsyn Euroopan Unioniin. Tällä hetkellä suomalaisten eläkeyhtiöiden sijoitusten arvo on 30.6. 2026 yhteensä 284 426 mrd euroa. Vaikka nämä suuret euromäärät on lakisääteisesti suunnattu vain eläkkeiden maksuun ja eläkeyhtiöiden hallinnon ylläpitoon, niitä ei lasketa julkisiksi varoiksi samalla tavalla kuin Suomen liittyessä Euroopan Unioniin 31. tammikuuta 1995 ja Euroopan Keskuspankkiin 31.kesäkuuta 1998.
Makrotalouspolitiikassa taloudellisen keskustelun valtavirta ja myös yliopistokoulutus on seurannut tiukasti uuskeynesiläistä valtavirtaa ja on käytännössä tukahduttanut keskustelun vaihtoehtoisesta makrotalouspolitiikasta. Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä jäsenvaltiot ovat menettäneet oikeuden itsenäiseen raha- ja finanssipolitiikkaan. EU:n perustuslakiin nojaten ongelmia poistamaan tarkoitettu korjausmekanismi edellyttää jäsenvaltioilta, niiden alaisilta laitoksilta ja hallintoelimiltä (kunnat mukaanlukien) tiukkaa nykyisen perussopimuksen ja perustuslakitasoisen korjausmekanismin raameissa pidättäytymistä. Tämä koskee valtion hallintoelinten lisäksi mnyös eduskuntaa, kansanedustajia ja hallintoelinten jäseniä, kaikkia jotka ovat päättävässä asemassa. Tämä selittää suurelta osin sen että makrotalouspolitiikasta, sen suunnasta ja vaihtoehdoista ei käydä julkista keskustelua. Tämä ei tarkoita sitä etteikö vaihtoehtoista, omapäätöksistä (endogeenistä) makrotalouspoliittista linjaa olisi olemassa. Sitä meillä edustaa mm. Uuden talousajattelun keskus UTAK. Menemättä tässä yhteydessä syvemmin sen keskeiseen, endogeenisen makrotalouspolitiikan sanomaan voidaan vain todeta että vaihtoehtoja olisi olemassa. Nykyinen makrotalouspolitiikka on sementoitu yksimielisyyttä edellyttävin päätöksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoihin niin, että edes muutoksen yrittäminen näyttää koetun mahdottomaksi.
Kumpi on siis parempi vaihtoehto, mahdollisimman kilpailukykeinen yksityinen markkina vaiko kansanvaltainen, parhaassa tapauksessa yhteiseen hyvinvointiin pyrkivä "hyvinvointivaltio"?
Valtiovalta Suomessa ja maailman demokratioissa kuuluu kansalle, joten vallankäyttö ainakin teoriassa ja julkisesti moneen kertaan vakuutettuna kuuluu kansalle. Vallankäyttö on siis endogeenista, omapäätöksistä niissä raameissa jotka lainsaadännöllä on sille asetettu. Tätä valtaa käyttää mm. eduskunta, kuntien valtuustot ja yhteiskunnallisten elinten päätöksentekoelimet - sekä kansa vaaleissa, poliittisissa liikkeissä ja kansalaisjärjestöissä.
Yritystoiminta puolestaan on kansalaisten vallankäytön kannalta eksogeenista, ulkopuolella oman vallankäytön. Yritysrakenteet ovat usein hierarkisia, joskus matalampia, suurissa yrityksissä hyvinkin monipolvisia. Valta kuuluu omistajalle lähes yksinomaan ja sitä korostaa sosiaalisissa suhteissa usein toimitusjohtajan luottamukseen perustuva yksinvalta. Suomalaisen osakeyhtiölainsäädännön mukaan yhtiön tehtävänä on tuottaa voittoa ja se onkin pohjimmiltaan ainoa yhtiön strategiaa ja ratkaisuja ohjaava kompassi. Yhtiömuotoon perustuvan markkinan tukemisen uskotaan "odotusarvoisesti" parantavan myös työllisyyttä ja jakavan sitä kautta hyvinvointia laajasti koko kansalle. Vuositasolla jopa 8. miljardiin kohoavat yritystuet ja vero- ym. nelpotukset eivät ole saaneet keskeisessä strategisessa roolissa olevaa työllisyyttä nousuun. Yritystoiminta useimmiten vastustaa kiivaasti työntekijöidensä palkka- ja työolovaatimuksia ja samalla myös järjestäytynyttä ammattiyhdistysliikettä sen pyrkimyksissä kuten työelämää koskevissa vaatimuksissa.
En malta olla mainitsematta tässä keynesiläistä "antisyklistä" talous- ja työllisyyspolitiikkaa, jonka lähtökohtana oli valtiovallan toimenpitein työllistää julkisiin töihin ja tehtäviin erityisesti matalasuhdanteen ja laman aikoina, jolloin työttömyys alkaa vaivata yhteiskunnallisia oloja. Tämä keynesiläisen makrotalouspolitiikan periaate tunnetaan ja tunnustetaan edelleenkin. Se mikä tekee tästä hänen löytämästään metodista taloudellisen tilanteen erityisen tehokkaan parantajan, ovat julkisiin työllistämistehtäviin liittyvät moninkertaistajat, joita olen toisaalla (täällä, täällä) erikseen ja erityisesti kuvannut.
Vaikka elämmekin Euroopan Unionin tiukoissa uuskeynesiläisissä (so. uusliberaaleissa) talousraameissa, uskon edelleen että jopa asetetuissa raameissa nykyistä selvästi parempi satsaus yhteiseen hyvinvointiin on mahdollista. Tässä vuosituhannella niitä on meillä kehitetty erityisesti Lipposen, Rinteen ja Marinin hallituksissa. Vahvempaa hyvinvointia toteuttavat uudistukset vaativat samalla tavalla yhtä hallituskautta pidempää jaksoa tuottaakseen pysyvää tulosta.
Yritystoiminta ja sen pohjalle rakentuva markkinatalous on joutumassa USA:n tempoilevan ja yksinapaisen - omaan napaan tuijottavan - talouspolitiikan ja toisaalta jättiläisvaltio Kiinan (Se on yksin suurempi kuin USA ja Eurooppa yhteensä) loistavan makrotalouspolitiikan, kokonaisvaltaisten tuotantoketjujen, korkean teknologian ja jalostusasteen haasteissa väliinputoajaksi. Ei ole mitään syytä moittia Kiinaa menestyksestään eikä mitään erityistä syytä kehua läntistä arvoyhteisöä yksinapaisuudestaan. Tarvitsemme myös Euroopassa uusia aloitteita ja uusia näkymiä. Näköpiirissä ei ole kuitenkaan voimia, jotka meillä yltäisivät Kanandan tapaisen omaperäisten ja itsenäisyyttä osoittavien ratkaisujen toteuttajaksi.
Kiinan johtaja Deng Xiaou Ping totesi joskus 1980-luvun alulla maan etsiessä tietä eteenpäin ja yhteistyötä markkinatalouden kanssa:"Ei kissan värillä ole väliä; pääasia että se pyydystää hiiriä". Tämä lausahdus pitää sisällään tärkeän havainnon paitsi valtion yhteistyöstä yritysmaailman kanssa, myös markkinan tehtävästä kansanvaltaisessa tai vähintäänkin kansan etuja palvelevassa valtiossa. Yritysmaailman on pyydystettävä hiiriä, osoitettava tarpeellisuutensa kokonaisuuden kannalta. Sen on tuotettava valtion ja julkisen sektorin ohella palveluja ja tuotteita, jotka palvelevat koko yhteiskuntaa. Ympäristötavoitteet ja ympäristön tila esim. ilmaston kuumenemisen muodossa osoittaa, että anarkistiselle voittoa tavoittelevalle tuotannolle on asetettavia rajoja ja tehtäviä, jotka palvelevat kokonaisuutta. Kiinalaisessa sosialismissa seinät näyttävät olevan leveällä ja katto korkealla - mutta ne ovat olemassa. Tämän saa muu maailma pyrkimyksineen todeta Kiinan asettaessa rajoituksia vastauksena USA:n aloittamaan kauppasotaan. Valtio ja kansa määräävät suunnan ja yritysmaailman on palveltava kokonaisuuden ilmeistä etua.