Kirjoitan tätä tiistaiaamuna 16.12. 2025 ja television aamuohjelmassa keskustellaan Ukrainalle annettavista turvatakuista. Asiantuntijat edellyttävät että läntisen arvoyhteisön antamien turvatakuiden tulee olla niin järeitä että hyökkääjävaltio Venäjän on pakko suostua rauhaan ja jättämään Ukraina kehittymään itsenäisenä valtiona. Suostuuko Venäjä asetettaviin ehtoihin, sitä perää YLEn toimittajakin. Jää vaikutelma että vaikka sopimus syntyisikin, jäljellle jää pitkä jännitteinen jakso, ehkä jopa sukupolvia kestävä. Monimutkaiselta ja epävarmalta vaikuttaa. "Ollaan lähempänä sopimusta kuin kertaakaan aikaisemmin", kuuluu varovaisen toiveikkaan tasavallan presidentin Alexander Stubbin kannanotto.
Muistikuviin nousee tilanne toisen maailmansodan päättymisvaiheista, joissa Suomi irroittautui asevelisopimuksesta Saksan kanssa ja ryhtyi - olosuhteiden pakosta - neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa siitä millä ehdoilla rauha voisi olla mahdollista. Suomi joutui luopumaan alueista Suomenlahdella, Karjalassa ja koko Itärajalla sekä menetti toisen käsivartensa ja sen mukana Petsamon nikkelikaivoksineen ja lisäksi yhteyden pohjoiselle Jäämerelle. Läntiseltä arvoyhteisöltä ei turvatakuita saatu vaikka jonkinlaista haikailua siihenkin suuntaan oli olemassa, olihan Suomi pieni urhea maa suuren naapurin kupeessa ja taisteli urheasti itsenäisyytensä puolesta.
Turvatakuiksi muodostui paitsi suostuminen alueluovutuksiin ja sen ajan mittapuun mukaan suuriin sotakorvauksiin. Hävinneen osapuolen piti periaatteessa korvata kaikki suurelle naapurille aiheutuneet sotakulut ja vahingot. Sen lisäksi Suomi joutui suostumaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen siltä varalta että Suomen alueen kautta yritettäisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan. Sopimuksen sisältyi myös laaja pyrkimys kulttuuriyhteistyöhön ja myös suhteellisen vahvaan vuorovaikutteiseen kaupalliseen ja teollisen yhteistyöhön. Läntinen arvoyhteisö asetti sodan voittajan, Neuvostoliiton yksin valvomaan erityisen komision muodossa sitä, että rauhan ehtoja noudatettiin.
Syntynyttä rauhaa ja siihen liittyvää YYA-sopimusta on sittemmin pidetty yhtenä "suomettumisen symbolina" ja Paasikiven-Kekkosen toimintalinjaa näiden valtionjohtajien konkreettisena toteuttamistapana ja nykykielellä ilmaistuna "rähmällään olemisena" Neuvostoliiton suuntaan. Urho Kekkonen vei tämän ystävyyspolitiikan omiin sfääreihinsä soveltaessaan omalla persoonallisella tavallaan tätä sopimusta käytäntöön. Neuvostoliitto kuitenkin näytti luottavan häneen ja hänen tapaansa antaa sisältöä YYA-sopimukselle. Tästä seurasi että Suomi sai sodan hävinneenä osapuolena turvatakuut Neuvostoliitolta. Mutkia oli matkassa paljon, mutta tärkeää on huomata että turvatakuut pitivät ja johtivat pitkään, seitsemisen vuosikymmentä kestäneeseen ystävyyden, yhteistyön ja muodoiltaan rajoitetun avunannon kauteen.
Kun nyt katselemme Ukrainan sodan yhteydessä tavoiteltavia turvatakuita, silmiin pistää se että sodan kuluissa vahvoilla oleva Venäjä, jonka edellytetään elävän ja toimivan turvatakuiden toteutumisen hengessä, ei ole ollut näissä neuvotteluissa Ukrainan tai osapuoleksi pyrkivän Euroopan kanssa ollenkaan. Myöskään tv-keskustelussa mukanaolleet asiantuntijat eivät viitanneet sanallakaan siihen vaihtoehtoon, että todelliset turvatakuun voi antaa vain Venäjä joka toimillaan on jo vuosia osoittanut valmiutensa agressiiviseen ja tuhoa tuottavaan "sotilastekniseen operaatioon"- ilmaisu on tärkeä ilmeisesti siksi, että puhuminen "sodasta" tarkoittaisi nyt myös Euroopan Unionin ja halukkaisen koalition mukanaoloa sodassa. Minulle jäi vaikutelma, että ohjelmaa juontaneen toimittajan mielessä saattoi olla Suomen tapauksessa toteutunut vaihtoehto, mutta ajan hengen mukaisesti tätä poissuljettua vaihtoehtoa ei ollut järkevää vaatia pohdittavaksi.
Oletukseni on, että nyt syntynyt "halukkaiden liiton" julkilausuma ja amerikkalaisten mukanaolo keskusteluissa siirtyy seuraavaan aviheesen, jossa neuvottelutulos tulee myös sotilasteknisessä operaatiossa niskan päällä olevan Venäjän ja sen johtajan arvioitavaksi. Tähänastisen kokemukseni perusteella voisin päätellä, että Venäjä ei suostu asetettuihin ehtoihin eikä etenkään voimankäytöllä uhkailuun ja läntisen arvoyhteisön "riittävän järeän" pelotteen alaiseen sopimukseen. Todennäköisesti sotilastekninen operaatio jatkuu edelleen.
Loppujen lopuksi pysyvän rauhan ehdot on neuvoteltava Venäjän kanssa. En pitäisi mahdottomana, etteikö sopimus Ukrainan ja Venäjän välillä sisältäisi samantapaisia yhteistyöhön, ystävyyteen ja avunantoon liittyviä elementtejä kuin mihin Suiomikin joutui 80 vuotta sitten suostumaan - monikansallista valvontakomissiota myöten. Viimemainittu ehkä olisikin se ainoa myönnytys, johon Venäjä saattaisi suostua.