lauantai 26. marraskuuta 2022

Työkamari myös Suomeen?


SAK:n edustajakokouksen puolueiden puheenjohtajapaneelissa keskusteltiin sopimusten yleissitovuudesta ja suomalaisen työmarkkinajärjestelmän toimivuudesta ylipäätään. Kuten tunnettua Elinkeinoelämän Keskusjärjestö EK on sääntöpohjaisesti kokonaan irrottautunut keskeisestä sopimusjärjestelmästä. Koko Euroopan Unionin tasoinen konsernisopiminen ei ole myöskään tullut missään vaiheessa  edes keskustelun kohteeksi.

 Kun näin on, palautan mieliin että Itävalta asetti Euroopan Unioniin liittymisen ehdoksi sen, että se saa säilyttää koko liittovaltiota ja osavaltioita kattavan, kaikkia palkansaajia koskevan pakollisen työkamarijärjestelmän, joka käsittelee laajasti ja monipuolisesti  työelämään liittyviä kysymyksiä ja tekee niistä myös lakiehdotuksia. Varsinaiset palkkaneuvottelut käydään keskitetyn sopimusjärjestelmän puitteissa . 

Meillähän on yrityspuolella ollut jo pitkään valtionapua nauttiva kauppakamarijärjestelmä, joten tasapuolisuuden vuoksi ja elintärkeän työelämän laatuvaatimusten toteuttamiseksi ja ylläpitämiseksi meilläkin tarvittaisiin jokaisen palkansaajan jäsenyyteen perustuva  työkamarijärjestelmä. 

Tärkein peruste tälle on työnantajan yksipuolinen irtisanoutuminen valtakunnallisella tasolla neuvottelujärjestelmästä ja sen keittämisestä.

Toinen tärkeä peruste on jokaisen palkansaajan sub jektiivinen oikeus olla kehittämässä elämänmsä ja toimeentulonsa kannalta olennaisen tärkeän työelämän laatua, rakenteita ja sisäistä demokratiaa.  Laitan liitteeksi Itävallan Wienin osavaltion työkamarin (Arbeiterkammer) sivut, joista voi pääpiirteittäin päätellä sen valtavan asioiden kirjon, jota tässä järjestelmässä säännöllisesti työstetään.


Wienin työläiskamari esittelee sivuillaan myös laajaa tehtäväkenttäänsä. Itävallan järjestelmä työelämän laajassa ja hengeltään kansanvaltaisessa työstömisessä on vuiosikymmenien kokemukseen perustuva ja siksikin mitä vakuttavin . Tässä kuvankaappaus Wiernin työläiskamarin tehtäväkentästä:



Kun katselen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n ja Julkisten Hyvinvointialojen ammattiliiton JHL:n eduskuntavaalitavoitteita, löytyy niistä valtaosa teemooista joita itävaltalaisissa työläiskamareissa käsitellään sekä liittovaltion että osavaltioiden tasolla. Kysymys kuitenkin kuuluu: millä keinoiolla näitä tavoitteita aiotaan toteuttaa? Siihen tarvitaan kaikkien yhteiskuntaryhmien hyväksyntää ja myötävaikutusta, onhan työelämä kaikkia koskettava elintasoomme, toimeentuloomme ja hyvinvointiimme vaikuttava massiivinen kokonaisuus. Kun ammattiyhdistyskenttä on sekin monella tapaa pirstoutunut eikä yhteistä neuvottelurakennetta enää ole olemassa, olisi vaikuttavaa saada aikaan valtionkirkkoa muistuttava virallisesti yhteiseksi hyväksytty ja julistettu rakenne näiden kakille tärkeiden kysymysten käsittelemiseksi avoimessa ja demokratian parhaita periaatteita kokoavassa yhteisessä rakenteessa. Valtakunnallinen työkamari olisi tähän eurooppalaisten esimerkkien pohjalta mitä mainioin rakenne.

lauantai 12. marraskuuta 2022

Korjatako asentoa vai tehdäkö kokonaan uusi?

Social Europe -verkkolehdessä kirjoittaa Enrico D'elia EU:n finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta:
Lainaus kirjoituksesta:
"Euroopan komissio on hyväksynyt Euroopan parlamentille tiedonannon talous- ja rahaliittoon liittyvien finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta, ja se on keskeytetty vuodesta 2020 lähtien suurten taloushäiriöiden vuoksi. Komission tarkoituksena on suunnitella kehys, joka on "yksinkertaisempi, avoimempi ja tehokkaampi, jossa on enemmän kansallista omavastuuta ja parempi täytäntöönpano, mutta joka mahdollistaa strategiset investoinnit ja alentaa korkeaa julkista velkasuhdetta realistisella, asteittaisella ja kestävällä tavalla". Ehdotus on tulos pitkistä neuvotteluista ja julkisesta kuulemisesta, jotka alkoivat paljon ennen pandemiaa ja energiakriisiä ja joihin osallistuivat ekonomistit, hallitukset ja muut instituutiot. Jan Priewe kartoi sosiaalisen Euroopan tärkeimmät tällä viikolla pöydällä olleet ehdotukset . Seuraava askel on jäsenvaltioiden hallitusten ja Euroopan parlamentin keskustelu komission ehdotuksesta." https://socialeurope.eu/almost-new-fiscal-rules-for-an-old… Uuden sääntökirjan päätavoitteena on pakottaa jäsenvaltiot vähentämään julkista velkaa vakaus- ja kasvusopimuksessa asetettua mahdollista (ja uskottavaa) polkua pitkin. Tämä edellytti velkasuhteen vähentämistä bruttokansantuotteeseen joka vuosi 1/20:lla määrästä, joka ylittää 60 prosenttia suhteessa BKT:hen, pitäen "rakenteellinen" budjettialijäämä lähellä esoteerista kynnystä, jota kutsutaan keskipitkän aikavälin tavoitteeksi (MTO). "

Kirjoittaja sanoo että muutoksissa "ollaan oikealla tiiellä", olkoonkin että prosessi on kestänyt jo pitkään ja muutoksia on vaadittu perinteisen valtavirtaisen talouspolitiikankin hengessä. Tätä henkeä edustavat nytkin esitetyt muutokset. 

Eniten ihmetyttää se että joustomahdollisuutta esitetään parhaiten selviytyville valtioille, vaikka yhteiskunnalliset tarpeet ovat kaikkein suurimpia juuri heikosti menestyneissä maissa.

 Euroopan Keskuspankki ei voi edelleenkään toimia viimekätisenä lainanantajana (Lender of last resort) sen enempää Valuuttaunionin jäsenmaiden suuntaan kuin Euroopan Komissionkaan finanssipolitiikan virallisena selkänojana. 

Ulkopuolelta tarjontainflaation muodossa tulevaa eksogeenista uhkaa vastaan Euroopan Keskuspankki ei voi toimia omiin päätöksiinsä laaja-alaisesti vastaavana endogeenisena, omapäätöksisenä vastaajana, vaikka juuri tämä ominaisuus, luoda omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahaa (velkaa) tyhjästä on keskuspankin keskeisimpiä toimintaulottuvuuksia. Keskuspankin kanssa välttämättömässä yhteistyössä toimivilla pankeillahan tämä ominaisuus on jokapäiväisenä työvälineenä. Ideologisesti rajatun Euroopan Unionin perussäännön ja sitä mukailevan EKP:n perussäännön vuoksi eurosta ei voi muodostua samanlaista reservivaluuttaa kuin mitä dollari on jo koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut. 

Tässä suhteessa uusliberaali lähestymistapa ei ole muuttunut, eikä se ole mahdollistakaan ilman konsolidoidun peruskirjan uudelleenkirjoittamista - mikä taas on tunnetusti täysin mahdotonta kuuluisan yksimielisysvaatimuksen johdosta. Lisäksi uusiutuvienkin velkasääntöjen ulkopuolelle on jätetty sellaisia ulottuvuuksia, joiden voidaan katsoa suojaavan Euroopan Unionin keskiössä olevia suuria jäsenvaltioita. 

Tällainen tarkoitushakuisuus on hyvin tyypillistä nykyisille toimintatavoille: keskeistä ei ole solidaarisuus ja vahvan yhteisen perustan luominen, vaan omien etujen vaaliminen monimutkaisilla menetelytavoilla. On oikeutettua kysyä jo tässä vaiheessa enenkuin korjaavista toimista on edes aloitettu neuvostotasoista ja jäsenmaakohtaista keskustelua: kuvitellaanko todellakin näillä uusilla finanssipoliittisilla korjaustoimilla voitavan vastata niihin valtaviin yhteiskunnallisiin haasteisiin joihin Euroopan Unioni on ajautunut? Kysymyksessä on "poly-crisis", monialakriisi, joka eellyttäisi sekä laadullista että määrällistä heräämistä nykyisen ideologisen unissakävelyn sijasta.

Pieni jutunpoikanen tämän blogikirjoituksen otsikon tueksi: Ruotuväessä alokkaan taidot selviytyä tärkeistä sulkeisharjoituksista ei tahtonut millään onnistua. Käännöksissä, tahdissa marssimisessa jua jopa asennon tekemisessä oli vaikeuksia. Sulkeisia vetävä ylikersantti tuli taas huomauttamaan alokasta huonosta asennosta. Maalaispoika vastasi viattoman veikeästi: "Herra ylikersantti! Korjaanko entistä vai teenkö kokonaan uuden?" Kokonaan uuden tekeminen olisi ilmeisen tarpeen myös Euroopan Unionin ja sen keskeisten instituutioiden perussääntöjen kohdalla. 


keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Eurooppalainen utopia - vai dystopia?

 Palataanpa tässä postauksessa viime aikoina paljon puhuttuun keskuspankkipolitiikkaan ja sen yhteydessä tietynlaisen "Cancel Culture" -tabuilmiön piiriin kuuluvaan moderniin rahateoriaan, josta käytetään usein lyhennettä MMT eli Moderni Monetaarinen Teoria. Tämä on aiheellista juuri nyt, kun sota, inflaatio ja energian hinnat ovat nousseet huippukorkealle molenmminpuolisen sanktio- ja syyttelypolitiikan seurauksena. 

Nyt tarvitaan selvästi erityistoimia, kun  Eurooppa on ajautumassa monialakriisiin. Saksan hallitus irroitti jo budjetin ulkopuolelta puolustukseen tarkoitetuista erityisrahastosta 200 mrd euroa, jota se lokakuun 31. päivän päätöksellään käyttää laajaan kaasun hinnan laskemiseen sekä kansalaisille että jatkossa ilmeisesti myös yrityksille.  Saksa kykenee tähän pitkään ylijäämää tehneenä teollisuusvaltiona - mutta miten käy muun Euroopan? Vastaavanlaiseen eivät omilla vararahastoillaan muut maat kykene. Erityisesti Euroopan valuuttaunionin maat ovat pulassa, sillä niillä ei ole omaa keskuspankkia, euro on tässä suhteessa niille vieras valuutta ja valuuttaunioniin liittyessään ne ovat luopuneet itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikastaan. Itsenäisen keskuspankin omaavat Euroopan unionin jäsenmaat lienevät tässä suhteessa jossakin määrin itsenäisemmässä asemassa, mutta niidenkin on noudatettava Euroopan Komission eettistä koodia, jonka mukaan korjaavia toimia voidaan ehdottaa ja tehdä vain nykyisen konsolidoidun peruskirjan säännösten puitteissa.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja muut  sopimukset rajaavat sekä Euroopan Keskuspankin rahapolitiikkaa että Euroopan Komission finanssipolitiikkaa tiukasti. Jäsenvaltioiden lainojen viimekätisenä takaajana toimiminen on ehdottomasti kielletty, vaikka periaatteessa juuri tämä tehtävä kuuluu muodollisesti itsenäisen keskuspankin rooliin. Samoin Euroopan Komissio ei voi ajaa sellaista finanssipolitiikkaa, jossa lainoitetaan sen tai jäsenvaltioiden hankkeita. Myös Suomi on - ehkä talouden valtavirtaan liittyvistä ideologisista seurauksista johtuen - ollut myös vaatimasssa pitäytymistä eurootantasoisesta lainanotosta. Yritysten likviditeetistä huolehtiminen sitävastoin on sallittua. Siitä todistaa tämän vuoden keväällä lähes tyystin loppunut, kahdeksan vuotta jatkunut  määrällinen elvyttäminen (QE), jossa käytännössä tyhjästä rahoitettiin valtava jäsenvaltioiden velkakirjojen osto-ohjelma. Sen puitteissa Suomenkin valtion velkakirjoja ostettiin kahdeksan vuoden kuluessa nykyisen valtion yhden vuoden budjetin euromäärän verran. Tietääkseni nämä velkakirjat on jäädytetty EKP:n taseisiin, mikä tarkoittaa sitä että niitä ei ole tarvinnut lunastaa takaisin maturiteetin koittaessa. Tämä osoittaa käytännössä mielenkiintoisen keskuspankkitoimintaan ja nykyiseen rahapolitiikkaan liittyvän piirteen: rahaa voidaan luoda määrättömästi tyhjästä tekemällä velkapäätöksiä ja viemällä ne kirjanpitoon. EKP voi omalla päätöksellään jopa mitätöidä nämä (epävarmat) saatavat - tai toisaalta pitää ne jatkuvana uhkatekijänä taseissaan mahdollisesti vastaanhangoittelevan jäsenvaltion rankaisemiseksi. Ovathan sanktiot tulleet ilmeisesti jäädäkseen myös sisämarkkinoiden toimintapolitiikkaan 'oikeusvaltioperiaatteen' puolustamisen ja ylläpidon välineenä. 

Kun otsikossa puhun eurooppalaisesta utopiasta, tarkoitan sillä hernegeltään toisenlaista raha- ja finanssipolitiikkaa, sitä jonka Europan unioni on säännöissään uusklassisen valtavirtaideologian nimissä kieltänyt. Jos Unionin säännöt olisi kirjoitettu siten, että Euroopan Komisssio ja Euroopan Keskuspankki voisivat harjoittaa täysimääräistä, endogeenista eli omapäätöksistä raha- ja finanssipolitiikkaa, Euroopan Unioni voisi keskuspankkinsa kanssa ja turvin  selvitä mistä hyvänsä taloudellisesta haasteesta ja samalla pelastaa sekä jäsenvaltiot että kansakunnat nyt odotettavissa olevasta kurjuudesta. Kaiken lisäksi voitaisiin vastata nopeasti ja tehokkaasti niihin ilmastohaasteisiin, jotka edellyttävät nopeaa uuden  hiilivapaan teknologian kehittämistä.

Tämä vaihtoehtoinen keskuspankkipolitiikka mahdollistaisi siis sellaisia makrotalousratkaisuja, jotka koituisivat suoraan sekä jäsenvaltioiden että kansalaisten hyödyksi. Sen sijaan että nyt Saksa käyttää osin muiden jäsenvaltioiden kustannuksella hankkimiaan ylijäämärahastoja omien kansalaistensa kaasulaskujen pienentämiseen, Euroopan Unioni voisi Euroopan Komission ja keskuspankin toimin pudottaa kaikkien Euroopan Unionin kansalaisten kaasu- ja muut energialaskut tiettyyn aikaisempaan määrään laskennallisen keskivertokulutuksen pohjalta. Tiedossa on myös että Euroopan Unioni on jo pidempään suunnitellut oman keskuspankkitilin perustamista jokaiselle eu-kansalaiselle. EKP:n neuvoston päätöksellä ja Euroopan Komission niin halutessa, jokaista EU-kansalaista voitaisiin tukea laittamalla määrällistä elvytystä (QE) kansalaisten tilille puskuroimaan ylikorkeita hintoja ja mahdollistamaan kohtuullisen tasoinen elämä myös kriisiaikoina. Mahdollista olisi myös kannustaa jäsenvaltioita suunnittelemaan ja toteuttamaan hyvinvointivaltiolle tyypillisiä infra- ja palveluhankkeita siinä määrin, että täystyöllisyys voitaisiin jo varsin lyhyessä ajassa toteuttaa.

Rajoja tällaiselle tukemiselle on toki olemassa, mutta ne liittyvät käytettävissä olevien resurssien määrään. Täystyöllisyys on yksi tällainen raja, ympäristön ja luonnon säästäminen ovat tällaisia yhdessä näköpiirissä olevan uhkaavan ilmastomuutoksen kanssa. Ylilyönneiltä voitaisiin välttyä kiristämällä verotusta ja hakemalla tasapainoa tukitoimien ja verotuksen välillä. Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Jäsenvaltioiden keskuspankille ja komissiolle luovuttama päätösoikeus muodostaa eettisen velvoitteen toimia jäsenvaltioiden ja niiden kansalaisten hyvinvoinnin  ja turvallisuuden takaamiseksi.

T'ässä yhteydessä on syytä korostaa, että moderni raharteoria ei ole suinkaan yksinomaan vasemmistolainen ideologinen hanke, sillä moderni rahateoria on poliittiselta luonteeltaan neutraali. Kyllä sen avulla voidaan toteuttaa myös mittava militaristinen rakennusohjelma, rakentaa Ukraina uudelleen vaikka muutamaan kertaan - sotahan näyttää siellä jatkuvan loputtomiin. Tosin sodan rahoittaminen törmää välittömästi ilmaston ja ympäristön ja kansalaisten turvallisuuden asettamiin rajoituksiin, mutta teknistä estettä omapäätöksiselle raha- ja finanssipolitiikalle ei tässäkän suhteessa ole olemassa. 

Periaatteellisen esteen muodostaa konsensuksella - siis yksimielisesti - hyväksytty Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka on tarkoitettu ikuiseksi, uudeksi tuhatvuotisen valtakunnan peruskallioksi. Tästä seuraa että ylläkuvattu  eurooppalainen utopia on käytännössä mahdoton toteuttaa, koska yksimielistä päätöstä peruskirjan muuttamiseksi ei nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole mahdollista saada aikaan. Samalla se merkitsee sitä, että kuva eurooppalaisesta utopiasta muuttuu eurooppalaiseksi dystopiaksi, kauhukuvaksi, jossa Eurooppa jauhautuu taloudellisten mannerlaattojen - USA yhtäällä, Venäjä, Kiina ja kaukoitä toisaalla - puserruksessa aidosti läntiseksi 'Abendlandiksi',  laskevan auringon maaksi  ja taloudellista yötä odottavaksi kehitysalueeksi. 

Eurooppalaiseen Cancel-kultuuriin kuulu, että puhuminen makrotaloudellisista vaihtoehdoista on tabu. Akateemisille taloustutkijoille puhuminen vaihtoehtoisesta makrotaloudesta muodostaa suuren vaaran tulla suljetuksi vaikuttavien talouskeskustelujen ulkopuolelle mediassa ja tyäöelämässä. Valtavirtainen, uusliberaalia talousajattelua seuraava, usein mikrotaloudesta (kotitaloudesta, yksittäisestä yrityksestä) johdettu taloudellinen perustelutapa näyttää muodostuvan suureksi teemaksi myös meidän kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Media noudattaa suorastaan orjallisesti tämän "Cancel Culture" :n tabupolitiikkaa. Näyttää jopa siltä että vähänkään tähän suuntaan vihjaavat puheenvuorot johtavat syrjäyttämiseen tavalla tai toisella.

Eurooppalainen utopia olisi modernin monetaarisen rahateorian ja sitä noudattavan finansipolitiikan lähtökohdista siis mahdollista. Olisi mahdollista ottaa Rahatalous haltuun ja päästä  päästä irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Nyt seurataan kuitenkin eurooppalaisen dystopian tietä.

maanantai 24. lokakuuta 2022

Pinnan alla kuohuu...

 Suomen kanta Euroopan Unionin yhteisvelan laajentamiseen on käynyt hyvin selväksi sekä pääministeri Sanna Marinin että valtionvarainministeri Annika Saarikon lausunnoista. Kun tiedetään että   heidän taustapuolueensa edustavat talouspoliittisesti hyvinkin erilaista lähestymistapaa, tulee kysyneeksi, mikä on se yhdistävä tekijä samansuuntaisen kannanoton taustalla? SDP:hän ei ole vastustanut velanottoa kansallisella tason politiikassa ja nykyisen hallituksen aikana käytännön tasolla, koska suuriin haasteisiin kuten koronapandemiaan, ja sotatilan haasteisiin on ollut pakko vastata tässä ja nyt -hengessä. Samalla on myös tuettu hyvinvointivaltion vahvistamista ja kun velkarahaa on saatu edullisesti, se on myös kantanut hedelmää sekä huippuja hipovan työllisyyden saavuttamisessa että uusien palvelurakenteiden ja investointien muodossa. Vaikka tulokset ovat olleet näinkin hyviä, miksi sitten Euroopan tasolla ollaan yksituumaisesti "jarru päällä" Euroopan Komission lisääntyvän yhteisvelan suhteen?

Keskustan osalta uskoisin syynä olevan puolueen uusliberaalin siiven suuri vaikutus ja saksalaistyyppisen velkajarruajattelun perinne, mikä näkyi selkeästi erityisesti edellisen, Juha Sipilän hallituksen politiikassa. Tässä suhteessa perustelut ovat hyvin samankaltaisia eurooppalaisten konservatiivien ja ja liberaalien kanssa - keskustahan kuuluu suureen  "Renew" -liberaaliryhmään, johon myös meidän Ruotsalaisen Kansanpuolueemme mepit ovat asettuneet. Taustalla on Euroopan talouden valtavirtaa edustava uuskeynesiläinen makrotalosuajattelu, jolla ei tosin ole John Maynaard Keynesin talousajattelun kanssa paljonkaan tekemistä, vaikka Keynes piti itseään myös arvoperustaltaan liberaalina. Uutta on rakennettava säästämällä ja kassaa keräämällä, aloite on pääasiassa yksityisellä sektorilla ja markkinalla. Ei jäleäkään vastasyklisestä lähestymistavasta.

Sosialidemokraattien talouspoliitisen ajattelun  perustana on kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja ylipäätään vahvan valtion varaan rakentuvat investoinnit hyvinvoinnin palvelurakenteisiin ja niiden tuottamiseen "oma työnä". Tähän on liittynyt tiettyä rohkeutta ottaa myös velkaa ja nostaa vastasyklisellä politiikalla maan taloutta niistä alhoista joihin on tavan takaa jouduttu. 

Euroopan Unionia hallitsee saksalainen velkapelkopolitiikka, jonka juuret ulottuvat aina 1920-luvun suureen inflaatioon ja sen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen shokkiin. Tosin 1930-luvulla valtaan noussut kansallissosialismi ei velkaa eikä rahan painamista pelännyt, vaan nosti Saksan nopeasti teolliseksi ja poliittiseksi mahtitekijäksi. Hitlerin Saksa käytti monetaarista raha- ja finanssipolitiikkaa valmistautumiseen suursotaan ja tuhatvuotisen "arjalaisen" supervaltion aikaansaamiseen. Onnistuminen nopeassa rakenteiden ja uuden teollisuuden luomisessa tätä tarkoitusta varten osoittaa, että endogeeninen, omapäätöksinen makrotalous on ideologiselta sisällöltään neutraalia; sitä voidaan käyttää ideologisesti erilaisiin tarkoituksiin. Tämän päivän tilanne puolestaan osoittaa, miten tuhoisaksi sanktioista vauhtia saanut sotapolitiikka edelleenkin voi osoittautua.

Erityisesti velkapelkoon liittyy suuri epäilys valtion ja poliitikkojen kykyyn käyttää rahapolitiikkaa vastuullisesti. Modernin rahateorian mukaan raha syntyy "tyhjästä" eli finanssipoliittisilla päätöksillä ja niiden toteuttamisella kirjanpidossa. Kysymys on velkarahoituksesta, jolla suuria hankkeita voidaan laittaa liikkeelle. Itsenäisen valtion tai yhteisön keskuspankki toimii normaalitapauksessa viimekätisenä lainan takaajana (lender of last resort). Kuten tunnettua, itsenäinen, oman valuutan omaava keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin, koska se rahapoliittisilla päätöksillään pystyy vastaamaan mihin tahansa monetaarisiin haasteisiin. Rajan muodostavat kuiten resurssit ja niiden käyttöönotto; täystyöllisyys on yksi näistä rajoista, ilmastokysymykset toinen sellainen. 

Euroopan Keskuspankki muodostaa tässä suhteessa erityisen poikkeuksen, koska se on omassa perussäännössään ja myös Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden velanotosta. Kysymys on ideologisesta linjauksesta, jossa osoitetaan epäluottamusta demokraattista valtiota kohtaan ja samalla pidetään rahapoliittiset portit avoimena markkinaehtoisten ratkaisujen tukemiselle. Mielenkiintoisen sovellutuksen tästä periaatteesta muodostaa EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) pääjohtaja Mario Draghin aikana, jolloin pankki lähes kahdeksan vuoden ajan osti jäsenvaltioiden velkakirjoja yli 4000 miljardin arvosta ja rahoitti yritysten likviditeettiä. Tätä pidettiin välttämättömänä euron pystyssäpitämiseksi, missä tehtävässä EKP onnistuikin erinomaisen hyvin. Kuvaavaa on että korkotaso pysyi koko määrällisen elvyttämisen ajan erityisen alhaisena. Rippeitä määrällisestä elvytyksestä valui myös velkakirjoja myyneille valtioille. Pääosa tästä elvytyksestä valui kuitenkin yritysten taseisiin ja hankkeisiin joiden tarkoituksena oli nostaa markkinaehtoisesti eurooppalaista brändiä, "kapitalistista hyvinvointivaltiota" kilpailukykyiseksi. Kuinka hyvin tässä onnistuttiin, on tulosten osalta edelleen hämärän peitossa. Ostetut velkakirjat on jäädytetty ja sterilisoitu EKP:n taseisiin, jossa ne edelleen kummittelevat - näkymättä kuitenkaan jäsenvaltioiden velkataakassa.

Se että nämä velkakirjat ovat edelleen EKP:n taseissa, osoittaa että eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa ei uskota Moderniin Monetaariseen Teoriaan, jonka mukaan keskuspankki rahapolitiikallaan ja hallitus - tässä tapauksessa Euroopan Komissio -  omilla finanssipoliittislla päätöksillään voivat käynnistää makrotalouspoliittisin toimenpitein hankkeita kaikkien tarpeellisten resurssien käyttöönottamiseksi. Tämä koskee erityisesti työvoimaa ja täystyöllisyyttä. Kun Euroopan Unionin toimet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoiden stimuloimiseen, merkitsee se sitä että jäsenvaltioiden ja demokraattisen valtion hyvinvointirooli jää käytännössä lähes kokonaan hyödyntämättä. 

Markkinan ja valtion, siis julkisen sektorin rooli ovat tosiasiassa aivan erilaisia. markkina investoi hankkeisiin vain jos on todistettavasti ostovoimaa, kysyntää. Jopa työllisyysvaikutukset jäävät heikoiksi. Pelkin QE-tyyppisin  tarjontatoimenpitein hankkeet eivät lähde liikkeelle, vaan käytössäoleva raha valuu väistämättä toisiin tarkoituksiin. Valtioiden hankkeet, infrastruktuurin rakentaminen ja palveluiden kehittäminen eivät edellytä ostovoimaa, mutta ovat kuitenkin vastaus inhimillisiin ja usein yhteiskunnallisessa, poliittisessa prosessissa ilmaistuihin tarpeisiin. Julkisen sektorin itsensä kautta toteutetut hankkeet käynnistävät useita 'moninkertaistajia', jotka tekevät hankkeista kannattavia, nostavat työllisyyttä ja parantavat ostovoimaa - ja osana prosessia tarjoavat myös yrityksille, siis markkinalle uusia toimintamahdollisuuksia.

Nyt voimme palata takaisin alussa esitettyyn ihmettelyyn, miksi Saarikon ja Marinin kanta velkaelvytykseen on kaikista vastakohdista huolimatta samansuuntainen. Käsitykseni mukaan Saarikon velkapelko perustuu eurooppalaiseen velkapelkoon ja sen takana lymyävään, pitkälle autorisoituun valtavirtaiseen, pääosin uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, jossa mikrotalousajattelun kotitaloutta käytetään analogiana veroakantavan valtion velanotolle. Marinin kielteinen suhtautuminen Euroopan Unionin velkakielteisyyteen voi perustua tietenkin siihen, pääministerin jo julkilausumaan perusteluun, jonka mukaan vieläkin on runsaasti - parisataa mrd euroa - käyttämättä "Next Generation" paketin yhteydessä myönnettyjä varoja. Vaikka sosialidemokratia ei ole Modernia Monetaarista teoriaa ja sen mahdollisuuksia tunnistanut, voisi kuvitella että sosialidemokratia ei ole valmis käynnistämään Euroopan Unionin tasolla lisävelanottoa, koska se Euroopan Unioni perussäännöistä johtuen suuntautuisi joka tapauksessa vain markkinan suuntaan eikä hyödyttäisi jäsevaltioita vaikka nämä muodollisesti joutuisivat velan viimekätiseksi maksajiksi.  Lisäksi euro on eurojärjestelmässä jäsenvaltioille 'vieras valuutta' siinä mielessä että jäsenvaltiot eivät voi toteuttaa sen puitteissa itsenäistä raha- ja finanssipolitiikkaa.

Kun tarkastelee Euroopan Unionin ja sen keskuspankin tilannetta nykyisten kriisien ja haasteiden valossa, Euroopan Unionin tulevaisuus ei näytä valoisalta. Puheissa toki vilahtaa silloin tällöin Unionin rakenteen valuviat, mutta jäsenvaltiotkaan - Suomi niiden mukana - eivät ole ilmaisseet tarvetta peruskirjan avaamiseen juuri muota osin kuin enemmistöpäätöksen käyttöönottoa yksimielisyyden sijasta. Tähän pääseminen kuitenkin edellyttää juuri yksimielistä päätöstä.

Näissä oloissa jäsenvaltion makrotalouspoliittinen toimintaraami on irrationaalilla tavalla rajattu ja lupaa vain kärsimysten tien, dystopian jatkumista Euroopan Unionissa ja etenkin sen valuuttaunionissa, jota rajoituksetn kaikkein tiukimmin koskevat.

Jos nyt haluaisi tulkita sosialidemokraatien kielteistä kantaa yhteisvelkaan, sitä voi perustella Euroopan Unionin yksipuolisella uusliberaalilla ja valtavirtaiseen talousajatteluun nojaavalla autoritaarisella makrotalouspolitiikalla. Kuten Brittien pääministeri Margaret Tatcher aikoinaan kuvasi kuuluisalla TINA-tokaisullaan."There Is No Alternative". Tästä on kuitenkin vielä jonkin verran matkaa vaihtoehtoiseen MMT-analyysiin, jossa keskuspankki on vapautettu toteuttamaan yhdessä poliittisen hallinnon kanssa ajankohtaisiin haasteisiin ja niiden voittamiseen tähtäävää politiikkaa. Pinnan alla kuitenkin jo kuohuu...

maanantai 5. syyskuuta 2022

Satimessa?

 Eilen, 4.9. 2022 valtionvarainministeri Annika Saarikko, pääministeri Sanna Marin ja elinkeinomoinisteri Mika Lintilä olivat YLE:n Areenassa esittelemässä nopeasti esiinnostetua ja ainakin jossakin määrin jo etukäteen valmisteltua takauspakettia energiayhtiöille nopeasti nousevien energiahintojen luomassa, mahdollisessa ja todennäköisessä likviditeettikriisissä. Asiasta päätetään hallituksessa jo tänään 5.9. 2022. Suomi seurasi varautumisessaan Ruotsia, joka on tehnyt loppuviikosta vastaavanlaisen ja vielä suuremman takuupaketin. Paketista valtio voisi myöntää sähköyhtiöille lainoja ja takauksia "tiukoin ehdoin", jos niitä uhkaa maksukyvyttömyys. Hätäapu on tarkoitettu vain sähkömarkkinoiden toiminnan kannalta keskeisille yhtiöille. Valtio joutuu siis tulemaan hätiin viimekätisenä lainanantajana, koska vapaan hintakilpailun sijasta energiamarkkinoilla vallitsee kartellinomainen tilanne, jossa kaiken energian hinta määräytyy tarjolla olevista vaihtoehdoista kalleimman mukaan.

Suomi seura siis päätöksissään Ruotsia - mutta onko Suomen tilanne rinnastettavissa viimekätisenä lainanantajana tai takaajana Ruotsiin? Vastaus on ei, sillä näiden maiden fiskaalipoliittiset ratkaisut ovat olleet sitten Euroopan Unioniin ja Valuuttaunioniin liittymisen suhteen erilaiset. Suomi liittyi Euroopan Valuuttaunioniin ja otti EKP:n euron valuutakseen. Euro on EKP:n lanseeraama valuutta ja Euroopan Unionin perussopimuksen ja Valuuttaunionin omien sääntöjen mukaan se ei voi toimia kriisitilanteessa viimekätisenä lainaajana. kuten tunnettua, tämä on aiheittanut paljon ristiriitaa jo COVID-19 koronakriisin merkeissä kehitetyn ja tosiasiallisesti moniin muihinkin haaasteisiin suunnatun "Next generation" 750:n miljardin laina- ja tukipaketin yhteydessä.

Euroopan Unioni voisi koko maanosaa koskevassa energiakriisissä tehdä koko Unionin aluetta koskevan hintakattopäätöksen. Jos energiayhtiöt ajautuvat likviditeettikriisiin - se on täysin mahdollista pilviin kohoavien hintojen nousun johdosta - Euroopan Komissio voisi tehdä hintakattopäätöksen. Komission puheenjohtajan Ursula von der Layenin juuri tekemät esitykset eivät kuitenkaan ole johtamassa tähän lähinnä Saksaa seuraavien ja tukevien esitysten johdosta.EU:n komissio puhuu keskusteluasiakirjassaan "hintakatosta" kaikille niille sähköntuottajille, joiden käyttökustannukset ovat alhaisemmat kuin kaasuvoimaloissa.

Toisin kuin "oikea" hintakatto, se ei alentaisi tukkuhintaa, vaan hyödyttäisi auringosta ja tuulesta saatavan sähkön kuluttajia.

Brysselin viranomaisten mukaan kaasulle ei pitäisi olla yleistä hintakattoa, kuten joissakin EU-maissa jo tehdään. Von der Leyen ei myöskään halua kattavaa ylituloveroa.

Ruotsilla ja myös muilla pohjoismailla  on oma, itsenäinen kansallinen keskuspankkinsa ja niillä on oma kansallinen valuuttansa. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan oman keskuspankin omaava valtio ei voi koskaan ajautua niin pahaan tilanteeseen etteikö se voisi selviytyä mistä tahansa talouskriisistä.  Sellainen kriisi on energiaköyhyyden aiheuttaman inflaation johdosta juuri nyt käsillä. Suomella ei ole omaa valuuttaa, euro on EKP:n valuutta ja sen makrotaloudellisesta käytöstä päättää EKP:n hallintoelimet itsenäisesti. Suomen osuus päätösvallasta on parin prosentin luokkaa. Suomi on seurannut kaikissa suurissa päätöksissä - kuten esimerkiksi keskusteltaessa raepeesrta Euroopan Unionin peruskirjan muutoksiin - eurooppalaista valtavirtaa. Myöskään Suomen Pankki ei ole Suomen valtion itsenäinen keskuspankki, vaan osa EKP:n rakennetta ja sen noudattamaa politiikkaa. Se ei voi itsenäien keskuspankin tapaan luoda päätöksillään 'rahaa tyhjästä' ja vastata Suomen valtion, markkinoiden tai kansalaisten rahoitustarpeisiin.

Miten energiamarkkina tulee tässä kriisissä käyttäytymään? Suomen valtion keskeisesti omistama energiayhtiö Fortum on jo ilmoittanut tarpeestaan saada rahoitusta tai takauksia Suomen valtiolta. Markkinaehtoiset yhtiöt eivät periaatteessakaan hyväksy yhteiskuntavastuuta sellaisessa muodossa, että ne kriisin sattuessa ajattelisivat kansalaisia ja yhteiskunnan selviytymistä. Osakeyhtiölain mukaan niiden ainoa tarkoitus on tehdä voittoa. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että jos lainaa ja valtion takauksia on saatavissa, niitä myös ennenpitkää käytetään. Valtio joutuu tällaisssa tilanteessa ottamaan lisää velkaa ja myöhemmin muodossa tai toisessa selviytymään velan kustannuksista. kuten tiedetään, EKP on vastannut inflaatiovaaraan ja nouseviin hintoihin nostamalla korkoja. Tilanne on samanlainen ja jossakin suhteeessa vielä pahempi muissa Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaissa. Niiden riippuvuus venäläisestä kaasusta ajaa koko energiamarkkinan hintoja ylöspäin tavalla, jossa päätä ei ole väkyvissä. 

Suomi on siis joutumassa nyt siihen satimeen tai paremminkin talouspoliittiseen käpälälautaan, josta heterodoksinen, vallassaolevalle uusliberaalille talousajattelulle vieras ja vastenmielinen Moderni Monetaarinen Teoria on jo vuosia johdonmukaisesti varoittanut. Uuden uljaan utopian sijasta Euroopan Unioni on velkajarruineen, valtiota taloudellisena toimijana väheksymisineen ja irrationaalisti markkinoiden ensisijaisuuteen korostaen l'ähestymässä nyt eurooppalaista dystopiaa, arvopohjan romahtamista. Kaiken lisäksi energiaköyhä ja typerään talousajatteluun perustuva Eurooppa on vähintäänkin taloussodassa Venäjää, Kiinaa ja ja Brisc-ryhmään kuuluvuia maailman valtioita vastaan. Vallitsevilla rakenteilla nopea köyhtyminen on alkamassa. Pohjoismaissa se tarkoittaa Suomen ja muiden pohjoismaiden talouspoliittista erkaantumista ja yhä enenevässä määrin Suomen tappioksi.


lauantai 20. elokuuta 2022

Sanna Marinin bileet ja poliittinen patologia

 Viime päivien aikana on noussut taas kohu Sanna Marinin ympärille, tällä kertaa vapaa-aikana pidetyistä yksityisistä bileistä vuodatetun videomateriaalin merkeissä. Myös YLE on on useaan kertaan kertonut asiasta uutisissaan ja viimeksi tänään lauantaina myös valtionvarainministeri Annika Saarikko on kommentoinut syntynyttä kohua lauantain ykkösaamu-ohjelmassa. Kaupallinen TV ja iltapäivälehdet toimittajineen ovat olleet sutena päämninisterin kimpussa ja selvästi on havaittavissa, että media on hakemassa kovaa skandaalia tulevan talven vaalitaisteluja varten.

Pääministeri ja SDP:n puheenjohtajan kohdalle näitä skandaalinkäryisiä  projektioita, syyttelyjä on sattunut jo niin monta kertaa, että hyvällä syyllä voidaan puhua mediassa vallitsevassa aktiivisesta ja tarkoitushakuisesta hyökkäyksestä, jonka takana oletetaan olevan vahvaa poliittista tahtoa ja jonka uskotaan saavan tukea kansan laajojen kerrosten mielipiteiltä. 

Toistaiseksi pääministeri ja keskeisen hallituspuolueen  puheenjohtaja on selvinnyt kaikista näistä syyttelyistä, olkoonkin että on joutunut luopumaan muiden pääministerien aikanaan saamasta aamiaisedusta virka-asunnossaan Kesärannassa ja pyytelemään anteeksi toisen puhelimen jättämistä kotiin iltaa viettämään mennessään - ja nyt viimeksi, käymään huumetestissä oikeusturvasyistä maineensa pelastamiseksi. 

Onko median toistuva ryöpytys ilmeisen menestynyttä ja todennäköisesti lähes koko vaalikauden toiminutta pääministeriä kohtaan oikeutettua ja mitä tämä kertoo median toimintatavasta? Sanna Marin on itse todennut että kansalla on oikeus kysyä ja kyseenalaistaa myös pääministerin toimintaa ja että kriittinen tarkkailu kuuluu keskeisenä osana julkisen sanan tehtävään demokratiaan. Jää kuitenkin takaraivoon epämiellyttävä tunne lähes yksituumaisen median tarkoitushakuisesta, jatkuvasta skandaalien kehittelystä tarkoituksella vaikeuttaa hallituksen toimintaa ja samalla tehdä tilaa kaupallisen lehdistön muutoinkin paijaamalle konservatiiviselle, porvarilliselle oppositiolle. Voisiko tällaiselle näkemykselle löytyä perusteita?

Olen tänä kesä kirjoittanut esseetä poliittisen toiminnan patologiasta, johon olen löytänyt mielenkiintoisia vastauksia Frankfurtin kuuluisan sosiaalispykologisen koulukunnan ja sen elinikäiseksi johtajaksi jo 1930-luvulla valitun sosiaalipsykologin, psykoanalyytikon, yhteiskuntafilosofin ja teoksillaan tunnetuksi tulleen Erich Frommin analyyseista. 

1960-luvun alkuvuosina ilmestyneessä kirjassaan "May man Prevail?" (Säilyneekö ihminen?) hän kuvaa suurvaltojen vastakkainasettelun yhteydessä taustalla olevaa poliittista asennoitumista ja kielenkäyttöä. Tilanne oli tuolloin samalla tavalla jännitteinen suurvaltojen välillä kuin nytkin. Vastakkain silloin olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ns. Kuuban kriisin yhteydessä. Oltiin hyvin lähellä ydinsodan vaaraa Neuvostoliiton tuotua Kuubaan Sikojen lahdelle pitkän kantaman ohjuksia. Lisäksi maailmassa oli silloinkin lukuisa joukko diktaattoreita, osa niistä Euroopassa, mainitsen vain Espanjan Francon ja Portugalin Salazarin.

Tässä kirjassa Fromm kuvaa patologista poliittista ajattelua ja sen yleisyyttä ja tavanomaisuutta niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin keskustelussa. Hän on löytänyt neljä keskeistä patologisen ajattelun muotoa, joilla on valtavasti merkitystä poliittisessa keskustelussa.

Ensimmäisenä hän kuvaa paranoiaa, vainoharhaisuutta, jossa pelätään kaiken sen, mikä teoriassa on mahdollista, olevan myös todennäköistä. Vainoharhainen henkilö pelkää että hänet tapetaan ja pelot kasvavat niin suuriksi että se lamauttaa kyseisen henkilön muun toiminnan lähes kokonaan. Valtio pelkää että sen kimppuun aiotaan hyökätä ja ryhtyy kaikkiin tarvittaviin ja tarpeettomiin toimiin oletetun hyökkäyksen estämiseksi. Kuitenkaan kaikki mikä on mahdollista, ei todellisuudessa ole todennäköistä.  Toisena patologisen poliittisen toiminnan muotona Fromm kuvaa fanaattisuutta; tällainen henkilö käy kuumana omaksumansa asian puolesta, mutta on kylmä ja tunteeton kanssaihmisiään kohtaan. Syystä tällaista luonteenrakennetta kuvataankin "palavaksi jääksi". 

Kolmas Frommin kuvaama patologisen ajattelun muoto on projisointi, syyttely. Tässä tapauksessa kyseisen henkilön päälle ryöpytetään kaikki ajateltavissa olevat pahuuden piirteet. Fromm itse kuvaa tätä projisointia seuraavasti: "Jokainen meistä on joutunut kosketuksiin tällaisen projektiivisen, syyttävän mekanismin kanssa sen julmimmissa muodoissa  sellaisena kuin se ilmenee yksilötasolla. Tällainen henkilö on vihamielinen ja tuhosuuntainen joka syyttää ketä muuta hyvänsä vihamielisyydestä ja pitää itseään syyttömänä ja uhrina. Tuhansissa avioliitoissa kärsitään tällaisesta syyttelystä. Se mitä tapahtuu henkilökohtaisella tasolla voi kuitenkin ilmaantua myös kokonaisen yhteiskunnan tasolla, jossa saman projektiivisen mekanismin jakaa miljoonat saaden tukea poliittisilta johtajiltaan. Mikä on tulos? Projektion kohde ilmenee kaiken pahan ruumiillistumana, koska kaikki se paha jota koen itsessäni, on nyt kohdistettu syytettyyn, projektion kohteeseen. Tuloksena on suuttumus ja viha syytösten kohteena olevaan ja epäkriittinen, narsistinen itsensä ylistäminen. Tämä voi synnyttää koko yhteisöä koskevan manian, jota yhdistää vihan intohimo. Tässä on joka tapauksessa kysymys patologisesta ajattelusta, joka on vaarallista siksi että se merkitsii tuhoa - ja tapahtuessaan kansojen välillä - sotaa." (Fromm: May Man Prevail, s. 22)

Neljäntenä patologisena poliittisen ajattelun muotona Fromm pitää "automaattiajattelua", viatonta mutta vieraantunutta tapaa "uskoa sitä mitä lehdessä lukee". Tämä on mitä tyypillisintä yhteisöissä ja yhteiskunnissa  jotka aktiivisesti rajoittavat monipuolisen informaation leviämistä ja jossa vallassaoleva media käyttää häikäilemättä asemaansa ja sinänsä normaaleina pidettyjä patologisen ajattelun ja perustelun muotoja työvälineenään. Kun vaihtoehtoista informaatiota ei ole tarjolla, katoaa kansalaiselta vähitellen usko siihen että vaihtoehtoja ylipäätään olisi olemassa. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä Miljoonien hulluus, "folié a millions". Automaattiajattelua - oikeastaan voitaisiin puhua ajattelematta jättämisestä - voidaan siis pitää yhtenä poliittisen patologian muodoista vaikka siinä ei omasta ajattelusta kytse olekaan. Olen kuvannut tätä "hulluuden muotoa" muutama vuosi sitten tässä blogissa.

Fromm tiivistää: "Se tosiasia, että miljoonilla ihmisillä on samat paheet, ei tee näistä paheista hyveitä, se, että heillä on niin paljon virheitä, ei tee virheistä totuuksia, ja se tosiasia, että miljoonilla ihmisillä on samanlainen mielenhäiriö älä tee näistä ihmisistä järkeviä."


 

maanantai 4. heinäkuuta 2022

Hukassa Euroopassa

Olen viime aikoina lainaillut aika paljon Brysselissä kirjoittavaa blogistia, jonka blogin otsikko on "Lost In Europe", suomeksi "Hukassa Euroopassa". Suomen media on käynyt sisällöltään yhä yksipuolisemmin  markkinahenkiseksi ja entisen ministerin ja kansanedustajan Veikko Vennamon ilmaisua käyttääkseni "seteliselkärankaiseksi". Sen yksi ilmenemismuoto on länsiorientoitumisen rinnalla lähes kritiikitön - markkinan mielestä maailman parhaan - makrotalouspolitiikan, uusliberaalin "uuskeynelisäisyyden" tukeminen, jolla ei loppupeleissä ole itse Keynesin kanssa muuta tekemistä kuin yritys markkinaehtoisesti vastata vastasyklisesti ulkoaohjautuvan, eksogeenisen makrotalouspolitiikan haasteisiin.

Brysseliläinen blogi ei ole suoranaisesti asettunut Euroopan valtavirtaista makrotalouspolitiikkaa vastaan, mutta kritisoi Saksan velkajarrupolitiikkaa ja sen aiheuttamia ongelmia. Ne tulevat erityisen selvästi näkyviin Euroopan Unionin politiikassa, kyvyssä vastata viime aikoina nousseisiin suuriin, sanoisin valtaviin haasteisiin. Valtavirtaisen talouspolitiikan ongelmat näkyvät Euroopan Unionissa myös jatkuvana taloudellisena alisuoriutumisena, kun ratkaisuja yritetään löytää markkinaehtoisesti ja kapuloita vahvan, demokraattisen valtion rattaisiin asettaen. Hallitseva talousajattelu seuraa jo Britannian takavuosien pääministerin Margaret Tatcherin  TINA (There Is No Alternative) lähestymistapaa.  Tunnettu vaihtoehtoista, endogeenista ja heterodoksista makrotaloussuuntausta edustava australialainen, sikäläisen Newcastle-yliopiston professori ja myös Helsingin Yliopiston globaalin talouspolitiikan vieraileva professori William Mitchell on kirjoittanut 700-sivuisen kirjan "Dystopia Eurozone", jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaa Euroopan Unionin ajautumista markkinoiden ehdoilla toimivaksi Rooman perustamisasiakirjojen suurista demokratiaa ja rauhaa korostavista lähtökohdista huolimatta. 

Euroopan Unionin makrotalouspoliittinen rakenne, joka Saksan perustuslain tavoin edustaa kuuluisaa "velkajarruajattelua" ja itse asiassa kategorisesti kieltää Eurooppan Unionin ja keskuspankin tasolla näille elimille luonnostaan kuuluvan, velanottoon ja viimekätisen lainaajan rooliin kuuluvan raha- ja finanssipolitiikan, on sellaisenaan yksi oudoimpia ja synkimpiä lukuja koko maanosan historiassa. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään talouspolitiikasta, vaan taustalla on vahva käsitys Euroopan Unionin lähtökohtaisesta demokraattisuudesta ja sen pyhästä velvollisuudesta puolustaa länsimaisia arvoja. Kun lähtökohtana on vapaan markkinatalouden puolustaminen ja demokraattisen valtion asettaminen makrotalouspolitiikassa markkinoille alisteiseksi, voidaan ymmärtää tällaisen lähestymistavan johtavan toteuttamistapana mitä suurimpiin vaikeuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneiden ja sen kokemuspohjalla politiikkaa tekevien edistyksellisten voimien luulisi helposti ymmärtävän, että demokratiaan kuuluvat kansalaisten perusoikeudet, vaikuttamismahdollisuudet ja osallistumisen mahdollistuminen ovat markkinalähtöisessä yhteisössä enemmänkin ongelma kuin mahdollisuus. Rakenteiden johtajavaltaisuus ja autoritaarinen luonne ovat Euroopan Unionille paitsi tyypillisiä, myös keskeinen, pakottava ohjauskeino, joka näkyy mitä moninaisimmalla tavalla keskeisen tason toimintatavassa ja jäsenvaltioissa tarkkana, sisältöjen rakenteisiin vaikuttavana ainoana hyväksyttävänä lähestymistapana.

Nämä pakottavat rakenteet on autorisoitu pitkälle ja kaiken lisäksi mannereurooppalaiseen tapaan sanktioitu siten, että niskotteleminen ja keskeisten määräysten noudattamattomuus johtaa ennenpitkää sakkoihin ja rahallisiin rangaistuksiin. Taustalla tässä toimii alunperin yksiulotteiseksi rakennettua markkinatalousrakennetta tukeva oikeusvaltioperiaate, jonka juridisena perustana on alunperin juuri demokratian kannalta valuvikaiseksi rakennettu perussäännöstö. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa vahvalla kansanvaltaisella valtiolla on keskeinen rooli hyvinvoinnin ja sosiaalisen vastuun toteuttajana, tällainen rangaistusten avulla johtaminen on ennenkuulumatonta ja jäsenvaltioissa toteutuessaan syvästi kansallista itsetuntoa ja kulttuuriperintöä loukkaavaa. Pohjoismaissa kasvaneen on todella vaikeaa ymmärtää tämän jo hengeltään autoritaarisen, väkivaltaisen ja mobbaavan lähestymistavan oikeutusta. Väkivaltaa kasvatusmuotona ja vuorovaikutuksen välineenä pidetään meillä yleisesti täysin vääränä ja lailla kiellettynä lähestymistapana. Eurooppalaiseen politiikkaan se on kuitenkin juurrutettu - ja sillä on kohtalokkaita seurauksia paitsi sisämarkkinoilla, myös Euroopan Unionin naapuruuspolitiikassa. Eurooppa kärvistelee parastaikaa Venäjän Ukrainaan suuntaaman sodan ja sen sanktioinnin seurauksena syntyneissä talousvaikeuksissa. Eurooppa on energiaköyhä mantere ja se on vielä pitkälle täysin riippuvainen fossiilisista energiamuodoista, öljystä ja kaasusta. Kuvaan on tullut myös maailmanlaajuinen nälänhädän vaara, kun Ukrainan vehnä, maissi, peruna  ja muut ravintotuotteet eivät pääse esteittä maailmalle. 

Sanktiot iskevät lujasti Eurooppalaiseen talouteen ja tekevät maanosan yhä riippuvaisemmaksi USA:sta, jonka kanssa Europan Unioni on vahvassa puolustusliitossa NATO:n kautta. USA tarjoaa vaihtoehdoksi Venäjältä saadulle edulliselle energialle omia merentakaisia vaihtoehtojaan ja näkee sotatilan Euroopassa edistävän sen omia taloudellisia tavoitteitaan. Yhteinen ja voimakkaasti kasvussa oleva yhteinen sotilaallinen puolustus  on laajenemassa energiariippuvuuden johdosta puolustusyhteistyöstä koko talouden alueelle. Tällä tavoin perinteien jako NATO-puolustukseen ja EU:n kansalaisyhteiskuntaan suuntautuva politiikkaa sekoittuvat ja amerikkalainen ylivalta kasvaa puolustuksesta myös talouden ja koko siiviliyhteiskunnan alueelle.

Tämän blogikirjoituksen otsikko kuva henkilökohtaisia tuntojani eurooppalaisen suuntautumisen kokonaistilanteen arviona. Pohjoismaista. kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakentanut sukupolvi saattaa tuntea kanssani olevansa "hukassa Euroopassa". En usko sen löytävän minkäänlaista tietä sen enempää uudenlaisen  Euroopan rakentamiseen kuin osallistumiseen ylipäätään.

Erityisen huolissani olen näissä oloissa eurooppalaisen ja myös pohjosmaisen sosialidemokratian tilasta, jonka keskeinen yhteiskuntapoliittinen valtti on ollut pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen. Vaikka näenkin että jopa näissä oloissa vahva ja demokraattinen valtio voi taloudellisine moninkertaistajineen saavuttaa merkittäviä tuloksia, tunnen suurta surua siitä että Eurooppa ei omine rakenteineen osannut tulla sellaisen yhteisen hyvinvoinnin tukijaksi jonka avulla meillä on saavutettu tuloksia, tosin kovan poliitisen yhteiskunnallisen kamppailun saattelemana. Takavuosina piti taistella poliittisen kentän vasemman laidan autoritaarisia, yhden puolueen valtaan perustuvia hyvinvointivaltion muotoja vastaan. Nyt samanlaista taistelua käydään oikealta tulevaa ja Euroopan Unionin peruskirjoihin autorisoitua TINA-rakennetta vastaan. 

Mikä neuvoksi? Kirjailija Mark Twainin sanoin:"Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."