Sosialidemokratian salaisuus

Sosialidemokratia on tylsä aate, sosialidemokratia on vanhanaikaista, ei tätä päivää eikä varsinkaan huomista - sanotaan. Rafael Paasio oli "mannertenvälinen nahjus", Mauno Koivisto teki väärää politiikkaa, Tanner oli sosialidemokraattina ja Suomen sota-aikaisen hallituksen ulkoministerinä keskeinen sotasyyllinen. Työväentalot ovat mennyttä aikaa, niin myös osallistuminen poliittisen tai aatteelliseen toimintaan. Sosialidemokratialle tärkeä osuustoiminta, yksi johtavista kuluttajien itsensä hallitsemista vähittäiskaupan ketjuista, onnistuttiin 1980-luvulla melkein hautaamaan elävältä ja suurin ponnistuksin se saatiin uudelleen jaloilleen ja nykyiselle menestystielle.  Ammattiyhdistystoiminta? Sen vanhanaikaisempaa ja vaarallisempaa ei taida olla olemassakaan.

Kuitenkin tämä Suomen yksi vanhimmista poliittisista liikkeistä, perustettu ns. wrightiläisen työväenliikkeen  muututtua pelkästä kansansivistysliikkeestä  aktiiviseksi poliittiseksi toimijaksi, liikeeksi jonka kannattajilla "ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa" (Karl Marx), kuitenkin tämä liike elää vahvana kansallisessa poliittisessa perinteessä. Vaikka kotona ei puhuttaisikaan politiikkaa eikä erityisesti kasvatettaisi sosialidemokratiaan, jollakin selittämättömällä tavalla nämä arvot kuitenkin välittyvät tuleville sukupolville. Juuri parastaikaa mielipidetutkimuksissa sosialidemokratia tarjoaa kaikkein parhaan imagon, mielikuvan.  Mikä on Sosialidemokratian salaisuus? 

Hindulaisessa perinteessä, jonka yksi osa mm. jooga eri muotoineen on ja joka jossakin määrin välittää ymmärrystä tästä yhdestä maailman suurimmasta uskonnolliseksi luokitellusta humanistisesta liikkeestä, puhutaan erityisestä "pyhästä salaisuudesta", "Sacret secret" -ilmiöstä. Kuten tiedetään, ei joogaan perehtynyt ja sille omistautunut henkilö eroa oikeastaan millään tavalla muista tavallisista ihmisistä - ensinäkemältä. Tällaisen sisäisen salaisuuden omaksunut on ihan tavallinen kanssaihminen ja vain lähempi tutustuminen alkaa avata elämänasenteeseen ja toimintatapaan liittyviä, usein ihan normaaliuden piiriin katsottavia eroja. Joogan kohdalla nämä liittyvät esimerkiksi liikuntatapaan, ruokavalioon, suhtautumiseen alkoholiin ja suuntautumiseen pelkistävään elämäntapaan. Lähempi kanssakäyminen paljastaa ehkä muutakin, toimivat fyysiset liikeradat, harmin ja surun   ja väkivallan aiheuttamisen välttämisen. Noista ulkoisesti vähän tavanomaisista, sinänsä näkymättömistä piirteistä koostuu kuitenkin voimakas ja salaisen konseptin sävyttämä elämäntapa.

Demokratia elämäntapana on poliittisessa liikkeessä sellaisenaan tällainen "salaisuus", joka ei ensinäkemältä poikkea millään tavalla tavanomaisesta. Demokratia tunnustetaan meillä keskeiseksi toimintaperiaatteeksi jo peruskoulussa. Lainsäädäntömme edellyttää kansalaiselta demokratian keskeisten periaatteiden kunnioittamista. Samalla on kuitenkin todettava, että demokratia elämäntapana on vaativa ja haasteita asettava arvo-ja asennekehys, jonka johdonmukainen toteutuminen niin kansalaisen elämässä kuin poliittisessa liikkeessäkin on vähintäänkin vajavaista, ja taipuvaista jäämään taka-alalle,   toimimattomaksi käytännön elämäntilanteissa.

Demokratiaa elämäntapana ja arvoperiaatteenaan toteuttava ei ilmeisesti eroa kansanjoukosta äkkiseltään millään tavalla. Hänet tunnetaan kuitenkin toisten mielipiteitä kunnioittavana, jonka nettikäyttäytymiseenkään vihapuhe ei missään tapauksessa kuulu. Hänelle yhdenvertaisuus kanssaihmisten kesken on joka päivä ja joka tilanteessa toteutettavaa toimintaa. Arkielämässä tämän elämänasenteen rinnalla toimii kuitenkin koko ajan myös joukko "epäproduktiivisia" voimia, demokratiaa elämäntapana toteuttavaa lähestymistapaa vastaan. Autoritaariselle ihmiselle tasa-arvoa ei ole olemassakään. Jokainen vastaantulija on joko ala- tai yläpuolella. Omistavasti ja hamuavasti asennoituvalle kaikki on omaisuutta, aviopuolisosta ja lapsista lähtien. Omistamisen himolle ei ole rajaa, omistavasti asennoituva haluaa lopulta kaiken.  Normaaliin elämäämme kuuluu yllättävän paljon myös väkivaltaa, halua voittaa ja nujertaa. Pahimmillaan se tähtää kanssaihmisen kokemiseen vastustajana joka on tehtävä toimimattomaksi. Kaupallinen, manipuloiva, lyödäänö vetoa tai "kättä päälle" suhmurointi saa näkyviä muotoja niin arkisessa kanssakäymisessä kuin vaalien poliittisessa vastakkainasettelussakin.

Kun puhutaan demokratiasta elämäntapana ja hetimmiten avautumattomana salaisuutena, voi todeta että siitä puuttuu halu alistaa tai alistua, mikä saattaa näkyä paitsi kanssaihmiseen kohdistuvana "samalla tasolla" toimimisena, myös rohkeutena ilmaista valtavirrasta poikkeavia, omaan arvopohjaan kuuluvia kannanottoja. Kilpailu, huippu-urheilun kaupallistuminen ja pelkkien huippujen tuijottaminen johtaa siihen että viisikymppinen on itse yllättävän heikossa kunnossa huippusuorituksia ihaillessaan. Demokratia elämäntapana tarkoittaa yhteisen edun asettamista mukaan valinkauhaan omasta hyvinvoinnista ja vauraudesta huolehdittaessa. 

Demokratia elämäntapana edellyttää tietoa ja vähittäistä yhteisöllisyyteen kasvua. Kysymys on vastuullisuudesta, integriteetistä, aitoudesta ja omistautumista koko yhteisön ja kanssaihmisten aineelliseen hyvinvointiin ja henkiseen rikastuttamiseen. Kurinalainen, keskittynyt ja jatkuva pyrkimys tämän elämäntavan toteuttamiseen alkaa tuottaa tuloksia, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla omallakaan kohdalla varma. On voimia jotka pyrkivät myös nujertamaan tietoisen, yhteiseen hyvään pyrkivän toiminnan. Jos kukaan, niin aktiivinen ammattiyhdistystoimija tuntee omassa elämässään tämän paineen. Tarvitaan ehdotonta, järkähtämätöntä mielenlujuutta "tapaus ihmisen" mahdollistavan työelämän, toimintaolosuhteiden ja koko elämänpiirin alueella yhteisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi.

Henkilö, joka noudattaa tällaista, omaehtoisuuteen ja yhdenvertaisen elämän ylläpitämiseen tähtääviä periaatteita omassa toiminnassaan, näyttää autoritaarisessa,  väkivaltaisuuteren taipuvassa ja etuoikeuksia kahmivassa elämänpiirissä helposti heikolta ja voimattomalta. Juuri demokraattiesti arvopohjaltaan asennoitunut voi joutua pahankin mobbaamisen kohteeksi. Vieraantuneilla, epädemokraattisilla ja eiproduktiivisilla tavoilla toimiva yhteisö on tuhoisa, koska se on taipuvainen tappamaan ja tuhoamaan parhaat voimansa. 

"Pyhäksi" tällainen "salaiseen" elämäntapaan herääminen tekee se, että sen kannattaja on niin syvästi vakuuttunut demokratiaan ja sen pohjalta tapahtuvaan yhteistoimintaan   tähtäävän elämäntavan ja yhteisön ylivoimasuudesta, että on valmis taistelemaan omilla, lähes näkymättömillä keinoillaan tuon arvopohjan toteutumiseksi, kotona ja maailmalla, jopa oman henkensä uhalla. 

Tällaisen salaisuuden hengessä toimiva - ehkä useampiakin - saattaa olla lähipiirissäsi, näennäisesti tavallisena ja näkymättömänä, mutta loppupeleissä sellaisena joka välittää lapsilleen ja ympäristöönsä arvokasta perintöä, joogan kielellä ilmaistuna "hyvää karmaa". Kaiken kohinan ja hulinan  keskellä sellaista on varmuudella myös omassa maassamme, vahvana kansallisena hyvinvoitia tuottavana perinteenä. 

Onhan se suurenmoista että tällainen pyhä salaisuus on olemassa...

Rahaa on!

 Valtionvarainministeriön kokoama lista valtionvelanhoidosta seuravilla vaalikausilla on herättänyt tyrmistystä, vaikka sen on ilmoitettu olevan vain kokoelma käytetävissä olevia vaihtoehtoja. Erityisesti on korostettu, että kysessä on virkamiestyöryhmän kooste eikä poliittinen agenda joka on toteutettava. Lisäksi budjettipäällikkö korosti että muitakin vaihtoehtoja saattaa poliitisessa keskustelussa nousta esiin. Miksi valtionvarainministeriö on ensisijaisesti esittänyt juuri leikkauksia valtion menoihin?

Valtionvarain ministeriön virkamieskunta on ehdotuksissaan tiukasti sidottu perustuslakitasoiseen Euroopan Unionin "Korjausmekanismiin" eikä se saa poiketa Euroopan Unionin peruskirjan talouspoliittisesta linjasta eikä esittää velanhoitoon tarkoitettuja toimenpiteitä sen linjausten ulkopuolelta. Korjausmekanismin olemassaolosta ei yleensä puhuta, mutta on muistettava että se sitoo kansanedustajia, hallitusta, ministeriöitä, valtion ja koko julkisen sektorin laitosten kannanottoja, europarlamentaarikkoja    ja komissaareja.

Kokoomusoppostio on ottanut valtionvarainministeriön listan ikäänkuin työpaperina pohjaksi neuvotteluille siitä, mitä leikkauksia on toteutettava. Kokoomuksen mukaan leikattava määrä on yhdeksän miljardia euroa kahden seuraavan vaalikauden aikana . Muita vaihtoehtoja poliittinen opposito ei ole esittänyt. Olisiko sellaisia olemassa? Ja olisiko sellaisia vaihtoehtoja, jota pelastavat kansan Kokoomuksen kynnyskysymysten julkilausumattomilta kurjistuksilta ja yksilöön meneviltä kuritustoimeniteiltä, joita kannustimiksi kutsutaan?

Esitin tuoreeltaan blogikirjoituksessani "Vihreä pipo ja ammattiyhdistysliikkeen ihmeteko" kuluneen kevään palkansaajien työtaisteluiden pääpiirteisen vaikutuksen rahanarvoon. Hintojen ja palkkojen yhtaikainen nousu tarkoittaa inflaatiota, jolta EKP:n EU:n keskuspankkina yrittää meitä epätoivoisesti ja ilmeisen huonolla menestyksellä suojata. Ammattiyhdistysliikkeen taistelu ostovoimasta nostaa inflaatiota vähintäänkin samalla määrällä ja hinnathan ovat nousseet vielä enemmän. Rahanarvon heikkeneminen 6:lla prosenttiyksiköllä tarkoittaa 150 mrd:n euron valtion velan arvon laskua samalla määrällä, mikä tekee euroissa (150:100)x 6 = 9 mrd. Voidaan siis todeta, että palkansaajakunta ja ammattiyhdistysliike onnistuneen palkkaliikehdinnän tuloksena hoiti jo tämän kevään aikana pois päiväjärjestyksestä Kokoomuksen esilläpitämät kauhuskenaariot. Jos tarvetta on - ja sitä tullee melkoisella varmuudella olemaan - ammattiyhdistysliike taistelee ja palauttaa ostovoiman ja tasapainottaa tilanteen ulkoparlamentaarisin mutta laillisin keinoin rahanarvon uudella tasolla. Euroopan Unionin kokoisessa makrotaloudessa inflaation ja rahanarvo  heikeneminen on vähemmän välitömiä haittoja aiheuttava etenkin niille, jotka joutuvat elämään palkallaan ilman suuria, jo olemassaolevia pääomia. 

Olisiko muita nopeasti tepsiviä keinoja? Luin Twitteristä ehdotuksen, jonka mukaan uusi eduskunta ja hallitus voisi säätää määräaikaisen lain, jolla työeläkerahastojen 250 mrd:n sijoituksista saatavista osingoista ja  voitoista voitaisiin osa, esimerkiksi 1-2 mrd siirtää valtion budjetinvelan katteeksi. Kun tiedetään, että osakesijoitusten arvo kasvaa tunnetusti pitkälläkin aikavälillä keskimäärin  10-14 % vuositasolla ja pelkästään osinkojakin saadaan vuositasolla vähintään kolme miljardia, valtion velat voitaisiin hoitaa helposti pois päiväjärjestyksestä tälläkin tavalla.

Olisiko vielä miitakin keinoja? Kävimme perhepiirissä, lasten ja lastenlasten kanssa poliittista keskustelua ja kysäisin 27 vuotiaalta tyttärenpojalta, olisiko thänellä,  lähiaikoina insinööriksi valmistuvalla ajatuksia valtionvelan lyhentämisestä. Hän sanoi käyneensä tästä keskustelua joidenkin porvarillisesti suuntautuneiden pelikavereidensa kanssa. Hän muistutti, että EU:n Kasvu- ja vakaussopimuksen raja-arvot velanotolle (60%)  ja kasvulle (3%) ovat pois käytöstä vielävuoden 2024 loppuun saakka nykyisillä päätöksillä. Kun tiedetään pörssiomistusten ja osinkojen  selvästi korkeampi kasvu verrattuna velkojen korkoihin, hän piti velanottoa  valtion osakeomistusten nopeaan kasvattamiseen loistavana keinona päihittää nykyisten valtionvelkojen oletettu uhka. "Otetaan 200 mrd velkaa, ostetaan niillä osakkeita ja maksetaan saatavilla osingoilla ja kasvavilla arvoilla sekä tämän että vanhojen valtionvelkojen lyhennykset. Hän muistutti siitä, että työeläkerahastomme ovat kasvaneet huimasti juuri sijoitusten painottamisella osakesijoituksiin. 

Täytyy myös muistaa, että kasvuhakuisellapolitiikalla Martinin hallitus on onnistunut pitämään valtion velan suhteellisen osuuden edelleenkin aisoissa eikä Suomen velkasuhde poikkea kuin edukseen Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaiden velkasuhteesta. Olemme edelleen hyvää keskitasoa ja mikäli samanlaista työllisyyttä ha hyvinvointivaltion rakenteita vahvistavaa politiikkaa jatkettaisiin, mitään väitettyä, erityisesti Suomea kohtaavaa katastrofia ei ole edes olemassa. Kysymys on opposition mikrotalousajatteluun ja perusteluihin perustuvasta valtavirtatalouden oletetusta kummituksesta, joka voidaan päihittää julkisen sektorin, valtion ja kuntien verotusoikeuteen ja niihin liittyviin erityisesti John Maynaard Keynesin havaitsemiin moninkertaistajiin liittyvillä keinoilla. Keynes todisti nämä keinot oikeiksi olessaan toisen maailmansodan aikana Iso-Britannian valtionvarainministerinä ja sai tunnustuksena tästä työstään lordin  arvonimen. 

Kun keinoja on ryhdytty luettelemaan, niin mainitaan vielä yksi, oikeastaan kaikkein paras mutta lähes mahdottomalta tuntuva keino yhteisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kansanvallan toteuttamiseksi. Se olisi luopuminen Euroopan Unionin uusliberaalista, yhden siiven lentoyrityksestä, jossa makrotalouden keinoista on rajattu pois vahvan, kansalaisten hyvinvoinnista,  turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolehtivan valtion sisällyttäminen yhteisötasolla Euroopan Unionin keskeiseksi tavoitteeksi. Yhden siven lentoyritys tarkoittaa yksipuolista markkinoihin tukeutumista.  Sitten  Bretton Woodsin aikaisen kultakannan romuttamisen jälkeen sekä raha luominen että finanssipolitiikka voisivat perustua omapäätöksiseen, endogeeniseen makrotalouspolitiikkaan, "fiat-rahaan". Puhutaan Modernista Monetaaarisesta Teoriasta, jossa omilla päätöksillä rahoitetaan aluksi velkana (siis rahoitustarpeena) ja kirjanpidolla välttämättömiksi koetut hankkeet. Keskuspankin omaava yhteisö kuten Euroopan Unioni voi omilla päätöksillään ja yhdessä keskuspankkinsa kanssa rahoittaa mitkä tahansa hankkeet käytettävissä olevien resurssien (kuten työvoima, ilmasto ja luonnnovarat) puitteissa. Tätä mahdollisuutta Euroopan Unioni pelkää kuitenkin kuin lehmä uutta konttia - pelkästään uusliberaalisin, ideologisin perustein.

Lopuksi voisi todeta, että Kokoomuksen kauhistelema ja pilkkaama "Rahaa on!" fläppitauluotsikko Marinin hallituksen jossakin ryhmätyöhuoneessa pitää edellä  kaikissa kuvatuissa tapauksissa paikkansa. Mielikuvituksen ja rohkeuden kohdalla on sen sijaan huomattavia puutteita.

Sininen pipo ja ammattiyhdistysliikkeen ihmeteko

Eduskunta on päättänyt vaalikauden viimeiset istuntonsa ja nyt on siirrytty eduskuntavaaleja edeltävälle vaalitauolle. Toinen merkittävä uutinen nyt maaliskuun alkupäivinä on se että suuri lakkokevät on päättymässä palkka- ja sopimusratkaisuihin, jotka jossakin määrin, ehkä noin 6:n prosentin tasolla kompensoivat tapahtunutta hintojen nousua. 

Nyt keskustellaan koko ajan siitä, jääkö inflaatio pysyväksi vai onnistuuko Euroopan Keskuspankki palauttamaan inflaatiotason keskimäärin 2:een prosenttiyksikköön. Ammattiyhdistysliikkeen palkankorotusvaatimukset osoittavat, että työntekijäpuoli on menettänyt uskonsa hintatason palautumiseen keskimääräisellä kahden vuoden sopimuskaudella keskuspankin   toivomalle ja uskottelemalle tasolle.

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä sen tärkeän kotitaloutta koskevan periaatteen, joinka mukaan inflaatio heikentää rahan arvoa ja siten samalla heikentää velkarahan ostoarvoa. Jos inflaation oloissa onnistuu saamaan velkaa ja samalla edes jossakin määrin säilyttämään jo saavuttamansa ostovoiman, velat vähenevät ikäänkuin itsestään. Suurin häviäjä on velan antaja, koska takaisin maksetulla velalla on todellisuudessa vähemmän ostovoimaa. 

Nyt kauhistellaan valtion velan suurta määrää. Kauppakamarin velkakellon mukaan se liikkuu tällä hetkellä noin 150:ssä mijardissa eurossa. Vaaleja edeltävässä poliittisessa keskustelussa oppositio, erityisesti Kokoomus on vaatinut palaamista tiukkaan talouskuriin samalla kun se on yhdessä median kanssa suhtautunut kielteisesti ammattiyhdistysliikkeeseen ja  inflaatiota edes jossakin määrin kompensoiviin palkkavaatimuksiin. Poliitiseksi tavoiitteeksen Kokoomus on ilmoittanut kahdeksan miljardin velkojen lyhentämisvaatimuksen, joka sen mielestä täytyy tapahtua kahden vaalikauden aikana hyvinvointivaltion menotasoa pienentämällä ja erilaisilla palvelujen ja etuuksien heikentämällä. Tavoite tarkoittaa keskimäärin yhden miljardin menoleikkauksia vuositasolla. 

Miten palkansaajien lakkokevät vaikuttaa koko kansantalouden tasolla opposition velanlyhennystavoitteisiin ja toisaalta hallituspuolueiden, erityisesti sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton  tärkeänä pitämiin tavoitteisiin, joiden mukaan leikkauksia tarvitaan mutta ne eivät saa kohdistua tulotasoltaan heikoimpaan kansanosaan ja erityisesti juuri heille tärkeisiin julkisiin palveluihin?

Kuuden prosentin palkankorotustaso tarkoittaa siis sitä, että edes jossakin määrin - ei kuitenkaan riittävästi - kyetään vastaamaan ostovoiman parannuksella ilmeisesti pysyväksi jäävään inflaatioon. Sopimusten yleissitovuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitäm, että ammattiyhdistysliikkeen taistelemalla saavuuttama palkkataso muodostuu yleiseksi palkkalinjaksi, ainakin pääsääntöisesti. Kuuden prosentin osuus vastaa n. 9 miljardia valtion 150 miljardin kokonaisvelasta - sillä summalla ammattiyhdistysliikkeen taistelema palkkataso heikentää inflaation aiheuttamaa ostovoiman heikennystä. Velanantajat kärsivät tässä suhteessa samansuuruisen menetyksen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että valtion velan ostovoima on supistunut palkankorotusten suuruutta vastaavan ostovoiman verran. Valtionvelka on tätä kautta siis menettänyt arvoaan vaihdon välineenä pysyväksi jäävän  inflaation  verran. Ammattiyhdistysliikkeen sitkeä ja peräänantamaton taistelu on pudottanut valtion velkaa palkankorotusten kuuden prosentin verran. Mitäs tästä seuraa vaalitaistelun velkakeskusteluun ja oikeisto-oppostion kurjistamistavoitteisiin?

Edellä esittämäni luvut ovat suuntaa-antavia ja osoittavat lukijalle sen, millä tavalla palkankorotukset inflaationn oloissa pitävät yllä jo saavutettua ostovoimaa ja vähentävät valtionvelan suhteellista määrää ostovoimaan verrattuna. Ammattiyhdistysliikkeen sitkeä ja keskinäistä solidaarisuutta vaatinut palkkataistelu on tämän kevään aikana vähentänyt valtion velan arvoa palkankorotusten verran eli 6:n prosentin tasolla noin 9 miljardia. Ammattiyhdistysliike siis saavutti opposition kahdeksan vuoden velanlyhennystavoitteen muutamassa viikossa keväällä 2023. Oikeisto-opposition - johon säästötavoitteiden tavoittelussa  todellisuudessa on laskettava myös keskustapuolue mukaan - asettaman velanlyhennystavoitteen suhteellisen tavoitteen vaatimukset ammattiyhdistysliike hoiti oikeutetun ja laillisen työtaistelun muodossa käytännössä pois päiväjärjestyksestä tämän kevään aikana. M.O.T.

Poliittinen vasemmisto on pyrkinyt perinteisesti arvostamaan ammattiyhdistysliikkeen työtä ja on valtioviisaasti hallituksessa ollessaan jättänyt ostovoiman tasosta taistelun työmarkkinaosapuolille. Nyt voidaan jo sanoa että tulosta on syntynyt. Ilmeisesti jäädään vähän köyhemmiksi kuin mitä energian hinnan nousu ja tarjontainflaatio saivat aikaan. Työtaistelujen avulla ostovoima säilyi jotenkuten. Valtion velan arvo putosi saavutettujen työtaistelutoimenpiteiden ansiosta noin 9 miljardia.

Miten siis saavutettuihin neuvottelutuloksiin pitää nyt suhtautua? Ne osoittivat ammattiyhdistysliikken suuren merkityksen yhteiskunnallisena, oikeudenmukaisuutta, kansalaisten ostovoimaa ja elintasoa ylläpitävänä voimana. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenet pudottivat valtion  velan suhteellista arvoa vähintäänkin saman verran kuin mitä Kokoomus, perussuomalaiset ja keskustapuolue vaativat kurjistamistoimenpitein toteutettavaksi seuraavan vaalikauden aikana.

Nostan siis sinistä pipoani korkealle kiitokseksi ammattiliittojen   onnistuneen ostovoiman ylläpitämisen saavuttamisen johdosta ja ylistän tämän tavoitteen saavuttamista muutamassa viikossa, johon poliittinen oikeisto olisi ehkä - vai olisiko? - päässyt kahdeksan vuoden hirveitä seurauksia aiheuttavan kurjistamis-, leikkaus- ja köyhdyttämiskanpanjansa aikana.

 

a 

Venezuela ei olekaan pahis...

EU valmistautuu kaikessa hiljaisuudessa muuttamaan kurssiaan suhteessa Venezueelaan

Martha Anduj

amerikka 21

 Bryssel/Caracas . Euroopan unioni (EU) on pannut merkille Venezuelan poliittisen tilanteen suuret muutokset ja pohtii, kuinka vastata. Viime kuukausien muutoksia ovat muun muassa "väliaikaisen presidentin" Juan Guaidón erottaminen ja suhteiden palauttaminen Kolumbiaan ja Brasiliaan.

Nämä ja muut tekijät saavat EU:n aloittamaan muutoksen asemassaan Caracasia kohtaan. EU:n ulkoministerien kokouksessa 23. tammikuuta Brysselissä, jossa ensisijaisesti oli esillä Ukrainan sota, aiheen kerrotaan vieneen epävirallista tilaa.

Asiasta kertoi Madridissa toimiva digitaalinen päivälehti Nueva Tribuna. Tämä viittasi "korkea-arvoiseen EU-virkailijaan", joka oli ennen kokousta ilmoittanut EU:n ulkopolitiikan päällikön Josep Borrellin lausunnoista aikomuksestaan ​​"sopeuttaa eurooppalaista politiikkaa Etelä-Amerikan maan uuteen todellisuuteen".

Eurooppalaisen diplomatian analyysi viittaa "merkittäviin muutoksiin" Venezuelassa, joihin kuuluu suhteiden palauttaminen Kolumbiaan ja Brasiliaan Gustavo Petron ja Luiz Inacio Lula da Silvan hallitusten astuttua virkaan. "Nicolas Maduron hallinto on vähemmän eristetty kuin muutama vuosi sitten", espanjalainen sanomalehti lainasi lähteensä sanomaa.

Lisäksi sisäisiä muutoksia tapahtuu Venezuelan oppositiossa, joka haluaa käynnistää uudelleenjärjestelyn johtajansa Guaidón erottamisella tulevia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Myös Yhdysvaltojen hallituksen diplomaattiset toimet sekä Espanjan ja Portugalin päätökset palauttaa suurlähettiläänsä Caracasissa saavat EU:n vastaamaan.

Maanantain ulkoministerikokouksen jälkeen ei kuitenkaan vielä ole virallisia ilmoituksia.

Vuonna 2017 EU määräsi ensimmäiset pakotteet Venezuelaa vastaan ​​ja otti kantaa nykyisen hallituksen vastustajiin. Vuodesta 2019 lähtien EU jopa tunnusti oppositiopoliitikon Guaidón maan "lailliseksi presidentiksi" jonkin aikaa.

Vaikka jotkin sen jäsenmaista ovat yhtyneet läheisesti Yhdysvaltojen pakotejärjestelmään, EU ei ole kopioinut Washingtonin laajoja kauppasaartoja, jotka ovat tuhonneet Venezuelan talouden ja öljyteollisuuden. Monet eurooppalaiset yritykset ovat kuitenkin vetäytyneet Venezuelasta Washingtonin toissijaisten pakotteiden pelossa.

Siitä huolimatta riippumattomat analyytikot ja YK-järjestöt ovat kuvanneet EU:n pakotteita, kuten USA:n ja muiden maiden sanktioita "kollektiivisiksi rangaistuksiksi" ja "ihmisoikeusloukkauksiksi" (america21 raportoi ).

EU teki ensimmäistä kertaa Venezuelan alue- ja paikallisvaaleissa marraskuussa 2021 selväksi, että se voi etääntyä Yhdysvaltain hallinnonmuutospolitiikasta, jota oli noudatettu ilman kritiikkiä siihen asti. Tuolloin vaaleja tarkkaileva valtuuskunta ylisti sitä, että suuri osa oppositiosta oli kääntänyt selkänsä vaaliboikotille ja heidän mielestään maan "parantuneille vaaliolosuhteille".

Heräämistä odotellessa...

Ennen kevään eduskuntavaaleja  poliittisen keskustelun keskiöön  on noussut valtion velka. Tätä keskustelua pitää yllä Kokoomus, joka taloiuspoliittisessa ohjelmassaan keskittyy valtion velan vähentämiseen. Tarkoitus olisi vähentää valtion velkaa kahdeksan miljardia seuraavan vaalikauden aikana. En mene tässä yhteydessä yksityiskohtiin sen pidemmälle, koska tarkoitukseni on pohtia talouspoliittisen keskustelun painopistettä ylipäätään. Onko velkapainotteiselle talouspoliittiselle keskustelulle mitään vaihtoehtoa?

Kokoomuksen konservatiivisen ja oikeistolaisen politiiikan lähtökohtana on valtion näkeminen  1980-luvun reaganilaiseen tapaan pikemminkin  ongelmana kuin ratkaisuna kansalaisten taloudellisen tilanteen parantamiseen. Taustalla on ns. mikrotalousajattelu, jossa yksityinen talous ja sen logiikka on keskeisenä lähtökohtana. Yksityinen etu ajaa aina yhteisen edun edelle - yhteiset ratkaisut edustavat tässä katsannossa makrotalousajattelua. 

Valtio on konservatiivisessa ajattelussa vain välttämätön pakko, jolle annetaan vain sellaisia tehtäviä, joiden varaan on joko vaikea tai mahdotonta rakentaa toimivaa bisnestä. Poliisi ja armeija on perinteisesti nähty tällaisina tehtäväalueina. Valtion tehtävä on torjua rikollisuutta ja pitää vihamieliset ja vääriä arvoja edustavat naapurimaat varpaillaan ja omien rajojensa sisällä. Tosin näitäkin tehtäviä on viime vuosikymmeninä ryhdyttä kaupallistamaan: Venäjän Wagner-joukot sotilaallisella puoilella ja amerikkalaiset businespohjaiset vankilat käynevät näistä esimerkeiksi.

Vahvistuva valtio edustaa konservatiivisessa ajattelussa tehottomuutta ja vihattua sosialismia. Erityisesti saksalaisessa yhteiskunta-ajattelussa näillä on paljon merkitystä, olihan Saksan Demokraattinen Tasavalta marxilais-leniniläiseen neuvostologiikkaan perustuva esimerkki 'olemassaolevasta sosialismista'. Ehdottoman autoritaarisena, yhden puolueen diktatooriseen valtaan perustuvana valtiona se muodostikin pelottavan vaihtoehdon moniarvoiselle demokratialle. DDR:n historia kesti runsaan viisikymmentä vuotta ja romahdus tapahtui yhdessä Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Berliinin muurin murtuminen 1980-luvun lopulla muodosti lopullisen päätepisteen  sosialistiseksi tarkoitetulle valtiolle saksalaisella maaperällä. 

Toista vaihtoehtoa valtiosta edustaa sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se ei ole noussut toimintakonseptina näkyviin eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa eikä varsinkaan Euroopan Unionissa. Surullista mutta totta on, että Euroopan kommunististen liikkeiden marxilais-leniniläinen malli johti sekä sosialismi-käsitteen tahriintumiseen että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin sivuraiteella pitämiseen - siihen kohdistuvasta oikeutetusta ylistyksestä huolimatta.

Valtio ja julkinen sektori edustaa  oikeistohenkisessä ajattelussa tehotonta, byrokraattista ja kehnoja ratkaisuja tuottavaa vaihtoehtoa. Siksi sille on jo vuodelta 1949 peräisin olevassa Saksan perustuslaissa asetettun tiukat rajat mm. velanoton suhteen. Sen lisäksi valtio ei saa kasvaa taloudellisena toimijana ainakaan yleistä talouskasvua nopeammin. Nämä molemmat piirteet ovat Saksan keskeisen aseman vuoksi siirtyneet myös osaksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoja. Maastrichtin monen kertaan korjattu sopimus pitää sisällään nämä rajat; velkaantumisaste ei saa olla suurempi kuin  60% bruttokansantuotteesta ja kasvun on puolestaan rajoituttava korkeintaan kolmeen prosenttiin vuositasolla.

Ylläkuvatut raja-arvot eivät perustu mihinkään toisen maailmansodan jälkeisiinn taloudellisiin faktoihin tai tieteelliseen näyttöön, niiden juuret ovat pääosin Saksan historiassa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä hyperinflaatiossa 1920-luvulla. Kun kultakannasta luovuttiin presidentti Nixonin kaudella ns. Pretton Woods -sopimuksella, rahan vaihtoarvo on perustunut sen jälkeen tosiasiassa ja pelkästään valuutaann kohdistuvaan luottamukseen. 

Amerikassa ei pelätä velkaa  vaikka julkisen velan määrä hipoo koko ajan päätettyä ylintä - ja jatkuvasti eri päätöksillä  nostettua - velkarajaa. Sitä on tällä hetkellä n. 31500 mrd dollaria ja suhteessa bkt:n se pyörii noin sadan prosentin tuntumassa - ja nousu jatkuu. Tästä huolimatta presidentti Biden on tehnyt ns. IRA-aloitteen (Inflation Reduction Act), jolla velaksi rahoitetaan 370:lla miljardilla dollarilla tukina ympäristöystävällistä teollisuutta ja siten palautetaan ja siirretään teollisuusinvestointeja Euroopasta ja muualta Amerikkaan. Juuri tämä laki on nostanut nyt Euroopan Komission toimiin vastaavanlaisen paketin aikaansaamiseksi myös Euroopassa.

USA:lla ja Euroopalla on kuitenkin yksi merkittävä ero tämän taloudellista kilpavarustelua symbolisoivan ja toteuttavan hankkeen rahoittamisessa. USA:n hallitus voi tehdä tämän omalla päätöksellään ja velkarahalla, koska USA:n keskuspankki Fed:iä eivät sido samanlaiset rajoitukset kuin Euroopan Keskuspankkia EKP:tä ja Euroopan Komissiota. Euroopan Unionin peruskirja kieltää yksiselitteisesti Euroopan Komission ja keskuspankkia ottamasta velkaa jäsenvaltioidensa merkittävienkään hankeiden rahoittamiseksi. Tämä määritellään peruskirjassa - sanktioineen hyvin tarkasti:

123 artikla

(aiempi EY-sopimuksen 101 artikla)

1. Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden

keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten,

jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan

keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.

Peruskirjan sanamuoodot ja ilmaisut sitovat Euroopan Unionin tiukasti ns. valtavirtaiseen, uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, joka estää Komissiota ja myös EKP:tä rahoittamasta jäsenvaltioiden hankkeita. Keskeinen suunta taloudelliselle toiminnalle on 'vapaan markkinatalouden' hengessä tapahtuva, yritystoiminnan tukemisen ja kehittämisen kautta tapahtuva toiminta. Tässä hengessä mm. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kehitti euroa ja sen arvoa turvaavan QE (Quantitative Easing) ohjelman, jonka puitteissa ostettiin vuosina 2014-2022 jäsenvaltoiden velkakirjoja kaiketi n. 4500 mrd:n euron edestä ja joka tuki suunnattiin kansallisten elinten tuella ja päätöksillä yritystoimintaan. Suomenkin valtion myymät velkakirkjat - yli 60 mrd euroa - ovat edelleen EKP:n taseissa. Niitä ei ole lasketu Suomen velkataakkaan, meniväthän nämä miljardiot yritysten likviditeetin patantamiseen. Tätä ei myöskään Kokoomus ole nostanut mitään meteliä. 

Tämän yksiulotteisuuden tarkoituksena on siis estää jäsenvaltioita paisuttamasta velkarahalla budjettejaan, mikä nähdään merkkinä huonosta talouspolitiikasta. Viime aikoina on kuitenkin noussut keskusteluun valtion tai yhteisön itsenäisen keskuspankin merkitys myös julkisten hankkeiden rahoittamisessa. Tämä ns. MMT-teoria (Modern Monetary Teoria)  lähtee muutamista tärkeistä periaatteista: 1) Raha  syntyy  järjestelmään itsenäisillä, endogeenisilla velkapäätöksillä, 2) itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin, koska keskuspankki voi rahoittaa minkä hyvänsä tasoiset hankkeet omilla päätksillään ja 3) rajan muodostavat vain rajalliset resurssit kuten työvoima tai ympäristön ja ilmaston lämpenemisen asettamat rajat. MMT on teoriana myös ideologisesti neutraali - sitä voidaan käyttää niin hyvinvointivaltion rakentamiseen kuin maailmanlaajuiseen sotaan varustautumiseen tai - kuten EKP on tehnyt - yritysten tukemiseen QE-politiikalla.

Sosialidemokratialle ja ylipäätään koko vasemmistolle - ja osalle keskustaakin - vahva kansanvaltainen hyvinvointivaltio on keskeinen pitkän tähtäimen poliittinen tavoite. Vaikka asiaa ei aina selvästi kerrota, oikeiston - varsinkin Kokoomuksen - poliittiseen arkkitehtuuriin kuuluu markkinaehtoinen hyvinvointivaltio, tai ainakin oletus sellaisen mahdollisuudesta. Staretgisena lyhyen tähtäimen tehtävänä on pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoiontivaltion kyseenalaistaminen vähän samantapaisilla perusteilla kuin miten neuvostotyyppistä sosialistiseksi kutsuttua valtiota aikanaan kritisoitiin. Velkakeskustelu yhdistyneenä valtavirtaiseen, menneeseen kultakantamotivoituneeseen  mikrotalouteen perustuva velkapelko on käyttökelpoinen työkalu. Kokoomuksen lähestymistapa  jättää kuitenkin huomioonottamatta hyvinvointivaltioon liittyvät taloudelliset moninkertaistajat - ja tietenkin myös sen, että vaihtoehtoinen, omapäätöksinen, endogeeninen moderni makrotalousmalli tekee tuloaan. 

Yhdysvaltojendemokraattien johtamassa hallinnossa Bidenin endogeeniselle talouspolitiikalle löytyy vahva tuki myös demokraattien "sosialidemokraattisesta" vasemmistosiivestä. Sieltä löytyy innokkaita kannattajia Modernille MonetaariselleTeorialle, esimerkkeinä Bernie Sanders ja jo presidentti Obamana neuvonantajana toiminut Stephanie Kelton.

USA:lla,   Kiinalla ja Japanilla  - eikä edes Venäjällä - ole esteitä käyttää vahvan valtion dynamiikkaa makrotalouspolitiikkaansa finanssipoliittisena välineenä. Eurooppa on sidottu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä uusliberalismin yhteiskuntavastuuta epämääräisesti kannattavaan markkinatalousmalliin. Edes sosialidemokratia, vahvan hyvinvointivaltion universaali kannattaja ei ole kritisoinut sen tavoitteisiin vähintäänkin huonosti sopivaa valtavirtaista talouskuriin ja tarvittaessa sanktioihin ja austerismiin perustuvaa eksogeenista, Smithin talouden sokeaa kättä palvovaa mallia. 

Kun arvostellaan Kokoomuksen ja keskustan velkapelkomallia, olisi ymmärrettävä että taustalla on koko Eurooppaa kahlitseva uusliberaali, jo aikansa elänyt, mikrotalouden periaatteista lähtevä ja odotuksia vastaamaton talousmalli. Rintamasuuntaa on muutettava, muutoin ei Eurooppa pärjää taloudellisten mannerlaattojen välisessä kilpajuoksussa eikä tarjoa Euroopassa syntynyttä, vaihtoehtoista, yhteiseen hyvinvointiin perustuvaa demokraattista ja hengeltään sosiaalista makrotalousmallia. 

Kokoomuksen talouspoliittinen ohjelma tähtää valtion velan vähentämiseen, jolla loppujen lopuksi ei uusliberaalissa ajattelumallissa ole alarajaa ollenkaan. Kokoomuksen ohjelma ei takaa tästä syystä kansalaisen kannalta hyvää ja kestävää lopputulosta. Tuijottaminen valtioon kansalalisen aeman sijasta on tästä syystä hengeltään fanaattista, patologista politiilkkaa. Sen tunniukseksi sopisi klassinen fanaattisen asennoitumisen "palavan jään" määrätelmä: kuumana asian puolesta - kylmänä suhteessa ihmiseen.

Minä odotan heräämistä...

, 2)  

Oliko Marx sittenkin oikeassa?

 "Uudistuksia - Karl Marx - sillähän oli niitä kummallisia ideoita? Todellako? Kaikki yhtäkkiset käänteet ajassa ja maailmankriisit paljastavat, että klassinen kapitalismi ei tarjoa enää vastauksia tulevaisuuden suhteen. Tamä avaa mahdollisuuden suureen käänteeseen: oikeudenmukaisen ja pidättyväiseen talouden maailmanjärjestykseen."

Referoin tässä kirjoituksessa saksalaisen viikkolehti der Spiegelin artikkelin kirjoittaneiden toimittajien, Thomas Schulzin ja Susanne Beyerin mielestäni mainiota  artikkelia.

Tällä tavalla avaa suuri saksalainen viikkolehti der Spiegel vuoden 2023 sen ensimmäisessä numerossaan, jonka kannessa komeilee Karl Marx komeine viiksineen ja partoineen, tosin taiteilijan lisäämine värikkäine tatuointeineen käsivarsissa. Niistä erottuvat ruusut ja ja teksti "Pääoma", kaulassa riippuu tuulimyllyriipus ja paidassa on tunnus "Ei ole planeettaa 3". Onko Marxin filosofia ja yhteiskunta-analyysi kokemassa uuden tulevaisuuden?

Saksalainen viikkolehti osoittaa kirjoituksessaan melko voimakkaita merkkejä siitä että näin on asianlaita. USA:ssa erityisesti nuorempi sukupolvi ei koe sanaa "sosialismi" pelottavaksi ja on selvästikin irrottautunut sen marxilaisleniniläisestä tulkinnasta. Vaikuttaa siltä, että kuuluisa miljardööri Ray Dalio ei lukisikaan 2000 neliön huvilassaan Walt Street Journalia vaan Marxin "Pääomaa". "Kapitalismi ei toimi nykyään ihmisten valtaenemmistön hyväksi", hän sanoo. Hän istuu 22 miljardin omaisuutta hoitavan säätiön johdossa ja on kirjoittanut aikanaan kirjan "Menestyksen periaatteet".Mutta nyt hän sanoo kapitalismista:"Kun hyvät asiat viedään yli äyräidensä, uhkaavat ne tuhota itse itsensä. Niiden on kyettävä uudistumaan tai kuoltava."

Kun katselee maailmaa, on se Spiegelin artikkelin mukaan monella tavalla hajoamassa. Globalisaatio ei tuotakaan enää hyvinvointia ja lehti huomaa myös Saksan  talousmallin olevan vaarassa. Maailma jakautuu keskenään vihamielisiin blokkeihin.  Juuri ajankohtainen inflaatio kiihdyttää entisestäänkin jakautumista köyhään enemmistöön ja rikkaaseen vähemmistöön. Näyttää siltä että asetettuja ilmastotavoitteitakaan ei saavuteta.

Tämä kiihdyttää "kaikista nurkista" kuuluvaa ääntä uudestta talousjärjestyksestyksestä entistäkin kuuluvampana. "Financial Times" julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa todettiin ajan olevan kypsä uusliberalismin poistumiseksi näyttämöltä. Nyt on valtion astuttava esiin. Suuret yritykset Boschista Goldman Sachsiin keskustelevat mahdollisuudesta asettaa yhteiskunnalliset edut osakkeenomistajien edun edelle.

Aiheellisesti voidaan kysyä, voimmeko jatkaa nykyisellä talousjärjestyksellä, ilmastontuhoajakapitalismilla, joka edellyttää yhä enemän kulutusta, yhä enemmän voittoa ja yhä enemmän kasvua. Ja joka sen lisäksi saa aikaan entistä enemmän epäoikeudenmukaisuutta.

Jo 1972  Rooman klubi esitti tämän saman  kysymyksen kirjassaan "Kasvun rajat" . Sen jälkeen on tähän kysymykseen palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Merkittävimpinä heistä on tätä teemaa käsitellyt Thomas Piketty kirjassaan "Kapitalismi 21:llä vuosisadalla", jossa hän osoitti kapitalismin karanneen käsistä. Kaikki hyvinvointiin tähtäävät tuotot päätyvät kymmenelle prosentille maailman rikkaimmista.  

Brittiläinen taloushistorioitsija Adam Tooze puhuu "monialakriisistä", jossa jättiläismäiset ongelmat seuraavat toinen toistaan: energiakriisi, kauppasota, uhkaava maailmansota. Demokratia makaa populistien ja autokraattien ristitulessa.

Vielä joitakin aikoja sitten vastaus näihin uhkakuviin olisi ollut: kyllä markkinat nämä ongelmat ratkaisevat. Kuka uskoo enää tällaisen olettamukseen?

Erityisesti nuoret ovat alkaneet epäillä tätä, kun vuokrat nousevat ja lupaus hyvinvoinnista näyttää karkaavan käsistä. Miksi hyväksyä tällaista hyvinvointikoneistoa joka ei tuo hyvinvointia? Viha ja loukkaantuminen ovat kasvusuunnassa.

Japanissa on tähdeksi noussut nuori kapitalismin ekologisesta kritiikistä kirjoittanut Kohei Sato, jonka mukaan Marx kirjoitti jo 150 vuotta sitten planeettaa uhkaavista vaaroista. Marxin varoitus on Saiton mukaan otettava todesta: kasvulle on pantava piste ja on keskityttävä oikeidenmukaisempaan jakoon.

Miksi näin - kapitalismihan on toiminut viimeiset kolmekymentä vuotta erityisen hyvin, kysyvät toimittajat (varsinkin Saksassa,IR). Aplodeja ei tule etenkään nuoremmalta sukupolvelta, joka kärsii turhautumisesta, pettymyksestä ja on raivoissaan. USA:ssa tutkimusten mukaan 18-29 -vuotiaista 49 prosenttia antaa "sosialismi" -käsitteelle myönteisen arvovarauksen. 32-vuotias kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez, joka kuvaa itseään "demokraattieksi sosialistiksi" vaatii 70 prosentin veroastetta suurituloisille. Hänellä on Somessa 20 miljoonaa seuraajaa.

Näyttää siis siltä että juuri kapitalismi on johtanut maailman ilmastokriisiin kuten edustava mielipidetutkimuskeskus Civeyn tutkimus osoittaa. Brittiläinen talouslehti "Economist" näkee jo "Sosialismin tulevan myrskynä takaisin", antaahan se osuvaa kritiikkiä lähes kaikkeen siihen mikä on mennyt pieleen.

Saksalainen nuori "Fridays for Future" -liikeen Carla Reemtsma ilmaisee asian näin:"Yhdessäkään maassa ei olla onnistuttu kasvattaman bruttokansantuotetta ja samalla vähentämään resurssien käyttöä. Siksi meidän olisi yhteiskunnassa  alettava uudestaan ottamaan kollektiivisesti vastuuta asioiden kulusta."

Onko tämä nuoren idealismia vai vasemmistolaista aktivismia? Glenn Hubbard, brittiläinen Columbia Busines Schoolin professori ja presidentti Bushin talouspoliittinen asiantuntija toteaa: "Kestävän menestyvän talousjärjestelmän tulee nostaa mahdollisimman monen elintasoa. Tämän sijasta nykyinen tuottaa hyvin paljon hyvinvointia vain harvoille."

Saksan taloustutkimuskeskuksen mukaan ylin kymmenen prosenttia väestöstä omistaa yli kaksi kolmasosaa kaikesta omaisuudesta. Koko alempi puolikas väestöstä joutuu tyytymään 1,3 prosenttiin kaikesta omaisuudesta. USA:ssa asiat ovat vieläkin pahemmin. Suurimman osan tulot eivät ole kasvaneet vuosikymmeniin. Sen sijaan ylimmän prosentin tulot ovat kasvaneet uusliberalismin kaudella alkaen 1980-luvun alusta kolminkertaisiksi.

Covid-19 pandemia näyttää muodostuneen tietynlaiseksi vedenjakajaksi mielipiteiden kääntymisessä myönteisiksi irtautumiselle työelämän oravanpyörästä ja hakeutumisesta tukemaan julkista palvelua kuten terveydenhoitoa ja sosiaalityötä. Japanilainen professori Saito toteaa: "Vähempää sitoutumista pidättyvämpään elämäntapaan vaativat tarjoavat oopiumia kansalle."

Lontoolainen konservatiivinren "Times" lehti näkee tällä hetkellä enemmän valtiota vaativan, tunnetun professorin Mariana Mazzucaton "maailman pelottavimpana ekonomistina." Tämä suorastaan ryntää ympäri maailmaa pitämässä esitelmiä vahvemman valtion puolesta ja on ollut neuvoineen käytetävissä niin Joe Bidenille, Olof Scholzille kuin meidänkin pääministerillemme Sanna Marinille.

Tämä vaikuttaa yllättävältä, ovathan maailman enimmät talousasiantuntijat ja hallitukset nähneet selvän iskujärjestyksen talouden kohentamisessa: markkina määrää pitkän tähtäyksen kehityksen, valtio vain häiritsee ja parempi olisi että se pysyttelisi sivussa.

Mazzucato edustaa täysin päinvastaista näkemystä: markkinalla ei ole mitään mahdollisuutta vastata tämän vuosisadan suuriin haasteisiin, kuten ilmastomuutokseen. Yrityksiltä puuttuu tähän tahtoa, kiihokkeita ja kokonaisnäkemystä. Mazzucaton mukaan demokraattisen valtion on tarvittaessa pakotettava markkina sopetumaan ilmastomuutoksen vaatimaan teolliseen murrokseen, valtion tulee suunnata   tukipolitiikkaansa   niin, että etusijalla ovat ilmastopolitiikkaa tukevien hankkeiden eteenpäinvieminen.

Vuosikymmeniä jatkunut uusliberalismi, jonka aktivoijia USA:ssa olivat presidentit Bill Clinton ja Ronald Reagan johtivat markkinoiden ylivaltaan.Siitä seuraa suora kehityslinja vuoden 2008 suureen finanssikriisiin. Se pitäisi taloushistorioitsija Adam Toozen mukaan ymmärtää uusliberalismista irroittavana järjestyksenä. Hän näkee Pandemian "viimeisenä arkunnaulana" ja tilanteena jossa hallitukset joutuivat vielä finansikriisin jälkivaikutuksien kanssa hoitamaan maailmanlaajuista covid-19 syndroomaa.

Surreyn yliopiston talousprofessori  ja filosofi Jackson kirjoitti jo yli vuosikymmen sitten kirjan "Hyvinvointi ilman kasvua", josta tuli kapitalismikritiikin "standardityökalu". Kritiikin keskiössä on ihmisen ilmeinen kyltymätön halu omistaa ja kuluttaa yhä enenmmän ja enemmän, halu jolla ei ole mitään ylärajaa. Jackson tarjosi Britannian pääministerille Gordon Brownille tietä kasvuttomaan hyvinvointiin, siis parempaan jakamiseen tähtäävää talousmallia, mutta  Brown hautasi ajatuksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tämä aihe olisi tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempi.

Rooman klubin raportista "Kasvun rajat" on jo yli viisikymmentä vuotta. Moderni tutkimus näyttää kuitenkin osoittavan, että jos väestönkasvu ja talous jatkavat nykyisellä radallaan, vuoden 2100 aikoihin seuraa tästä dramaatitista resurssien puutetta. Vähintäänkin on tärkeää pyrkiä rakentamaan kasvua ja hyvinvointia aineellisia resursseja vähemmän kuluttavaan suuntaan ja parantaa maallisen hyvän jakoa sen jatkuvan ja rajoittamattoman kasvun sijasta. Juuri tässä tarvitaan kollektiivista vastuuta ja laajaa, demokratiaan ja osallistamiseen perustuvaa yhteistyötä. Rakenne tätä varten on veroa kantava valtio ja sen rakenteet, julkinen hallinto keskeisenä vastuunkantajana. 

Suomalaisille tämän ei luulisi olevan kovin  vaikeaa. Kuten tiedämme, perustuslakimme on rakennettu keskeisiltä osiltaan juuri tämänidean varaan.

Ja palataan vielä Marxiin. Yksi hänen keskeisistä kommunismin määritelmistään liittyy juuri luonnon ja ympäristön rajoissa tapahtuvaan harm0onian rakentamiseen:

"Ei ole sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia."

Onko arvopohja murenemassa?

 Tämä teksti syntyi vastauksena Facebook-päivitykseen Pentti Humalamäen tekemän kysymyksen pohjalta. Onko aatteelllisuus meillä hiipumassa? Katselin vastauksessani tätä kysymystä erityisesti omaa arvoperintöäni edustavan sosialidemokratian  lähtökohdista. Tilanne ei näytä hyvältä - lupaavasta puhumattakaan. Edessä saattaa olla pitkä ajanjakso arvoperinteen elvyttämiseksi ja uuden, vahvan pohjan rakentamiseksi tulevaisuuden poliittisen osallistumissen ja yhteiskunnallissen osallistumisen varmistamiseksi.

 Takavuosina sosialidemokraateilla oli oma arvopohjaa avaava "Sosialistinen aikakauslehti", jonka tilaajiin minäkin kuuluin. Myös omassa, päivittäin ilmestyneessä Suomen Sosialidemokraatissa oli jatkuvaa arvopohdintaa ja vuoropuhelua artikkeleiden pohjalta. 

Vielä 1960-luvin alussa minulla oli tilaisuus opiskella Työväen Akatemiassa, jonne menoa isäni suositteli havaittuaan yhteiskunnallisen kiinnostukseni. Myös Väinö Voionmaan opisto tarjosi arvopohjaista opiskelua, samoin Kiljavan ay-opisto; kommunisteilla ja kansandemokraateilla oli paitsi omat lehtensä, myös Sirola-opisto ideologisena opinahjona - menemättä tässä sen pidemmälle itse opiskelun sisältöihin.

Yhdistyspohjainen osallistava toiminta on hiipunut pelkäksi muodollisuudeksi ja vaarana on että tämä kortitalo puhaltuu oikeistohenkisen median toimesta taivaan tuuliin. Aika-ajoin on ammattiyhdistysliikkeesä herätty edunvalvonnan ohella myös arvopohjaiseen keskusteluun, kun ay-liikkeen suhteellisen vaalitapan perustuva järjestörakenne on edellyttänyt palaamista peruskysymyksiin ja arvopohjan kannalta tietoisempaan toimintaan - varsinkin edustajistojen vaalien alla.

Kysymys kuuluu: mistä tänä päivänä voi ammentaa tietoa kansanvaltaisen työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sen soveltamisesta ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan? 

Kasvaminen yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja arvopohjaiseen vastuunottoon on pitkä ja vaativa tie. Se  on kasvanut umpeen viime vuosikymmeninä. Poliittiseen oppositioon joutuminen voi johtaa pitkään korpivaellukseen, kun pohja aatteellisen kasvamiseen on romahtanut. Tämä tarkoittaa sitä, että Marinin hallituksen toiminnan päättyessä myös akkuna sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistaviin rakennemuutoksiin sulkeutuu. 

Edellisen kerran tällainen uudistusjakso nähtiin 1970-luvulla, joten edessä saattaa helpostikin olla puolen vuosisadan yksinäisyys, ellei pidempikin. Vai onko niin, että kansanvaltainen työväenliike joutuu dialektiikan sääntöjen mukaisesti palaamaan taas uudelleen alkutekijöiden pohdiskeluun, toimivan ja osallistavan yhteiskunnallisen rakenteen kehittämiseen ja saa vuosien tai vuosikymmenten jälkeen uudelleen ponnistelujen kautta  sellaisen aseman että yhteiskunnallinen uudistustyö käy arvopohjaisesti mahdolliseksi?