Sosialidemokraattina NATOn johdossa

 Jens Stoltenberg, NATOn pääsihteeri vuosina 2014-2024, on julkaissut muistelmansa tältä ajalta ja kustannusosakeyhtiö Otava on suomentanut tämän lähes 500-sivuisen "Vahtivuoroni"kirjan. Jens Stoltenberg toimi ennen pääsihteerikauttaan Norjan pääministerinä ja sekä hänen isällään että isoisällään on vahvat yhteydet sosialidemokratiaan - kysymys on vähintäänkin toisesta maailmansodasta alkaneesta jatkumosta. Isoisä joutui Norjan armeijan upseerina Natsi-Saksan sotavangiksi ja keskitysleirin kaltaisiin olosuhteisiin vankilaan, jossa oli mm. myös Neuvostoliiton sotavankeja. Isä palveli korkeana virkamiehenä ja ministerinä Norjan hallituksissa. 

Sympatiat työväenliikkeeseen olivat syvästi periaatteellisia eivätkä sellaisenaan perustuneet norjalaisen työmiehen arkikokemuksiin. Komeana miehenä Jens eteni myös järjestöelämässä ja hän toimi mm. Norjan sosialidemokraattisen nuorisoiliikkeen AUF:n puheenjohtajana. Hän oli pitkään aivan keskeisiä nuorisoliikkeen sodanvastaisessa toiminnassa ja vastusti tässä yhteydessä aktiivisesti Norjan NATO-jäsenyyttä. Pikkuhiljaa asenteet kuitenkin iän karttuessa alkoivat muuttua NATO-myönteisiksi. Tämä olikin se kiinnostava lähtökohta, jonka vuoksi tartuin tähän kirjaan. Halusin ymmärtää paremmin Pohjois-Atlantin liiton NATO:n sisintä olemusta ja tietenkin myös sitä, millä tavalla norjalainen sosialidemokratia ja sen johtava poliitikko Stoltenberg perustelevat aktiivista mukanaoloaan puolustusliitossa. 

Stoltenberg kuvaa kirjassaan NATO:n syntyaikoja ja lähisukulaistensa sodanaikaisia kokemuksia. Norja joutui natsi-Saksan miehittämäksi ja joutui sisältäpäin näkemään tämän ääirioikeistolaisen toiminnan demokratiaa tuhoavan voiman. Norja on väestömäärältään vähälukuinen maa - suurinpiirtein Suomen kokoa - eikä Norjan kaltaista maata ole helppoa puolustaa. Sotilaallinen puolustautuminen ei ole ollut Norjan mallissa missään tapauksessa ensisijainen vaihtoehto. Keskusteluyhteyden pitäminen poliittiisiin vastustajiin niin kotimaassa kuin kansainvälisestikinon on aina kuulunut Norjan sosialidemokratian toimintatapaan niin puolueena kuin mukanaoltaessa poliittisissa tehtävisssä ja vastuussa maan hallituksessa. Pääsihteeriksi ryhtyessään Stoltenberg tunsi hyvin mm. Venäjän nykyjohtoa vierailujen, kutsujen ja tapaamisten  muodossa. Hän tekee selväksi että myös Venäjän turvallisuusintressit ovat legaaleja ja ne on kansainvälisessä kanssakäymisessä otettava huomioon.

Kirjassaan hän kiinnittää huomiota erityisesti Britannian ja Labourin aktiiviseen rooliin NATOn perustamisvaiheessa 1940-luvun lopulla. Britannian Clement Attleen johtaman Labour-hallituksen ulkoministeriksi tuli Ernest Bevin, kouluja käymätön, jo 8-vuotiaana täysorvoksi jäänyt, ammattiyhdistysliikkeessä elämänkoulua käynyt  labouraktiivi. Perusteilla olleen NATOn ydinajatukseksi tuli vielä nykyäänkin kuuluisa  sääntöjen  viides pykälä, jonka mukaan sotilasliiton jonkin jäsenmaan kimppuun hyökkääminen tulkitaan hyökkäykseksi koko sotilasliittoa kohtaan. Tämä keskeinen toimintaperiaate tuli juuri ulkomionisteri Beviniltä. Tuon saman periaatteen rauhanomaista tulkintaa edustaa  ammattiyhdistysliike, joka tulkitsee yhdenkin jäsenensä kaltoinkohtelun merkitsevän hyökkäystä koko ammattiyhdistysliikettä kohtaan. Tämä havainto Stoltenbergin kirjassa osoittaa, että NATOn keskeisen sotilasdoktriinin eettinen perusta on kansanvaltaisen ammattiyhdistysliikkeen toimintakäytännöissä, kuitenkin sotilaalliseen ja NATO:nkin tapauksessa erityisesti puolustustaisteluun liittyvänä.

Hyvin keskeiseksi hänen pääsihteerikaudellaan nousee puolustusmenojen  kasvaminen ja juuri hänen kaudelleen sattuneet vaikeat selkkaukset: Venäjän hyökkäys Ukrainaan nousee sekä periaatteellisesti että taloudellisesti koko ajan keskeisempään asemaan. Stoltenberg korostaa, että jokaisen eurooppalaisen oikeus oman puolustustiensä ja liittolaisuuksiensa valitsemiseen on kaikkien osapuolien hyväksymä periaate jo Helsingin ETYK-konferenssista lähtien. Se että Venäjä ei hyväksy puolustusliiton etenemistä lähemmäksi rajojaan on tässä suhteessa ristiriidassa sen edeltäjän Neuvostoliiton ETYK-kokouksessa hyväksymän periaatteen kanssa. Se että Venäjä kokee NATOn tunkeutumisen lähemmäksi ydinalueitaan ja erityisesti Ukrainaan vaaraksi ja todelliseksi uhkaksi on nähtävissä yhteydessä taloudelliseen kilpailuun. Samoin se liittyy läntisten suurvaltojen  ideologiseen haluun murtaa Venäjän sadoista kansoista koostuva valtava autoritaarinen imperiumi. NATOA johtaa talousperiaatteiltaan aggressiivinen USA ja Venäjän kovaotteinenkin tarve pitää isänmaa Venäjä yhtenäisenä on otettava huomioon. Periaate on Stoltenbergin mukaan selkeä ja kiistaton, mutta onko se siitä huolimatta viisasta? Tätä kysymystä Stoltenberg pohtii kirjassaan. 

Erityisesti USA:n presidentti Trump kiinniti jo ensimmäisellä valtakaudellaan huomiota siihen, että NATOn jäsenmaat eivät noudata yhdessä sovittua periaatetta nostaa puolustukseen käytettävän budjettiosuutensa kahteen prosenttiin käytettävissä olevista menoista. Juuri taloudesta käyty kiistely on sävyttänyt vuosia NATOn toimintaa, mutta nyt presidentti Trum nostaa sen keskeiseksi solidaarisuuskysymykseksi ja samalla NATO-kritiikkinsä keskiöön. Amerikkalaiset suhtautuvat tähän prosenttiosuuteen kuin maksettavaan jäsenmaksuun, ei sumppikahvimaiseen suositukseen. Muotoilun heiveröisyyden ymmärtää, kun muistaa NATOn päätöksenteossa noudatettavan yksimielisyysperiaatteen. Viimeinenkin kiristäjä on saatava mukaan päätökseen. Se tarkoittaa päätösölauseiden jatkuvaa muotoilua, uudelleentyöstämistä ja vaikeita, viimehetkeen jatkuvia neuvotteluja. Presidentti Trump moittii erityisesti Saksaa ja Ranskaa luistamisessa tässä tärkeässä asiassa eikä pääsihteerin kotimaa Norjakaan jää vaille moitteita. USA joutuu pitämään sotilasmenonsa jatkuvasti yli neljässä prosentissa ja väestöltään suurimpana jäsenmaana se maksaa myös valtaosan kaikista kustannuksista. Vertailun vuoksi mainittakoon, että ammattiyhdistysliikkeessä jäsenmaksu on velvoittava eikä mikään suositus. Suomi kuuluu Trumpin katsannossa velvollisuudet täyttävään joukkoon,samoin Puola ja Baltian maat. Presidentti Trump pitää Saksaa ylimielisenä sen jättäessä taloudellisesta ylijäämästään huolimatta jäsenvelvoitteensa NATOssa puutteellisesti hoidetuksi. 

Pääsihteerinä Stoltenberg pyrkii tiukasti huolehtimaan siitä, että NATO ei osallistu sotilasjoukkojen  muodossa sen enempää Ukrainan kuin Syyriankaan kriiseihin. Sama koskee myös Afganistania. Viimemainitusta muodostuukin amerikkalaisille ja myös eurooppalaisille joukoille katkera sotilaallinen koettelemus. Se muistuttaa monessa suhteessa USA:n viimeisten joukkojen sekasortoista poistumista Saigonista, Etelä-Vietnamin pääkaupungista maaliskuussa 1973. Stoltenberg toteaa tämän selvästi: yritys muuttaa sotilaallisin turvajoukoin afganilaista, islamistista heimoyhteiskuntaa ei loppujen lopuksi onnistunut. Sikäläinen kulttuuriperintö ja ajattelutapa on paitsi jakautunutta, myös keskeisiltä osiltaan täysin erilaista kuin läntiset toimintatottumuksemme. Stoltenberg toteaa tämän tappion ja pitää sitä myös NATO:n tappiona.

Erittäin kovia ponnisteluja pääsihteeri joutuu käymään neuvotellessaan huippukokousten päätöslauselmista ja yrittäessään saada ristiriitaiset tilanteet ja kannanotot niihin sovitetuksi yhteen. Presidentti Trump on erityisen kova luu painostuksessaan, samoin Turkin presidentti Erdogan ja loppuvaiheessa myös Unkarin valtionpäämies Orban. Siinä joutuu sosialidemokraattinen pääsihteeri käyttämään kaikki omat ja vihjeenä saamansa taidot saadakseen joukkueen kasaan. Hän joutuu myöntymään ajatukseen, jonka mukaan NATO:n talouden kasvaminen on loppujen lopuksi presidenti Trumpin ansiota ja että Erdoganin mukaansaaminen yhteiseen lausumaan vaatii perhesuhteiden ja yksityisen kanssakäymisen kokemusten mukaanottamista Turkin ja Syrian rajalla taistelevien ryhmien aiheutamien esteiden voittamiseksi. Kyllä, Stoltenberg venyy ja myös voittaa  jäsenmaiden vaikeidenkin päämiesten luottamuksen puolelleen. Se johtaa siihen, että pääsihteeriys kestää kaikkiaan kymmenen vuotta.

Stoltenberg pitää vahvaa NATOa  tarpeellisena samoin kuin sen sotilaalliseen puolustamiseen tarkoitettua sotilaallista pelotetta ja sääntöjen viidennen pykälän ammattiyhdistysperäistä solidaarisuusperiaatetta: yhden kimppuun käyminen tarkoittaa uhkaa kaikille ja senmukaista reagointia. Tässä voisikin kysyä sotilaalliseen konfliktienratkaisuun ja pelotteeseen uskovien eettisen ja rationaalisen ajattelun perään: kun hyväksytte tämän periaatteen sotilaallisissa ristiriitatilanteissa, miksi tämä ammattiyhdistystraditiosta tuleva etiikka ei kelpaa työnantajille toimeentuloon liittyviä kysymyksiä ratkaistaessa?

Stoltenberg hoitaa postinsa NATOssa kiitettävästi ja valaa uskoa puolustusliiton tarpeellisuuteen. Siitä huolimatta, kaiken myös hänen kaudellaan tapahtuneen ja ratkaisematta jääneen perusteella voidaan kysyä: olisiko kuitenkin, kaikesta huolimatta ja kaikissa olosuhteissa sittenkin pyrittävä dialogiin, vuoropuheluun, rauhanomaisten yhteyksien ja toimintatapojen kehittämiseen? Yhä suurempia ja monimutkaisempia ongelmia tuottavan teknisen kehityksen ja tekoälyn maailmassa? 

Miksi velkajarruun mukaan meneminen on väärä ratkaisu?

 Miksi velkajarruun mukaan meneminen on väärä ratkaisu?

Illan A-studiossa 21.9. 2026 SDP:n edustaja yhtyi yhdessä Kokoomuksen edustajan kanssa velkajarrusuunnitelmaan, jonka mukaan valtion menoja on rajusti supistettava jopa puuttumalla eläkeindekseihin, jotta edellytettyä velkasuhdetta saataisiin pitkällä - hyvin pitkällä aikavälillä - suunnattua vaadittuun 7:%iin tai mielellään jopa sen alle.

Kun velkasuhde ilmaistaan prosentteina bkt:sta, tarkoittaa se sitä, että jokainen jaettavan summan pienennys suurentaa velkaprosenttia. Jaettavan summan kasvattaminen puolestaan automaattisesti pienentää velkaprosenttia . Tämä periaate opetetaan jokaiselle jo peruskoulussa matematiikan tunneilla eikä sitä käy kiistäminen tässäkään yhteydessä.

Ongelma syntyy siitä, että kun velka ilmaistaan euromääräisenä ja sitä pyritään pienentämään, on puututtava jaettavaan määrään eli velkasuhdelaskennan pohjana olevaan bkt:hen. Tosiasia on, että vakavaraisuuden pohjana oleva Euroopan Komission politiikka tähtää velkasuhteen pienentämiseen ja se voi otollisissa olosuhteissa tarkoittaa jopa velkamäärän kasvuakin.

Jos hallituksen toimet yhteisöveron laskusta, ylimmille tuloryhmille myönnetyistä verohelpotuksista tai sosiaaliturvan heikennyksistä keskeytettäisiin, merkitsisi se samalla velkasuhteeseen liittyvän jaettavan kasvattamista ja heti samalla jonkinasteista velkasuhteen paranemista. Kaikki politiikkamuutokset, jotka tähtäävän bkt:n kasvattamiseen, tarkoittavat toteutuessaan samalla myös velkaantumisprosentin laskua.

Sen myöntäminen, että on pakko leikata valtion menoista ja budjetista, tarkoittaa yhtymistä koko säästöpolitiikan takana olevaan jakolaskuvirheeseen. Tässä suhteessa sekä Kokoomus että SDP jäävät luokalle tehdessään politiikan peruskysymyksessä näin kohtalokkaan virheen.

Kun nyt puhutaan jopa työeläkkeisiin ja niiden indeksisidonnaisuuteen puuttumista osana "talkoisiin osallistumista", jatketaan saman jakolaskuvirheen toistamista. Valtion intressi puuttua eläkkeisiin tässä yhteydessä tarkoittaa oikeastaan vain valtion omien, suoraan budjetista tulevien eläkemenojen karsimista. Myös näiden menojen vähentäminen pienentää jaettavana olevan pääoman määrää, mistä seuraa välittömästio velkaprosentin kasvua eikä pienenemistä.

Jos aikoinaan kansakoulussa olisi tehnyt jakolaskussa näin pahan virheen, olisi siitä joutunut välittömästi nurkaan seisomaan ja koulupäivän jälkeen jälki-istuntoon opettelemaan jakolaskun jaettavan, jakajan ja osamäärän olemusta. Päästötodistukseen olisi tullut matematiikasta todennäköisesti ehdot ja mahdollisesti jopa luokalle jääminen.

Lyhyesti: sosialidemokraattisessa lähestymistavassa velkaprosentin pienentäminen tapahtuu jaettavan pohjana olevan bkt:tä kasvattamalla, johon siihenkin on monia keinoja. Vahvistamalla systemaattisesti julkisen sektorin kasvua velkaprosenttia voidfaan pienentää ja pitää kurissa. Aikana jolloin valtion raha- ja finanssipolitiikka on Euroopan Keskuspankn ja Euroopan Komission hoidettavana tarvittaisiin jopa euroopanlaajuisia toimia maanosan saattamiseksi uudelleen jaloilleen.

On mahdotonta ymmärtää, miksi sosialidemokratia meni ilman laajempaa keskustelua mukaan tähän velkajarrupolitiikkaan. Tämä suhtautuminen vie samalla kertaa pohjaa pois vaalien jälkeisen hallituksen onnistumismahdollisuuksilta.

Jos eläkevarallisuuttamme haluttaisiin käyttää valtion velkasuhteen parantamiseen, siihen on olemassa yksinkertainen keino: työeläkevarat, joita on jo yli 300 miljardia (300 000 miljoonaa) palautyetaan uudelleen osaksi julkista varallisuutta, jolloista ne olivat aikanaan Euroopan Unioniin liityttäessä. Itse työeläkevaroihin ei tarvitse puuttua ollenkaan, todetaan vain että vastuu työelämästä vanhuuden vuoksi poisjäävien toimeentulosta kuuluu hyvinvointivaltion perustehtäviin.

Sosialidemokratia ja Prometheuksen kohtalo

Sosialidemokratian alavireinen trendi näyttää jatkuvan koko Euroopassa ja sitä joutuu kysymään, mikä on vienyt ilman sosialidemokratian uljaan lennon alta. Paljoinhan tässä on tapahtunut sellaisia rakennemuutoksia, jotka rapauttavat joukkoliikkeitä. 

Järjestökentän heikkeneminen ja ylipäätään fyysisen osallistumisen väheneminen jo sellaisenaan kyseenalaistaa vahvan joukkoliikkeen toimintamahdollisuuksia, olivatpa sisällöt kuinka hyviä tahansa. Kuva demokratiasta hämärtyy, kun ei tule kokemuksia osallistumisesta, toiminnasta, aktivoitumisesta ja vastuunotosta. 

 

Osallistamisen valtatien rakentaminen on yksi suuri tulevaisuuden kysymys. Sen toteuttaminen on mielestäni mahdollista - kysymys vähintään yhtä suuresta hankkeesta kuin moottoriteiden rakentaminen on ollut. 

Toinen, laadullisesti vähintään yhtä vakava, sosialidemokratiaa heikentävä tekijä on Euroopan Unionin luisuminen makrotalouspolitiikassa valtiota ja julkista sektoria väheksyvän ja supistavan politiikan toteuttajaksi "ainoana vaihtoehtona".

Euroopan Unionin olisi vapauduttava raha- ja finanssipolitiikkaa rajoittavasta strategiasta ja ryhdyttävä vihdoinkin tavoittelemaan myös talouden saattamista palvelemaan sekä demokratiaa että kansalaisten hyvinvointia. 

Luodut esteet ovat keinotekoisia ja vakavaksi niiden seuraukset muodostuvat siksi, että nämä säännöt on konsensusperiaatteella aikanaan upotettu Unionin peruskirjaan. Tästä kärsii erityisesti sosialidemokratia ja sen mukana ne poliittiset voimat, jotka haluavat vahvistaa kansanvaltaisia julksia rakenteita. 

Kun lisään tähän vielä tapahtuneen käänteen yhä mititaristisempaan suuntaan koko maanosassa, voi todeta perinteisen sosialidemokratian kansanvaltaisten tavoitteiden tulleen kahlituksi Prometheuksen tavoin toimivana voimana  ikuisiksi ajoiksi muuttumattomuuden kallioon, jotta se ei pääsisi käyttään arvojensa ja aatteensa tulta kansalaisten ja kansojen herättämiseen...

Mistähän löytyy Herakles, joka myytin mukaan surmasi Prometheusta repivän kotkan ja vapautti Prometheuksen kahleista neljänkymmenen vankeusvuoden jälkeen...

Suljettua tekoälyä vaiko avointa lähdekoodia?

Datakeskusten rakentamisbuumi Suomeen

Päivittäin on tänä syksynä pohdiskeltu sitä, mitä kymmenet Suomeen suunnitellut ja osittain jo rakenteilla olevat datakeskukset Suomelle merkitsevät. Tuovatko ne työpaikkoja? Kuinka paljon ne käyttävät sähköä ja rasittavat kantaverkkoa? Onko itse datasta Suomelle ja suomalaisille odotettavissa olevan jotain hyötyä? Tänään 15.9. 2026 kuultiin USA:n presidentin Trumpin arvostelleen Googlen päätöstä jätti-investoinneista Suomeen - hänen mukaansa olisi ollut parempi rakentaa ne Amerikkaan.

Aikaisemmin tänä vuonna Google ilmoitti investointiensa olevan rakennusvaiheen jälkeen itsenäisiä sähköenergian suhteen ja kykenevän jopa myymään sähköä Suomen kantaverkkoon. Tarkoituksena on käyttää aurinkoenergiaa, tuulivoimaa ja myös pohjavettä hyväksi oman sähkön turvaamiseksi. Hyvissä olosuhteissa sähköä saadaan jopa enemmän kuin tarvitaan, jolloin käy mahdolliseksi sähköenergian varastointi ja/tai vaihtoehtoisesti myyminen sopimusmenettelyllä maan kantaverkkoon. Tavoitteena on omavaraisuus energian suhteen, joten kovin suurta tulolähdettäa ei sähkön myynnistä ole odotettavissa. 

Mikä on sitten näiden laitosten merkitys itse niissä varastoitavan datan suhtee? Tekoälyn tulon ja kehittymisen myötä  dataa kertyy valtavasti ja tarve sen käyttämiseen on suuri Suomessakin. On kuitenkin muistettava että datakeskukset ovat suurten teknojättien kaupallista omaisuutta ja niiden käyttäminen tulee maksamaan sekä kansalaisille, yrityksille että julkiselle hallinnolle  melkoisia summia - tietotekniikka tekoälyä myöten tulee olemaan suuri bisnes tulevaisuudessa.

Esitetyissä kommenteissa eon ole huomannut keskusteltavan siitä, että tosiasiassa tekoälyn kehityksessä on tasapäisesti kilpailemassa kaksi strategisesti erilaista vaihtoehtoa: pääosin amerikkalainen, yksityiseen omistukseen ja sen markkinaperiaatteisiin perutuva malli yhtäällä ja kiinalaisten Huawein ympärille kasvamassa oleva avoimeen lähdekoodiin perustuva strateginen malli. Vastakkain ovat siis täysin sulkeutunut läntinen malli yhtäällä ja avoimeen - kasvavaan - kehittämis- ja käyttäjäjoukkoon perustuva kiinalainen Huawei-malli.

Voisin kuvitella, että vaikka Kiina ei Suomeen datakeskuksia rakennakaan, sen omaksuma avoimen lähdekoodin malli tulee jatkossa kiinnostamaan kaikkia suuria käyttäjäryhmiä. Tekisi mieli nimittää tällaista mallia kasvuhakuiseksi, dynaamiseksi prosessiksi. Sitä vastassa on kaupallinen, kilpailuun, salaamiseen ja etulyöntiaseman tavoitteluun perustuva business-ajattelu.

Odotusarvot, kasvu ja työllisyys

 Kun puhutaan julkisen sektorin hankkeiden ja julkisen työllistämisen rahoituksesta, odotusarvoilla yhtäällä ja suoralla hankkeiden rahoituksella on merkitystä. Otan tämän lähtökohdan tällä kertaa analyysin kohteeksi siitä syystä, että odotusarvot näyttäisivät liittyvän sekä nykyisen hallituksemme että oikeistohenkisen uuskeynesiläisen, siis uusliberaalin talousajattelun perusolettamuksiin. Toisaalta työllistämisvastuuta on siirretty Suomessa kunnille, jotka muun julkisen sektorin kanssa kamppailevat lisääntyvän velan ja ja siihen liittyvien rahoitusmahdollisuuksien puutteen kanssa.

Julkinen sektori vastaa siis jo luonteestaan johtuen palveluista, infrastruktuurista ja myös kansalaisten osallistumisesta. Tehtävät rahoitetaan suoraan budjetista, joka sekin on pohjimmiltaan myös velkasitoumus, mutta käytännön kokemuksiin perustuen varmana pidettyä, lähes  varmasti toteutuvaa talouden toimintatapaa. Se mitä budjettiin on sisällytetty, se myös toteutetaan ja vain poikkeustapauksissa - kuten nopeasti heikkenevän kasvun ja lisääntyvän työttömyyden oloissa tarkistuksia joudutaan tekemään.

Budjettirahoituksella on selvä "hammasratasyhteys" toimintojen käynnistämiseen ja toteutukseen, olipa sitten kysymys suorasta budjettirahoituksesta tai velanoton avulla käynnistettävästä hankkeiden liikkeellepanosta. Kun puhutaan työllisyydestä ja julkisesta rahoituksesta ja työllisyyteen satsaamisesta, käynnistävät näiden hankkeiden yhteydessä myös erityisesti julkiseen sektoriin liittyvät moninkertaistajat (multipliers). Veroa kantava yhteisö saa aina välittömin tai välillisin verotuksen keinoin satsauksestaan takaisin  laskennallisesti jopa puolet ja uudelleen uudelleenkäytettäväksi ja vieläpä saman vuoden aikana. Kun maksettava palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän lompakon kautta, muodostaa tämä "volaliteetti" aivan mahtavan moninkertaistajan uudelleenpalkkauksen, verotulojen kertymän ja yksityisen markkinan piristämisen muodossa. Paikallishallinnon työtehtävät merkitsevät myös paikalliselle kulutukselle paljon, kun palkkatulot käytetään pääsääntöisesti elämiseen  paikallisessa yhteisössä. Työstä syntyy myös tulosta, jonka kirjanpidon sääntöjen  mukaan tulee näkyä myös fiskaalisessa kertomuksessa yhteisön toiminnan tuloksena. Että näin tapahtuisi, olisi siinäkin ilmeisesti vielä korjattavaa. Miten näkyvät sosiaalipalvelut ja terveydenhoito kunnalliskertomuksessa tulostensa osalta?

Paljon puhutaan yksityisen sektorin suuresta ja jopa keskeisestä merkityksestä työllisyydessä ja kasvussa, eikä sitä ole aihetta kokonaan kiistääkään. Yritystoiminnan keskeinen ja ainoa tehtävä jopa yhtiölainsäädännön mukaan on voiton tuottaminen, mikä tekee yritystoiminnan odotusarvoisesta tukemisesta työllisyyden parantamiseksi odotuksia epävarmempaa. Kun yrityksiä tuetaan, odotetaan tuen siirtyvän investointeihin, yrityksen kehittämiseen ja tätä kautta myös työpaikkojen syntyyn. Odotusarvoihin perustuva yritystoiminnan tukeminen on määrältää valtavaa, tekoälyn arvion mukaan jopa 8 mrd euroa vuosittain. Kysyä voidaan - ja pitääkin kysyä: ovatko investoinnit lähteneet liikkeelle? Onko syntynyt uusia työpaikkoja?

Vastauksen näihin kysymyksiin tiedämme kaikki: investoinnit ovat laahanneet vuosia vaivalloisesti jos ollenkaan eteenpäin ja työttömyys on huiman korkealla tasolla. Nyt kun kasvu on lähtemässä liikkeelle, odotusarvoisesti odotetaan että se heijastuisi ainakin "viiveellä" työllisyyteen. Mitään hammasratasyhteyttä näiden odotusten ja työllisyyden kasvun välilä ei ole. Investoinnit voivat suuntautua automaatioon, tekoälyn käyttöönottoon ja uusiin teknisiin sovellutuksiin tai pelkästään katteen parantamiseen, siis voittoihin. Jopa tarkoituksena saattaa olla työvoimakustannusten vähentäminen uusien investointiren ja teknisten ratkaisujen muodossa.  Odotusarvoisen oletuksen ja odotetun tuloksen välillä on yhteydetön pimeä pätkä, harmaa odotuksen jakso. Se saattaa toteutua mutta saattaa olla toteutumattakin. 

Voidaan myös kysyä, onko yritystoiminnan tulos sopusoinnussa yhteisön arvotavoitteiden kanssa. Aikana jolloin kansalaisesta on yhä enemmässä määrin tullut kuluttaja, ja kun  ympäristön - kuten ilmaston, vesien ja maaperän muutokset huonompaan suuntaan vaativat lisää toimenpiteitä, myös yritystoiminnan laadulliseen puoleen on kiinnitetävä enemmän huomiota. Kummallista kyllä, mutta nämä kaksi ristiriitaista kehityssuuntaa tulevat aniharvoin konkreettisen keskustelun kohteeksi. Ilahdutaan jopa tuhoamaan valmistettavien droonien tuotannon liikkeellelähdöstä.

Yhteenvedonomaisesti totean että yhtäällä odotusarvoisen kasvun, odotusarvoisen työllisyyden  ja toisaalla suoraan rahoitetun työllisyyden ja kasvun välillä on selkeä ero. Uskon löytyvän muitakin kansalaisia, jotka ovat melko perinpohjin kyllästyneet odotusarvoiseen kasvun odotukseen, joka on ollut niin tyypillistä Orton-Purran-Adlercreuzin-Essayahin hallituksen toiminnalle. Viimeisimmät mielipidekyselyt osoittavat, että vain kaksi prosenttia kyselyyn vastanneita 1300 kansalaisesta jaksoi uskoa hallituksen onnistuvan politiikassaan ja kannatti nykyistä hallituspohjaa, joka harjoittaa tällaista politiikkaa. Jos kahden prosenttiyksikön virhearvio otetaan mukaan, voidaan yhtä hyvin todeta että tällaista politiikkaa ajavaa hallituspohjaa ei kannateta käytännössä ollenkaan.

Jäädäänkö odotusarvoisesti edelleen odottelemaan vai tehdäänkö jotakin joka lähtee toteutumaan välittömästi - se on tästä etenpäin keskeisen valinnan kohteeena.

Yritysmaailma vai valtio?

 Poliittisen keskustelun ja strategian keskeinen vastakkainasettelu tapahtuu akselilla yritystoiminta - julkinen sektori. Poliittinen valtavirta, joka Euroopasssa on ankkuroitu syvälle Euroopan Unionin ja sen keskeisten instituutioiden (Euroopan Keskuspankki, Euroopan Investointipankki)  peruskirjaan,. rakentuu vahvasti yritystoiminnan  ympärille. Eräänlaisena symbolina ja tämän valtavirran nykyisen mallin soveltamisen avainkohtana voitaneen pitää perustuslakitasoisen Lissabonin sopimuksen toisen artiklan kolmatta akohtaaaa, jossa mm. todetaan että

3.   Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. 

"Erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous" on se maininta, jossa painopiste asetetaan selvästi yrityspohjaisen markkinatalouden puolelle, olkoonkin että mukaan on otettu myös sosiaalisuuden, ympäristönsuojelun ja ympäristön laadun parantamista. Näistä kaikkein määrätietoisimman aseman on saavuttanut   juuri yrityspohjaisen markkinan vahvistaminen. Kuvaavaa on, että vuosina 2014-22 Euroopan Keskuspankki tuki "markkinan likviditeettiä" ns. määrällisen elvytyksen muodossa kaikkiaan (tekoälyn antaman vastauksen mukaan) lähes 400 mrd:lla eurolla pääjohtajan ehdotuksiin perustuen  ja valuuttaunionin päätöksentekojärjestelmän päätöksellä. Oman muistikuvani ja vuosittaisen seurannan perusteella summa oli kaikkiaan huomattavasti suurempi. Jopa Suomen osuus nousi mainitulta ajalta laskelmieni mukaan yhden silloisen vuosibudjetin määrään eli n. 60 mrd:iin euroon. Keskeistä oli, että keskuspankki voi antaa vastikkeetonta tukea yrityksille ja rahoittaa tämä hanke käytännössä pelkin kirjanpidollisin toimin. Valtiolle ja itsenäisen, keskuspankin omistamalle yhteisölle tämä on aina ja kaikissa olosuhteissa mahdollista ilman pelkoa ajautua konkurssiin.

Koko Euroopan Unionin jäsenyytemme ajan Euroopan Unionin panos jäsenvaltioiden makrotaloudelliseen tukeen on ollut "takkusten takana". Asetetun hintatasovakauden seurauksena suurtenkin hankkeiden rahoituksen on pitänyt tapahtua EU:n budjetin raameissa ja velanotto yhteisiin hankkeisiin on vaatinut aina jäsenvaltioiden konsensuspäätöksiä. Tästä on seurannut erinäisiä yrityksiä kiertää tiukkoja rahoituspäätöksiä. Yksi sellainen muoto on "samanmielisten liitto", jolla erityishankkeita rahoitetaan. Tunnetuimpia lienee Ukrainan tueksi parastaikaa toimiva samanmielisten liitto. Toinen erityinen keino on ollut velanotto tavanomaisen vuosibudjetoinnin ulkopuolella, jollaiseen mm. Saksa näyttää saaneen vuonna 2025  luvan ottaa erityisvelkaa 1000 mrd euroa asevarusteluun ja julkisen infrastruktuurin kehittämiseen.  Kaksinkertaisen kirjanpidon mukaan tällaisen ulkopuolisen kassan perustaminen ja olemassaolo ei ole mahdollista, koska kirjanpidon tulee olla fiskaalinen kertomus koko rahankäytöstä. Näin Euroopassa kuitenkin toimitaan.

Euroopan Unionin jäsenyysajallemme on ollut tyypillistä valitus julkisen sektorin liian suuresta koosta ja pyrkimyksen sen kasvun rajoittamiseen. Keskeiseksi keinoksi on muodostunut alunperin Maasrtichtin sopimuksen nimellä tunnettu Kasvu- ja Vakaussopimus, joka tehokkaasti velvoittaa jäsenvaltioita hillitsemään julkisen sektorin velkaa ja siten myös kasvua 60 %:n velkajarrun ja 3 %:n kasvurajoituksen muodossa. Monissa maissa - mm. Saksassa julkisen sektorin investoinnit ovat jääneet vähäisiksi ja siitä on seurannut vakavaa infrastruktuurin rappeutumista. Julkinen sektori on koettu taakaksi joka rajoittaa mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan toimintamahdollisuuksia. 

Pohjoismaiset esimerkit vahvasta hyvinvointivaltiosta puhuvat puolestaan kokonaan toisenlaista kieltä. Ne tunnetaan monipuolisesta, julkisin varoin tuetusta koulutusjärjestelmästä, kaikkia koskevasta sosiaalisesta vastuunotosta, terveydenhoidosta ja myös vanhuudenturvasta. Työeläkkeitä varten on koottu jo 1960-luvulta lähtien työeläkerahastoja, joiden rahallinen arvo varmisti jo 1995 Suomen pääsyn Euroopan Unioniin. Tällä hetkellä suomalaisten eläkeyhtiöiden sijoitusten arvo on 30.6. 2026  yhteensä 284 426 mrd euroa. Vaikka nämä suuret euromäärät on lakisääteisesti suunnattu vain eläkkeiden maksuun ja eläkeyhtiöiden hallinnon ylläpitoon, niitä ei lasketa julkisiksi varoiksi samalla tavalla kuin Suomen liittyessä Euroopan Unioniin 31. tammikuuta 1995 ja Euroopan Keskuspankkiin 31.kesäkuuta 1998. 

Makrotalouspolitiikassa taloudellisen keskustelun valtavirta ja myös yliopistokoulutus on seurannut tiukasti uuskeynesiläistä valtavirtaa ja on käytännössä tukahduttanut keskustelun vaihtoehtoisesta makrotalouspolitiikasta. Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä jäsenvaltiot ovat menettäneet oikeuden itsenäiseen raha- ja finanssipolitiikkaan. EU:n perustuslakiin nojaten ongelmia poistamaan tarkoitettu korjausmekanismi edellyttää jäsenvaltioilta, niiden alaisilta laitoksilta ja hallintoelimiltä (kunnat mukaanlukien) tiukkaa nykyisen perussopimuksen ja perustuslakitasoisen korjausmekanismin raameissa pidättäytymistä. Tämä koskee valtion hallintoelinten lisäksi mnyös eduskuntaa, kansanedustajia  ja hallintoelinten jäseniä, kaikkia jotka ovat päättävässä asemassa. Tämä selittää suurelta osin sen että makrotalouspolitiikasta, sen suunnasta ja vaihtoehdoista ei käydä julkista keskustelua. Tämä ei tarkoita sitä etteikö vaihtoehtoista, omapäätöksistä (endogeenistä) makrotalouspoliittista linjaa olisi olemassa. Sitä meillä edustaa mm. Uuden talousajattelun keskus UTAK. Menemättä tässä yhteydessä syvemmin sen keskeiseen, endogeenisen makrotalouspolitiikan sanomaan voidaan vain todeta että vaihtoehtoja olisi olemassa. Nykyinen makrotalouspolitiikka on sementoitu yksimielisyyttä edellyttävin päätöksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoihin niin, että edes muutoksen yrittäminen näyttää koetun mahdottomaksi.

Kumpi on siis parempi vaihtoehto, mahdollisimman kilpailukykeinen yksityinen markkina vaiko kansanvaltainen, parhaassa tapauksessa yhteiseen hyvinvointiin pyrkivä "hyvinvointivaltio"?

Valtiovalta Suomessa ja maailman demokratioissa kuuluu kansalle, joten vallankäyttö ainakin teoriassa ja julkisesti moneen kertaan vakuutettuna kuuluu kansalle. Vallankäyttö on siis endogeenista, omapäätöksistä niissä raameissa jotka lainsaadännöllä on sille asetettu. Tätä valtaa käyttää mm. eduskunta, kuntien valtuustot ja yhteiskunnallisten elinten päätöksentekoelimet - sekä kansa vaaleissa, poliittisissa liikkeissä ja kansalaisjärjestöissä.

Yritystoiminta puolestaan on kansalaisten vallankäytön kannalta eksogeenista, ulkopuolella oman vallankäytön. Yritysrakenteet ovat usein hierarkisia, joskus matalampia,  suurissa yrityksissä hyvinkin monipolvisia. Valta kuuluu omistajalle lähes yksinomaan ja sitä korostaa sosiaalisissa suhteissa usein toimitusjohtajan luottamukseen perustuva yksinvalta. Suomalaisen osakeyhtiölainsäädännön mukaan yhtiön tehtävänä on tuottaa voittoa  ja se onkin pohjimmiltaan ainoa yhtiön strategiaa ja ratkaisuja ohjaava  kompassi. Yhtiömuotoon perustuvan markkinan tukemisen uskotaan "odotusarvoisesti" parantavan myös työllisyyttä ja jakavan sitä kautta hyvinvointia laajasti koko kansalle. Vuositasolla jopa 8. miljardiin kohoavat yritystuet ja vero- ym. nelpotukset eivät ole saaneet keskeisessä strategisessa roolissa olevaa työllisyyttä nousuun. Yritystoiminta useimmiten vastustaa kiivaasti työntekijöidensä palkka- ja työolovaatimuksia ja samalla myös järjestäytynyttä ammattiyhdistysliikettä sen pyrkimyksissä kuten työelämää koskevissa vaatimuksissa. 

En malta olla mainitsematta tässä keynesiläistä "antisyklistä" talous- ja työllisyyspolitiikkaa, jonka lähtökohtana oli valtiovallan toimenpitein työllistää julkisiin töihin ja tehtäviin erityisesti matalasuhdanteen ja laman aikoina, jolloin työttömyys alkaa vaivata yhteiskunnallisia oloja. Tämä keynesiläisen makrotalouspolitiikan periaate tunnetaan ja tunnustetaan edelleenkin. Se mikä tekee tästä hänen löytämästään metodista taloudellisen tilanteen erityisen tehokkaan parantajan, ovat julkisiin työllistämistehtäviin liittyvät moninkertaistajat, joita olen toisaalla (täällä, täällä) erikseen ja erityisesti kuvannut. 

Vaikka elämmekin Euroopan Unionin tiukoissa uuskeynesiläisissä (so. uusliberaaleissa) talousraameissa, uskon edelleen että jopa asetetuissa raameissa nykyistä selvästi parempi satsaus yhteiseen hyvinvointiin on mahdollista. Tässä vuosituhannella niitä on meillä kehitetty erityisesti Lipposen, Rinteen ja Marinin hallituksissa. Vahvempaa hyvinvointia toteuttavat uudistukset vaativat samalla tavalla yhtä hallituskautta pidempää jaksoa tuottaakseen pysyvää tulosta.

Yritystoiminta ja sen pohjalle rakentuva markkinatalous on joutumassa USA:n tempoilevan ja yksinapaisen - omaan napaan tuijottavan - talouspolitiikan ja toisaalta jättiläisvaltio Kiinan (Se on yksin suurempi kuin USA ja Eurooppa yhteensä) loistavan makrotalouspolitiikan, kokonaisvaltaisten tuotantoketjujen, korkean teknologian ja jalostusasteen haasteissa väliinputoajaksi. Ei ole mitään syytä moittia Kiinaa menestyksestään eikä mitään erityistä syytä kehua läntistä arvoyhteisöä yksinapaisuudestaan. Tarvitsemme myös Euroopassa uusia aloitteita ja uusia näkymiä. Näköpiirissä ei ole kuitenkaan voimia, jotka meillä yltäisivät Kanandan tapaisen omaperäisten ja itsenäisyyttä osoittavien ratkaisujen toteuttajaksi.

Kiinan johtaja Deng Xiaou Ping  totesi joskus 1980-luvun alulla maan etsiessä tietä eteenpäin ja yhteistyötä markkinatalouden kanssa:"Ei kissan värillä ole väliä; pääasia että se pyydystää hiiriä". Tämä lausahdus pitää sisällään tärkeän havainnon paitsi valtion yhteistyöstä yritysmaailman kanssa, myös markkinan tehtävästä kansanvaltaisessa tai vähintäänkin kansan etuja palvelevassa valtiossa. Yritysmaailman on pyydystettävä hiiriä, osoitettava tarpeellisuutensa kokonaisuuden kannalta. Sen on tuotettava valtion ja julkisen sektorin ohella palveluja ja tuotteita, jotka palvelevat koko yhteiskuntaa. Ympäristötavoitteet ja ympäristön tila esim. ilmaston kuumenemisen muodossa osoittaa, että anarkistiselle voittoa tavoittelevalle  tuotannolle on asetettavia rajoja ja tehtäviä, jotka palvelevat kokonaisuutta. Kiinalaisessa sosialismissa  seinät näyttävät olevan leveällä ja katto korkealla - mutta ne ovat olemassa. Tämän saa muu maailma pyrkimyksineen todeta Kiinan asettaessa rajoituksia vastauksena USA:n aloittamaan kauppasotaan. Valtio ja kansa määräävät suunnan ja yritysmaailman on palveltava kokonaisuuden ilmeistä etua. 

 

Vahva hyvinvointivaltio - kaikki on mahdollista

Sosialidemokratian poliittinen tavoite on tällä vuosisadalla edelleenkin vahva hyvinvointivaltio ja yhteisen, perustuslakimme mukaisen ihmisen henkinen ja fyysinen vapauttaminen itsensä ja elinyhteisön täyteen toteutumiseen, sosiaaliseen demokratiaan, yhteisölliseen kansanvaltaan.

Tulevien vaalien kannalta on tärkeää katsella rohkeasti mutta realistisesti, mitä mahdollisuuksia tavoitteidemme mukaisen politiikan suunta on saavutettavissa. Poliittinen liike voi tietenkin hehkuttaa vaalitaistossa migreenin rajoille saakka omaa erinomaisuuttaan, mutta tiedämme kokemuksesta että näin tekevät myös muut poliittiset voimat. Suurimpana puolueena sosialidemokratia voisi asettua yhteisrintamaan niiden voimien kanssa, joiden poliittisiin tavoitteisiin vahva hyvinvointivaltio on sisällytettävissä. Olisi kaiketi upeaa, jos jo ennen vaaleja ne voimat jotka tähän samansuuntaiseen, hengeltään avoimeen ratkaisuun pyrkivät, olisivat päätavoitteesta ohjelmallisesti samanmielisiä ja tukisivat toinen toisiaan vaalityössä kansan vakuuttamiseksi asetetun tavoitteen tärkeydestä ja ilmeisestä tuloksellisuudesta.

Jo Rinteen-Marinin hallitusyhteistyössä vakiintui aika selkeä pohja edelläkuvatunlaiselle poliittiselle massaliikkeelle. Sosialidemokratian lisäksi Vasemmistoliitto ja pääasiassa myös Vihreät näkivät vahvan valtion parhaana pohjana tavoitteidensa toteutumiselle. Keskustapuolue oli mukana myös tässä hallituksessa, joskin sen talouspoliittiset linjaukset lähtivät vahvasti konservatiivien suosimasta "yövartija" -valtion mallista, jossa pääpaino asetettiin valtionvelan euromääräiselle supistamiselle ja oikeistopuolueiden johdonmukaisesti ajamalle säästöpolitiikalle, mikä merkitsi valtion mahdollisuuksien kaventamista. Ruotsalainen kansanpuolue oli lojaali Marinin hallituksen politiikalle, vaikka onkin nyt Orpon pääministerikaudella ollut tukemassa päinvastaista politiikkaa. Ruotsinkielisessä väestössä löytyy sekä oikeistolaista että myös vahvaa vasemmistolaista ajattelua. RKP:ssä laskettaneen, että puolueelle on sen itsensä kannalta eduksi tukea vuorovedolla kumpaakin siipeä ja tähän taktikkaan nojautuen vain pysytellä mukana hallituksessa.

Vaaleissa on tärkeää saada äänestäjät, kansa vahvasti tietoiseksi vahvan hyvinvointivaltion tavoitteesta ja mahdollisuuksista. EU:n asettamat kasvun ja vakauttamisen rajat obvat prosenttipohjaisia, eivät euromääräisiä. Tästä lähtökohdasta sekä vahvan että heikon valtion strategiat ovat mahdollisia, olkoonkin että nykyinen konservatiivipohjainen Euroopan Komissio ajaa pääsääntöisesti liian suureksi katsotun hyvinvointivaltion pienentämistä ja valtion menojen karsimista suosien samalla sille itselleenkin vaaraksi muodostumassa olevaa ylikansallista konsernikapitalismia. Prosenttipohjaista velkaaa voidaan supistaa valtiota vahvistamalla. Marinin hallitus oli jo lähellä onnistua tässä tavoitteessa. Sen työn ohjelmallinen katkeaminen yhteen kauteen keskeytti suurenmoisen kehityksen ja käänsi poliittisen ja taloudellisen suunnan jyrkkään laskuun.

Tavoite vahvasta hyvinvointivaltiosta voisi olla niiden poliittisten voimien yhteinen agenda, joiden poliittisia tavoitteita se heidän omastakin mielestään voi vahvistaa ja tukea. Eduskuntavaalin sanoman selkeyttäminen ja avaaminen kansalle jo etukäteen toisi itse vaaliin ymmärrettävyyttä ja yhteiskunnallista tietoisuutta. Vaalin keskeinen  sanoma ei olisi poliittisten puolueiden kehuminen ja ylistäminen, vaan vaalilla tavoiteltavan yhteiskuntamallin avaaminen. Vahvalle hyvinvointivaltiolle on kaikki mahdollista. Tämän mahdollisuuden antaminen suoraan tällaista tukeville puolueille antaisi mahdollisuuden toivoa - todellista toivoa - luovaan politiikkaan. Pitkään jatkuneen poliittisen matalapaineen jälkeen laajapohjainen massaliike voisi olla mahdollinen, varsinkin jos sillä on pelkistetty ja selkeä tavoite. Tätä tavoitetta hakeville puolueille olisi vaaleissa saatava yli 50%:n kannatus. Vain tällä tavalla puheet vaalivoittajan sivuuttamisesta eduskuntavaalien jälkeisessä tilanteessa jäisivät pelkäksi spekulaatioksi.

Vahva hyvinvointivaltio. Kaikki on mahdollista. 

Tällä olisi merkitystä paitsi Suomen, myös koko Euroopan kannalta. Lähes kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat kamppailevat taloudellisissa vaikeuksissa ja näköalattomuus tulevaisuuden suhteen on ilmiselvää. Poikkeuksena Espanja on selvinnyt kohtalaisen hyvin, samoin myös Tanska, molemmat vahvemman ja toimivamman hyvinvointivaltion puolestapuhujina. Euroopan Unionin  tasolla vahvan hyvinvointipolitiikan tulisi suuntautua kuitenkin  suoraan Euroopan makrotalousstrategian uudelleenarviointiin ja muokkaamiseen koko maanosan tarpeita ajatellen. Siitä on kuitenkin keskusteltava ja sitä pohdittava eri yhteydessä.

Vahva hyvinvointivaltio. Kaikki on mahdollista.