Euroopan Unionin tila herättää jatkuvasti ajatuksia sekä makrotalouspoloittisen suuntautumisensa että sisäisen autoritaarisen rakenteensa johdosta. Uskon näillä seikoilla olevan aika paljon merkitystä ja myös vaikutusta siihen, että Euroopan Unioni on yhdessä Yhdysvaltojen ja läntisen arvoyhteisdön kanssa ajautunut vähitellen siihen jännitteiseen ja Ukrainan tuohamiseen johtaneen sodan syntymiseen. Koska Facebook ei suostunut varmuudella päivittämään pitkähköä vastauskirjoitustani Hannu Vesan esittämään ja myös minulle erityisesti suunnattuun haasteeseen, julkaisen samaisen tekstin myös täällä blogisivullani:
Hannu Vesa arvasi aivan oikein, että tämä SDP:n puheenjohtajan Sanna Marinin valitsema linja herättää monia kysymyksia. Olen jo aikaisemmin pohtinut Venäjän agressiota Facebooksivullani pitäen taustana Frankfurtin koulukunnan sosiaalipyskologin Erich Frommin agressioteoriaa.
Minun mielestäni lännen voimakas tunkeutuminen sotilasliittohankkeen merkeissä yhä lähemmäksi Venäjän ydinalueita on oikeuttanut Frommin mainitseman hyvänlaatuisen agression Venäjän omien elintärkeiden etujen ja jopa olemassaolon puolustamiseksi, onhan USA:n labiili poliittinen tilanne ja politiikka "Make America great again" hengessä koko ajan muodostanut uhkan koko suuren Venäjän hajoittamiselle.
Se, että Venäjää johtaa presidentti Putin, joka on sekä suhteessa omaan maansa demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan osoittautunut Frommin hyvin kuvailemaksi autoritaariseksi ja sadistiseksi poliitiseksi johtajaksi, on Ukrainaan suuntautuneen odottamattoman hyökkäyksen muodossa tuhonnut pohjaa Venäjän itsepuolustukseksi tarkoitetulta "hyvänlaatuiselta" agressiolta.
Länsi kokee nyt käyttävänsä tätä hyvänlaatuista agressiota oikeutettuna Ukrainan ja demokratian puolustamisena. Tätä agressiota johtaa Yhdysvallat, jonka tavoitteet sekä Kiinan että Venäjän suhteen ovat jo vuosikymmeniä olleet selkeästi taloudellista ja henkistä yliotetta tavoittelevia juuri "Make America great again" hengessä.
Agression muuttuminen hyvänlaatuisesta pahanlaatuiseksi ja jopa ydinsodaksi on koko ajan mahdollista ja todennäköisesti yhtä lähellä kuin Kuuban kriisin aikoihin 1960-luvun alussa.
Kirjoitin tästä ulottuvuudesta analysoidessani prof. Bill Mitchellin kannustamana Euroopan Unionin autioritaarista peruskirjaa ja sen hengen mukaista poliittista arroganssia ja makrotaloudellista uuskeynesiläistä, sosialidemokratian vastaista asennoitumista. Nämä molemmat seikat muodostavat suuren ongelman sosialidemokratialle, mikä tilanne ei ole ensimmäinen liikkeen historiassa. Kirjoitin siitä myös ajatuspaja Tampereen Fb-sivuilla seuraavasti:
Tämä professori William Mitchellllin arvio Euroopan Unionin uusliberaalista ja pohjimmiltaan hyvin autoritaarisesta, moniarvoisuuden ja varsinkin perinteisen sosialidemokratian suosiman kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollisuuden peruskirjatasoisesta poissulkemisesta vaihtoehtona on eurooppalaiselle sosialidemokratialle äärimmäisen vakava paikka.
Hän kiinnittääkin huomiota - samoin kuin Tampereryhmän ajatuspajakin on tehnyt - eurooppalaisen sosialidemokratian talouspoliittiseen neuvottomuuteen tämän tilanteen edessä. Kuten prof. Mitchell huomauttaa, eurooppalainen sosialidemokratia on taipunut uusliberaaliin Euroopan Unionin taloudelliseen toimintatapaan ja on siten myös osasyyllinen koko maanosan aneemiseen taloudelliseen tilaan.
Samalla on taivuttu mukaan Euroopan Unionin omajulisteiseen arroganssiin, jonka mukaan Euroopan Unioni muka puolustaa demokratian keskeisiä arvoja. Nykyisen eurooppalaisen poliittisen strategian kokeminen "ainoaksi oikeaksi" on ainakin minulle todella vakava poliittisen harkinnan paikka, niin monet asiat uuskeynisläisen talousajattelun, sanktioiden, vihanpidon ja sotilaallisen voimaan turvautumisen muodossa ovat ristiriidassa sosialidemokratian perinteisen arvopohjan kanssa.
Tällaista on sattunut sosialidemokratian historiassa aikaisemminkin: Joutuminen kansalaissotaan puolueen johdon enemmistöpäätöksellä oli yli sata vuotta sitten ensimmäinen liikkeen arvopohjaa murtava tilanne.
Joutuminen toiseen maailmansotaan ja aseisiin tarttuminen yhdessä koko 1930-luvun Suomea ja Eurooppaa riivanneen äärioikeistolaisuuden kanssa oli samalla tavalla vaikea aatteellinen vedenjakaja.
Puolueen jakautuminen 1950-luvulla johtui myös pohjimmiltaan arvoristiriidasta suhtautumisessa ennenkaikkea marxilais-leniniläiseen kommunistiseen liikkeeseen ja yhteistyöhön sen kanssa. Senkin jälkeen aika ja tapahtumat ovat murentaneet liikkeen arvopohjaa, kun osallistaminen ja osallistuminen järjestömuotoiseen toimintaan ja sitä kautta kasvavaan edustukselliseen demokratiaan on käynyt yhä heikommaksi.
Nyt olemme joutuneet hakeutumaan läntisen suurvallan suvereenisti johtamaan sotilasliittoon ja samalla sopeutumaan sen mukaan tuomaan sotilas- ja valtapoliittiseen vaikutukseen. Kuinka liikkeelle käy näissä myllerryksissä?
Liikkeen historiaa tarkastellessa voi kuitenkin huomata, että monta kertaa on jouduttu taipumaan liikkeen arvopohjan kannalta arveluttaviin ja jopa väärään suuntaan vieviin ratkaisuihin, mutta aina on kuitenkin vähitellen onnistuttu palaamaan korostamaan liikkeen keskeisiä arvoja, osallistamista, rauhaa, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona, ja myös vahvaa valtiota yhteisen hyvinvoinnin toteuttajana.
SDP:n Tampereen puoluekokous vei periaateohjelmalausumassaan liikettä nykyiseen, taloupoliittisesti epäanalyyttiseen suuntaan - kuinka tulee käymään syyskuun alun puoluekokouksessa Jyväskylässä? Olemmeko jo irronneet juuriltamme? Vai onko paluu yli sata vuotta kestäneeseen arvopohjan mahdollista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti