Onko yhteinen hyvinvointi vielä mahdollista?

 Tekoälyn antaman vastauksen mukaan elinkeinoelämälle annetut suorat ja erinäisin verohelpotuksin toteutetut tuet nousevat vuositasolla jopa 8 miljardiin euroon Suomessa. Näin suuret tuet ovat mahdollisia siitäkin huolimatta, että EU pyrkii omilla toimillaan rajoittamaan kilpailua vääristävää elinkeinoelämän tukemista. Ei liene kohtuutonta todeta, että julkisen hallinnon suora ja epäsuora tuki yritystoiminnalle tekee sen menestymisen niin riippuvaiseksi valtiosta, että tämä vuodesta toiseen jatkuva yritystoiminnan  tukeminen tarkoittaa  tosiasiallisesti - ja puutteineenkin - vahvaan valtioon nojaavan sosialistisen  talouden ulottuvuuden yhtä vääristynyttä ilmenemismuotoa. Erona julkisen sektorin omiin työllistämistoimiin voidaan todeta ainakin se, että tuet ajautuvat nopeasti julkisen kontrollin ulkopuolelle kilpailuun ja johtamisjärjestelmiin liittyvien rajausten johdosta.

Kun seuraavat eduskuntavaalit ovat nyt lähestymässä ja puolueiden välinen kilpailu poliittisesta linjasta alkaa hahmottua, voidaan kysyä, onko yritysten vuosikausia laajamittaisena jatkunut tuki tuottanut sitä tulosta, jolla sitä perustellaan: kilpailukykyä, työpaikkojen luomista, yleistä vaurastumista? Tämä kysymys on perusteltu, koska kansalaisten yhteiskunnalta saamaa ja odottamaa sosiaalista turvaa on varsinkin Orpon ja Purran johtaman hallituksen toimesta jatkuvasti kiristetty niin, että entistä suurempi määrä heikossa taloudellisessa asemassa olevaa väestöä on joutunut köyhyysrajalle ja jopa sen alapuolelle. Laboren viimeisimpien tutkimustietojen mukaan suurituloiset ovat hyötyneet noin tuplasti niin paljon kuin mitä kaikkein pienituloisimmat ovat menettäneet.

Mitä ilmeisimmältä siis näytää, että uusi hallitus ei voi jatkaa edeltäjänsä linjoilla mikäli suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja taloudellista aktiviteettia aiotaan ryhtyä parantamaan. Sosialidemokraattien ja koko vasemmiton yhteinen näkemys on perustunut vahvaan ja toimintakykyiseen valtioon, jota nyt ajetaan alas sekä oman hallituksemme että myös Euroopan Unionin toimesta - perustuuhan koko julkisen velan ja kasvun (velkaraja 60% ja kasvuraja 3% vuosittaisesta bkt:sta) ohjelmallinen supistaminen suoraann EU:n kasvu- ja vakaussopimukseen, paremmin tunnetun Maastrichtin (moneen kertaan täydennetyn) sopimuksen linjauksiin.

Näissä oloissa on siis kysyttävä, onko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa ylipäätään mahdollista enää pyrkiä täystyöllisyyteen ja kasvun kautta mahdollisesti saavutettavaan yhteiseen hyvinvointiin, vai onko ryhdyttävä tasaamaan pienenevää kakkua uudella tavalla? Molemmat keskustelusuunnat sisältävät runsaasti ongelmia ja äärimmäisen kovaa poliittista vääntöä, vaikka perustuslakimme jo lähtökohtaisesti pitäisi taata kansalaiselle hyvään elämään sisältyvät perusoikeudet. 

Erityisesti haluaisin tässä vielä kerran "vääntää rautalangasta" nimenomaan julkisen sektorin vahvistamisen kautta tapahtuvan yhteisen hyvinvoinnin mahdollistamismallin. Teen sen siksikin, koska edes vasemmistopuolueet eivät ole ohjelmissaan tätä analyysia tehneet. John Maynaard Keynes näki jo 1930-luvulla julkiseen sektoriin liittyvien "moninkertaistajien" suuret mahdollisuudet ja kykeni  Iso-Britannian  valtionvarainministerinä ollessaan nostimaan maan talouden muutamassa sota-aikaan sijoittuneessa vuodessa uudelleen jaloilleen, mistä ansiosta hän sai lordin arvonimen ja ylähuoneen pysyvän jäsenyyden.

Mihin julkisen sektorin moninkertaistava vaikutus oikein perustuu?

Ensimmäinen ja tärkein lähtökohta on julkisen sektorin verotusoikeus. Vaikka julkisen sektorin tehtävänä ei olekaan "tehdä voittoa" samalla tavalla kuin mitä yhtiölainsäädännössä määritellään yritystoiminnan ainoaksi tehtäväksi, juuri verotusoikeus tekee julkisen sektorin kautta tapahtuvasta työllistämisestä vahvan hyvinvoinnin moottorin. Julkisen sektorin työpaikat generoivat yhteisen hyvinvoinnin taloudellista perustaa ja mahdollistavat hyvinvointivaltion toteuttamisen mahdollisuuden. 

Toinen hyvin tärkeä seikka on maksettujen palkkojen nopea kierto (volaliteetti)  "palkkapussista toiseen". Palkansaajat - ja etenkin työttöminä tai pitkään satunnaisissa työsuhteissa olleet kuluttavat välittömästi lähes kaikki palkkatulonsa paitsi jokapäiväiseen toimeentuloon, myös tarpeellisia pitkäaikaishankintoja tehdessään. On laskettu että jokainen kuukausipalkka kiertää vuoden aikana yhdeksän palkkapussin kautta kansantaloudessa. Tälla kierrolla (volaliteetti) on aivan olennainen merkitys julkisen sektorin  moninkertaistajana, maksetaanhan kaikista palkoista välitöntä tai välillistä veroa lähes puolet vuosikierron aikana. Jos tukiohjelmaa jatketaan vuosittain, nostaa se koko kanasantalouden ennenpitkää jaloilleen ja mahdollistaa jopa sitä varten tehdyn lainanoton takaisinmaksun. Kysymys on voimakkaasta moninkertaistavasta vaikutuksesta.

Kun julkisen sektorin palkkausohjelma nostaa työttömiä sosiaaliturvalta ja työttömyysavustusten piiristä itsenäisen toimeentulon piiriin, vähentää se samalla sosiaaliturvan rahoitustarvetta. SDP:n aikaisempi puheenjohtaja Antti Rinne on useampaan kertaan korostanut tämän ulottuvuuden suurta merkitystä. Jo se yksistään saattaa nostaa pahaan laskukierteeseen joutuneen valtion uudelleen jaloilleen.

Suuri merkitys on myös julkisen sektorin pitkäaikaisilla, yhteiseen sopimiseen ja sopimusehtoihin perustuvilla työsuhteilla. Ne luovat paitsi varmuutta, myös mahdollisimman tehokkaan moninkertaistavan vaikutuksen. 

Jokainen työ tuottaa myös sellaisenaan tulosta ja vahvistaa julkisen sektorin rakennetta ja hyvinvointia. Henkilöstön pitäminen mahdollisimman pienenä heikentää moninkertaistajien toimivuutta julkisessa kokonaistaloudessa. Siksi henkilöstömitoitusten kiristäminen ja henkilöstön vähentäminen on risttiriidassa vahvan hyvinvointivaltion toimivuuden kanssa.

Alussa mainitsin julkisen sektorin, erityisesti valtion suorien ja epäsuorien tukien määrän. Kun  yritystoiminnan tavoitteena ei lainsäädännönkään mukaan ole muuta kuin voiton tuottaminen yrityksen omistajille, voidaan julkista sektoria pitää yhteisen hyvinvoinnin  kannalta ylivoimaisena ja tehokkaana perustuslakimme takaamien oikeuksien johdonmukaisena ja välittömänä toteuttajana. Vaikka vain puolet vuosittaisesta 8  miljardin euron summasta saataisiin  käyttää radikaaliin työllistämisohjelmaan  julkisissa ja sitä tukevissa yksityisissä palveluissa ja tuotannossa, muutos - nopea sellainen - on edelleenkin mahdollista. Marinin hallitus oli lähellä onnistua tässä tavoitteessa pienentää velkasuhdettamme vahvemman valtion avulla. Jos Marinin hallitus olisi saanut jatkaa toisen kauden aloittamaansa ohjelmaa, rohkenen sanoa että emme olisi tällaisessa "tuhkatkin pesästä" vievässä alakierteessä, josta maata joudutaan jatkossa pelastamaan.

Jos yhteisen hyvän hakeminen vahvemman valtion kautta ei ole mahdollista, siinä tapauksessa on aloitettava olemassaolevan kakun uudelleenjakaminen tavalla tai toisella. Siihen ei tässä yhteydessä minulla ole mitään ehdotuksia.

Dystopia - pelon utopia

Eduskunnan täysistunnossa käsiteltiin tiistaina 8.2. 2022 maan hallituksen ohjelmaa ja sen toimia hallituskauden loppuajalle. Pääministerin ilmoituksen muodossa Sanna Marin esitteli asian  ja totesi hallituksen monelta osin saavuttaneen tavoitteensa. Erityisen hyvin on edetty taloudessa ja työllisyydessä sekä hallituksen ohjelman mukaisissa tavoitteissa ylipäätään. Loppukaudelle on tulossa kuitenkin vielä satamäärin uusia hallituksen esityksiä - opposition kauhuksi.

Pääministerin ilmoitus ei - tietenkään - kelvannut oppositiolle. Erityisesti Kokoomus ja perussuomalaiset arvostelivat hallituksen velanottoa todeten sen merkitsevän katastrofaalista tilannetta seuraavalle hallituskaudelle, jolloin olisi päästävä velkojen lyhentämiseen ja tiukasti budjettikehyksiin.

 

Mikä velan merkitys todellisuudessa on valtiolle, yrityksille tai kansalaisille? Opposition perustelutavasta käytetään saksankielisessä maailmassa ilmaisua "perheenäidin" malli, jonka mukaan on elettävä käytössä olevien varojen mukaan eikä velkaa pidä tehdä. Tosiasiassa valtio on verovaroilla toimivana yhteisönä täysin toisenlaisessa tilanteessa kuin kotitalous. Käytännössä  valtion velkaa tehdään koko ajan ja samalla maksetaan aikaisempia velkoja pois. Toistaiseksi hallituksemme on saanut pitkäaikaista lainaa jopa miinuskorolla, mikä tekee lainojen avulla tapahtuvan pysyvien investointien tekemisen todella edulliseksi ja produktiiviseksi. Vaikka omista toimistamme riippumaton inflaatiopiikki ei todennäköisesti kovin pitkään jatkukaan, 1900-luvun lopun inflaatiovuodet kokeneet tietävät, että juuri inflaation oloissa lainan saaminen on todellinen taloudellinen lottovoitto, koska inflaatio käytännössä syö velan pois eikä siitä todellisuudessa jouduta maksamaan takaisin kuin murto-osa. Saksassa, jossa valtion velan ottaminen on rajattu jo 1949 voimaan tulleessa perustuslaissa ja jossa muutenkin velkaa pelätään, perinteinen säästäminen on aina ollut korkeassa kurssissa. Velkapelko on siis sukua saksalaiselle velkajarrulle, jonka seuraukset näkyvät mm. saksalaisen telekommunikaatiossa ja julkisen infrastruktuurin heikossa kehityksessä.  Monet vanhemman sukupolven suomalaiset, jotka saivat 1970- ja 1980-luvuilla velkaa, muistavat velkojen sulamisen inflaation seurauksena. 

Kommentoin eduskuntakeskustelua ja opposition velan kauhistelua Fb-sivullani seuraavaan tapaan:"Parastaikaa käytävään Eduskunnan täysistunnon keskusteluun velasta ja sen vaikutuksesta yritysten ja kansalaisten toimintamahdollisuuksiin on todettava seuraavaa: Kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan jonkun velka on toisten osapuolten pääomaa. Valtion velka on pääosiltaan samaan aikaan yritysten ja kansalaisten pääomaa ja ostovoimaa. Valtionvelan nopea poismaksaminen tarkoittaa yritysten ja kansalaisten pääomareservien vähentämistä, mikä näkyy kansalaisten verotuksen kiristymisenä, valtion menojen, so-. investointien ja palvelujen supistamisena sekä yritysten investointimahdollisuuksien vähenemisenä entisestään. Tässä katsannossa nykyhallitus on pitkästä aikaa yritysystävällisin ja Kokoomuksen uusliberaali talouspoliitinen linja vaarantaa vakavasti tulevien vuosien suotuisan talouspoliittisen kehityksen.

Toinen merkittävä seikka valtion velan ottamisessa on tietenkin se mihin sitä velkaa käytetään. Aika usein kuulee puhuttavan "syömävelasta" eli velkarahan käyttämisestä jokapäiväisiin menoihin. Velkaa meillä otetaan kuitenkin pääsääntöisesti - korona-aika muodostaa tästä poikkeuksen - investointeihin ja palvelurakenteen parantamiseen. Pitäisikö tämän rahjan mennä yritysille vai julkiselle sektorille?

Kuten tiedetään Euroopan keskuspankki EKP on rahoittanut nyt jo lähes kahdeksan vuotta yritystoimintaa ns. "määrällisellä elvytyksellä"(QE, Quantitative Easing), jossa yrityksille tarjotaan erityisen pankkien kautta toteutettavan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta likviditeettiä eli resursseja investointien ja innovaatioiden toteuttamiseen.  Määrät ovat olleet valtavan suuria ja niiden tasearvo on nähtävissä  Suomen Pankin virallisessa tiedotteessa. Tällaisella, Suomen vuosibudjettia vastaavalla monetaarisella impulssilla uskoisi saatavan paljon aikaan teollisina investointeina ja työpaikkoina. Erityisen kovasti on kuitenkin huudettu hallituksen työllisyystoimien perään, vaikka määrällisellä elvytyksellä ei julkista sektoria ja sen investointeja saa rahoiottaa EU:n perussopimuksen mukaan ollenkaan.

Julkisen sektori on kuitenkin tyärkeä toimija työpaikkojen luomisessa. Koronan varjolla on voitu poiketa EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen  rajoituksista ja niinpä valtiokin on voinut ottaa velkaa erityisesti Korona-pandemian aiheiuttamiin kustannuksiin. Julkisella sektorilla toimivat myös velkarahoituksessa tärkeät moninkertaistajat, joita olen kuvannut toisaalla tässä blogissa. Mielestäni juuri nämä moninkertaistajat on se mystinen syy, miksi nykyhallitus on investoinneissaan ja ylipäätään taloudellisessa toimissaan onnistunut yli kaikkien odotusten. Veronkanto-oikeus, korkea työllistämistaso, kokopiväiset työsuhteet, kattavat työ- ja virkaehtosopimukset, hyvän SOTE-järjestelmän ennakoltaehkäisevät vaikutukset, talouden suuntautuminen kansanvaltaisen päätöksenteon kautta todellisiin tarpeisiin, palkkatulojen voimakas, jopa seitsenkertainen  volaliteetti eli kierto vuositasolla, toimien pysyminen omalla paikkakunalla ja omassa maakunnassa/maassa - nämä ovat esimerkkejä näistä moninkertaistajista.

Kehysbudjetointi tuntui olevan myös tärkeä seikka oppositiolle. Tämän rakenteen tarkoituksena antaa pitkän tähtäyksen raamit budjetin kasvulle ja siten myös rajata yli vaalikausien budjetin kasvua ja valtion roolin vahvistumista. Yhdessä velkapelottelun ja velkajarruajattelun kanssa tämä muodostaa vakauden tavoittelun ohella hengeltään uusliberaalin jarrun julkisen sektorin kasvulle ja sen kyvylle vastata edessä oleviin suuriin haasteisiin. Yksistään ilmastomuutoksen ja tietoteknisen murroksen aiheuttamat uudet haasteet asettavat kehysbudjetin valtiovallan toimia rajoittavina reformia ja uudistusajattelua edellyttävään tarkasteluun.

Oppositio edustaa siis rationaalisen uudistusajattelun sijasta dystopiaa, pelon utopiaa, kauhukuvaa tulevaisuudesta ja sen haasteisiin vasttamisesta.