Markka takaisin?
Reino Helismaan tunnetussa metsäkämppäiskelmässä jätkä haikailee tavantakaa toiveellaan:"Voi kun olis viulu". Kun sitten porukalla päätetään hankkia kaverille viulu, hän haikailee;"voi kun osais soittaa".
Helsingin Sanomat pohdiskelee 2.1.2022 kirjoituksessaan taloustieteilijäiden suhdetta markkaan ja sitä, oliko euroon siirtyminen Suomelle viisasratkaisu.
Euro on tekninen ratkaisu vaihdon välineeksi ja tässä suhteessa se on rinnastetttavissa muihin vastaaviin, myös kansallisiin välineisiin. Laaja pohja eurooppalaisena maksuvälineenä on sekä tuonut turvallisuutta ja pysyvyyttä (esimerkiksi eläkkeet), mutta myös epävarmuutta, joka näkyy mm. Suomenkin vastuuna n. 60 miljardin valtionvelkakirjoina EKP:n taseissa. Likviditeettiä on mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle meilläkin tullut, mutta toiveissa olleet investoinnit ovat jääneet puuttumaan. Ero Euroopan Valuuttaunionista tai Euroopan Unionista kokonaisuudessaan johtaisi ilmeisesti siihen että nämäkin velkakirjat tulisivat todellisuudessa lunastettaviksi.
Ainakin tätä osaa eurooppalaisesta taloustaseesta voi pitää sinä hintana, jonka olemme vaadittaessa velvolisia maksamaan eurooppalaisesta valuuttayhteistyöstä. Vika ei ole kuitenkaan "viulussa", vaan siinä miten sillä osataan soittaa. Se että raha- ja finanssipolitiikka ovat vain rajoitetusti käytössä, on osoitus makrotaloudellisesta soittotaidon puutteesta. EU:n konsolidoidun perussopimuksen mukaisesti jäsenvaltioita ei voida tukea ja 'mahdollisimmn kilpailukykyisen markkinan' doktriiniin perustuen on yritysmaailmaa tuettu Suomenkin osalta määrällisellä elvytyksellä pelkästään vuoden 2014 jälkeen vähintään yhden vuoden valtion budjetin verran eli n. 60 miljardilla eurolla. Euroon perustuva rahapolitiikka elää siten suhteessa eurovaltioihin edelleenkin 'saivarin asteella' eli mahdollista se olisi jos peruskirja sen sallisi. Toinen makrotaloudellisen viulun soiton oppimista rajoittava tekijä on - Korona-pandemiaan liittyvää "Next Generation" laina- ja tukipakettia lukuunottamatta - dynaamisen finanssipolitiikan loistaminen poissaolollaan. Velalla ei elvytetä eikä rakenneta uutta edes koko maailmaa uhkavan ilmastokatastrofin edessä. Tätä voisi verrata jätkän viulu-analogiaa käytääkseni siihen, että uutta musiikkia ei enää sävelletä koska jo olemassaolevankin soittaminen on niin vaikeaa.
Niillä velkataakoilla, joita mm. Italialla ja Ranskalla on suhteessa EU:n kasvu- ja vakaussopimukseen, uusia ratkaisuja on löydyttävä. Omana käsityksenäni totean että Italia ja Ranska näyttäisivät ymmärtävän että nykyinen valtavirtainen makrotalouspolitiikka tarkoittaa keskeisten mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä. Moderni raha- ja finanssipolitiikkaa pitää sisällään uusia, toistaiseksi käyttämättömiä mahdollisuuksia.
Tässäkin yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös taloudelliseen demokratiaan. Talouden yhteydessä siitä harvemmin puhutaan. Markan palauttaminen merkitsisi myös välttämättä eroa Euroopan Valuuttaunionista ja oman Suomen Pankin perustamista keskuspankkina - nykyinen Suomen Pankkihan on Euroopan Keskuspankille alisteinen kansallinen toimija. Oman raha- ja finanssipolitiikan mahdollistaminen avaisi ainakin teoriassa tietä moderniin monetaristiseen makrotalouteen. Omalla keskuspankilla varustettu valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin, koska se voi aina omilla päätöksillään luoda resursseja eikä sen välttämättä tarvitse velkaantua vieraassa valuutassa. Euro on tässä suhteessa Suomelle ja muillekin valuuttaunionin jäsenmaille vieras valuutta siinä mielessä, että rahapoliittiset päätökset tehdään Euroopan Keskuspankissa ja Suomen valtion on periaatteessa vastattava kaikista tekemistään velkasitoumuksista kuten valtion velkakirjojen lunastamisesta niiden maturiteetin eli lainaajan päättymisen koittaessa.
Taloudellisen demokratian käsite on mukana ainakin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmissa ja perinteessä. Valtiollisen demokratian lisäksi demokratian käsite ulotetaan sen ohjelmissa myös sosiaaliseen, sivistykselliseen ja taloudellisen demokratiaan. Sen keskeisiä piirteitä ovat demokratian muiden ulottuvuuksien mahdollistaminen juuri taloudellisen demokratian avulla. Näitä toteuttava hyvinvointivaltio on se väline, jolla kansanvaltaa vahvistavia elementtejä luodaan.
Euroopan Unionissa valtio ei ole kuitenkaan keskeisessä asemassa taloudellisia arvoja luotaessa, vaan se tehtävä on peruskirjoissa osoitettu 'mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle' (vrt. Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3). Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen mukaan Unioni ei myöskään ota vastatakseen jäsenvaltioiden sitoumuksista,joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, vastavuoroisten takuiden antamista lukuunottamatta. Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimus rajaa velanoton tunnetusti 60 prosenttiin BKT:sta ja vuosittaisen kasvun kolmeen prosenttiin. Ylväät puheet kansanvallasta ja oikeusvaltiosta ovat jäänet alisteisiksi tälle markkinaehtoiselle toimintaperiaatteelle, jota Euroopan neuvosto ja Komissio systemaattisesti ja tarvittaessa sanktioilla valvovat. Sosialidemokratian - Euroopan yhden keskeisen poliittisen suuntauksen - arvopohja on poliittisen toiminnan ohjenuorana sekä kysenalaistettu että todellisuudessa rajattu pois todellisena mahdollisuutena myös vaihtoehtoista politiikkaa harjoitettaessa. Tästä pitää huolen peruskirjan säännösten noudattamista valvova Euroopan Komission edellyttämä korjausmekanismi. Politiikan vaihtoehtojen on pysyttävä Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan puitteissa. Vahvan, kansanvaltaisen valtion asettaminen etusijalle suhteessa 'erittäin kilpailukykyiseen markkinaan' ei tule kysymykseen.
Taloudellisen demokratian ja oikeusvaltiomekanismin kannalta sosialidemokraattinen, kansanvaltaiseen valtioon ja sen varaan rakentuva yhteinen hyvinvointi ei ole ensisijaista eikä peruskirjan mukaan ole vaihtoehtona mahdollista. Euroopan Unioni ei myöskään tue mielipiteenmuodostusta tukevia kansalaisjärjestöjä. Mm. kansainvälisten ympäristöinternationaalien tuki on käytännössä lopetettu ja korvattu yrityspohjaisilla toimintamekanismeilla. Täten myöskään poliittisella demokratialla ei ole yhteyttä laajaan kansalaistoimintaan. Tunnetusti myös poliittisten puolueiden taloudellionen tuki kyseenalaistetaan. Sama koskee suhtautumista ammattiyhdistystoimintaan. Euroopan tasolla ei ole juuri mitään vuorovaikutteiseen sopimustoimintaan liittyviä elementtejä - yritysmaailman lobbausta lukuunottamatta. Siitä onkin tullut lähes ainoa vaikuttamisen muoto parlamenttiovaalien ulkopuolella. Lobbareita on sen sijaan Euroopan Unionin päätöksenteon liepeillä on tuhansia.
Kun Euroopan Unioni kyseenalaistaa Kiinan vahvan valtion autorisoidun politiikan, voisi kuvitella Kiinan puolestaan kysyvän, miksi Euroopan Unioni perussäännöissään todellisuudessa kieltää poliittisen vasemmiston ja erityisesti poliitista demokratiaa edellyttävän sosialidemokratian yhteiskunnallisen toimintapohjan? Kun Venäjä torjuu kansalaisjärjestöjen toiminnan järjestelmälleen vaarallisena, eikö Euroopan Unionin vastaavanlainen toiminta ole yhtä tuomittavaa?
Euroopan Unioni on ottanut tehtäväkseen autoritaarisen hallinnon ja toimintatapojen arvostelemisen, sanktiot ja aseelliseen puolustautumiseen ja jopa tarvittaessa hyökkäykseen liittyvät toimenpidearsenaalin. Uskon edellä kuvaamani perusteella olevan suhteellisen helppo ymmärtää, että myös Euroopan Unioni kantaa rakenteissaan ja toimintatavoissaan epäproduktiivista autoritaarisuuden syndroomaa, oireryhmää joka estää rationaalisen vastaamisen niin Unionin toiminnassa kuin epävarmuuksien leimaamassa maailmassakin.
En myöskään usko että sosialidemokraattiseen arvomaailmaan rakentava henkilö voi toimia puhtaalla omallatunnolla vastuullisissa johtotehtävissä nykyisenkaltaisessa Euroopan Unionissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti