Koska sukunimi Rossi mainitaan ensimmäisen kerran Rautalammin suurpitäjässä?

 Koska Rossi sukunimi mainitaan ensimmäisen kerran Rautalammin suurpitäjässä?

-Näin vastasi tekoäly tähän kysymykseen:

Nimi Rossi (ja sen varhaiset muodot) esiintyy Vanhan Rautalammin suurpitäjän alueen asiakirjoissa ensimmäisen kerran kahdessa eri aallossa – ensin 1500-luvun puolivälissä maankäyttöön liittyen ja lopulta virallisesti teidän esivanhempanne myötä 1600-luvulla. [1, 2] 

Historialliset lähteet ja Rautalammin Rossien sukuseura jakavat ensiesiintymisen seuraavasti:

1. Varhaisin maininta erämailla (1550-luku / 1564)

Vuonna 1552–1559 asutuksen yleisluetteloissa mainitaan nykyisen Konneveden (joka oli osa Rautalammin erämaita ja suurpitäjää) alueella paikannimi tai taloryhmä Rossijla (Rossila).

Vuonna 1564 tuomiokirjoissa mainitaan henkilö nimeltä Rossi Lapveteläinen. Kyseessä oli oikeudenkäynti, jossa puitiin eräviljelijöiden luvattomia kylvöjä Lapveteläisen mailla. Tässä "Rossi" on todennäköisesti toiminut joko liitännäisnimenä tai kyseessä on viittaus alueeseen. [1, 3] 

2. Ensimmäinen virallinen sukunimimaininta: Brusius Rossi (1640)

Teidän suoralla esiisällänne nimen vakiintuminen asiakirjoihin tapahtui juuri mainitsemanasi ajankohtana: [2, 4] 

Vuonna 1640 esiisänne kirjataan ensimmäisen kerran asiakirjoihin sukunimellä Brusius Rossi (tai Ambrosius Rossi), kun hän vakiinnutti asemansa kruununtorpparina Kärkkäälän/Rossinkylän alueella.

Ennen tätä vuotta (1630-luvun lopulla) hänet mainitaan verokirjoissa ja katselmuksissa vaihtelevasti patronyymillä tai muilla nimillä, kuten Brusius Matinpoika, Ambrosius Kaipainen tai Rossi Kaipainen. [2, 4] 

Kuten nimistöntutkimus osoittaa, Savossa sukunimi Rossi kehittyi usein suoraan etunimestä Ambrosius / Brusius / Prusi. Kun tämä idästä päin tullut tai sieltä nimensä saanut Brusius Matinpoika perusti talonsa Hankasalmen ja Rautalammin rajamaille, hänen etunimensä muoto vakiintui koko suvun nimeksi ja myöhemmin Rossinkylän paikannimeksi. [2, 4, 5] 

Jos haluatte edetä tutkimuksessa, kiinnostaako teitä tietää enemmän Brusiuksen lapsista ja siitä, miten tila jaettiineteenpäin 1660-luvulla, vai haluatteko syventyä tarkemmin 1600-luvun alun verotusasiakirjoihin?

[1] https://jyrkirossi.fi

[2] https://www.rautalamminrossit.sukuseura.fi

[3] https://tuhat.helsinki.fi

[4] https://www.reddit.com

[5] https://savonhistoria.fi

Osallistuiko savolaisia 30 vuotisen sotaan?

 Osallistuiko savolaisia 30 vuotisen sotaan?

- näin vastasi tekoäly otsikon kysymykseen:

Kyllä osallistui, ja hy­vin suu­res­sa mää­rin. Savolaiset olivat erittäin merkittävä osa Ruotsin suurvalta-armeijaa Kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648). [1] 

Sota kosketti Savon alueita syvästi, ja savolaisia miehiä taisteli Keski-Euroopan taistelukentillä sekä jalkaväessä (jalkamiehinä) että ratsuväessä (hakkapeliittoina). [1, 2, 3] 

1. Savon ratsumiehet eli hakkapeliitat

Savosta lähti sotaan satoja ratsumiehiä. Ruotsin armeijassa ratsuväen järjestelmä perustui niin sanottuihin ratsutaloihin. Jos talonpoika pystyi varustamaan hevosen ja miehen kuninkaan sotaan, talo sai merkittäviä verovapauksia. [1] 

Sodan aikana Savon alueen ratsutalojen määrä suorastaan räjähti: esimerkiksi Pien-Savon alueella (kuten varkautelaiset ja savonlinnalaiset seudut) oli vuonna 1640 peräti 198 ratsutaloa.

Savolaiset ratsumiehet kuuluivat pääasiassa Karjalan ratsuväkirykmenttiin (johon kuului myös Savon komppanioita), sillä Savo kuului hallinnollisesti Viipurin ja Savonlinnan lääniin. [1] 

2. Savon jalkaväki

Vaikka hakkapeliitat saivat eniten mainetta, valtaosa sotaan lähteneistä savolaisista palveli jalkaväessä. Toisin kuin vapaaehtoisuuteen perustunut ratsuväki, jalkaväki koottiin pakollisilla väenotoilla (skrivning). [2] 

Joka kymmenes alueen täysi-ikäisistä miehistä arvottiin sotaan.

Savolaiset jalkamiehet kuuluivat pääosin Viipurin rykmenttiin (kutsuttiin usein myös Viipurin ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentiksi). Tämä rykmentti kärsi sodassa massiivisia tappioita Saksan mudassa ja taudeissa. [4] 

3. Historiallinen kuriositeetti: Savolaiset miehittäjinä Saksassa

Savolaisten sotilaiden läsnäolosta Saksassa on säilynyt poikkeuksellisen tarkka muisto. Vuonna 1632 Kustaa II Aadolfin armeija valtasi Bad Königshofen -nimisen pikkukaupungin Baijerissa, Etelä-Saksassa. Kaupungin miehitysjoukoiksi jätettiin suomalainen komppania, jonka sotilaat olivat kotoisin pääosin nimenomaan Savosta (Mikkeli, Pellosniemi, Rantasalmi, Sääminki). Kaupungin arkistoissa on edelleen tallella nimilistoja näistä savolaisista sotilaista, jotka pitivät saksalaiskaupunkia hallinnassaan yli kaksi vuotta. [5, 6] 

Miten tämä liittyy esivanhempaanne Brusius Rossiin?

Hankasalmi kuului tuolloin suureen Rautalammin hallintopitäjään, joka puolestaan oli Hämäläisten ja Savolaisten asutuksen raja-aluetta (asuttajista suuri osa oli savolaisia erämaanraivaajia).

Koska sotaan otettiin miehiä kaikkialta valtakunnasta, myös Rautalammin ja Hankasalmen seuduilta vietiin miehiä rintamalle. Brusius Rossin savolainen sukunimi ja asettuminen Hankasalmelle sopivat täydellisesti siihen historialliseen liikehdintään, jossa sodasta palanneet suomalaissotilaat palasivat kotiseuduilleen tai siirtyivät uusille erämaatonteille raivaamaan maata. [1] 

Jos haluatte, voimme seuraavaksi katsoa, minkä rykmentin katselmusrullia teidän kannattaisi digiarkistosta etsiä (esim. Viipurin ja Savonlinnan läänin rykmentit vs. Hämeen rykmentti), sillä Hankasalmi sijoittui näiden kahden maakunnan rajalle. Kumpaan suuntaan suvun juuret mielestänne viittaavat?

[1] https://savonhistoria.fi

[2] https://gars.harmaasudet.fi

[3] https://fi.wikipedia.org

[4] https://fi.wikipedia.org

[5] https://www.hs.fi

[6] https://savonhistoria.fi

Muutoksen tuulia odotellessa

 Sosialidemokraattisen Puolueen ensi kevään puoluekokouksen ehdokasvaali on pidetty ja nyt käynnistellään keskustelua SDP:n poliittisesta vaihtoehdosta nykyhallitukselle. Hallituskausi on kääntymässä viimeiselle vuodelleen ja muutosta nykyiseen politiikkaan toivotaan laajasti. Kovasti näyttää kuitenkin siltä, että SDP on talouspolitiikasta ja sen peruslinjasta lähes samaa mieltä Orpon/Purran/Adlercreuzin/Essayahin hallituksen kanssa. Säästettävä on ja Euroopan Komission julkistalouden supistamislinjaa on jatkettava useita hallituskausia jatkuvan säästöohjhelman puitteissa. Miksi seelkeästi sosialidemokraattisen - taloudellista kansanvaltaa tavoittelevan vision esitteleminen on niin ongelmallista?

Vaihtoehtoinen talousanalyysi on vaikeaa erityisesti sen vuoksi, koska Suomen raha- ja finanssipolitiikka on perustuslakitasoisilla päätöksillä Euroopan Unionin, Euroopan Keskuspankin ja erityisesti Euroopan Komission käsissä. Käänne vahvasti uusliberaaliin suuntaan Unionin politiikassa perustuu erityisesti Lissabonin sopimukseen ja sen toisen artiklan kolmanteen kohtaan, jossa painotetaan "erittäin kilpailukykyisen markkinan" merkitystä Euroopan Unionion politiikassa. Maastrichtin kasvu- ja Vakaussopimuksen sopimuksen juuret ovat jo 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla, jolloin silloisen Euroopan Komission puheenjohtajan Jaques Delorsin sosiaalisesti painottunut lähestymistapa sivuutettiin ja vesitettiin konservatiivien voimin; puheet hyväksyttiin mutta direktiivitasolla ei sosiaalisuus koskaan päässyt merkittävään asemaan. 

Euroopan Unionin sosialidemokratia toimii nykyään keskeisesti markkinaehtoisessa ympäristössä ja niin tulee toimimaan myös 2027 vaalien jälkeinen hallitus. Tässä suhteessa minkä hyvänsä hallituksen on taivuttava Euroopan Komission pakottamaan politiikkaan ja kaikkien yhteiskunnan elinten on toimittava tässä rakenteessa. Edes ns. Korjausmekanismi ei salli poikkeamista peruskirjoihin betonoiduista periaatteista. 

Kansainvälinen sosialidemokratia on hajonnut tosiasiassa kahteen leiriin, joista toisen muodostaa Euroopan ulkopuolisista, erityisesti globaalista etelästä kotoisen olevan puolueiden hallitsema Sosialistinen Internationaali, jonka suhde koko Euroopan Unioniin on vähintäänkin kriittinen. Keskeiset Euroopan Unionin maihin kuuluvat sosialidemokraattiset puolueet ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja muodostaneet uuden "Progressiivisen Allianssin". Suomen SDP on mukana näissä molemmissa ja europarlamentaarikko Eero Heinäluoma on jopa Sosialistisen Internationaalin kunniapuheenjohtaja tässä yhteisössä tapahtuneen pitkäaikaisen vaikuttamisensa perusteella. 

Irtautuminen Euroopan Unionin markkinapolitiikasta tarkoittaa tällä hetkellä eroamista koko yhteisöstä. Sosialidemokraatit eivät ole harrastaneet viime vuosina vaihtoehtoista makrotalousanalyysia, vaikka sellaista on olemassa ja jota Suomessa edustaa "UTAK - Uuden talousajattelun keskus". Sen toiminnanjohtaja on tästä uudesta talousajattelusta tohtoriksi väitellyt Lauri Holappa, entinen Demarinuorten liittotoimikunnan jäsen. Patrizio Lainá kuuluu yhtenä merkittävänä talousasiantuntijana uuden talousajattelun vaikuttajiin.

Sosialidemokratia näyttää ylipäätään välttelevän keskustelua heterodoksisesta (moniarvoisesta) makrotalouspolitiikasta. Sos,-dem. liikkeen arvoperinnön mukaan taloudellinen demokratia on osa kansanvaltaa yhdessä valtiollisen, sosiaalisen ja kultturellisen demokratian kanssa. Euroopan Unionille olisi mitä tärkeintä päästä eroon nykyisestä "markkinoille alistumisesta", mutta ministerineuvostot ovat toinen toisensa jälkeen todenneet, että tarvetta peruskirjan avaamiseen ei ole. 

Suomalainen sosialidemokratia on "äänettömänä yhtiömiehenä" ja yhtenä Euroopan Progressiivisen Allianssin jäsenpuolueena etsimässä tietään eteenpäin. Unionin piirissä sitä ei ole saavutettavissa lähivuosina. Yhdenkin Unionin konservatiivisen johtaman jäsenmään kielteinen kanta riittää pitämään nykyisen peruskirjan voimassa. Näissä oloissa vaihtoehtoisen talouspolitiikan mahdollisuudet ovat äärimmäisen rajallisia. 

Nykyhallituksen politiikka on kuitenkin ollut niin tuhosuuntaista ja AMOK-painotteista että jotakin voidaan saada aikaan työllisyydessä, SOTEssa ja ehkä ammatillisten oikeuksien palauttamisessakin. Onko siis muutos mahdollista? Rajallisessa määrin - nykylinjasta poikkeaviin ohjelmajulistuksiin ei löydy reaalisia mahdollisuuksia - valitettavasti. 

Maailma kuitenkin muuttuu niin nopeasti, että voi Bertold Brechtiä siteeraten todeta: "Ei koskaan voi olla jo tänään."

Rauha ja turvatakuut Ukrainaan

Kirjoitan tätä tiistaiaamuna 16.12. 2025  ja television aamuohjelmassa keskustellaan Ukrainalle annettavista turvatakuista. Asiantuntijat edellyttävät että läntisen arvoyhteisön antamien turvatakuiden tulee olla niin järeitä että hyökkääjävaltio Venäjän on pakko suostua rauhaan ja jättämään Ukraina kehittymään itsenäisenä valtiona. Suostuuko Venäjä asetettaviin ehtoihin, sitä perää YLEn toimittajakin. Jää vaikutelma että vaikka sopimus syntyisikin, jäljellle jää pitkä jännitteinen jakso, ehkä jopa sukupolvia kestävä. Monimutkaiselta ja epävarmalta vaikuttaa. "Ollaan lähempänä sopimusta kuin kertaakaan aikaisemmin", kuuluu varovaisen toiveikkaan tasavallan presidentin Alexander Stubbin kannanotto.

Muistikuviin nousee  tilanne toisen maailmansodan päättymisvaiheista, joissa Suomi irroittautui asevelisopimuksesta Saksan kanssa ja ryhtyi - olosuhteiden pakosta - neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa siitä millä ehdoilla rauha voisi olla mahdollista. Suomi joutui luopumaan alueista Suomenlahdella, Karjalassa ja koko Itärajalla sekä menetti toisen käsivartensa ja sen mukana Petsamon nikkelikaivoksineen ja lisäksi yhteyden pohjoiselle Jäämerelle. Läntiseltä arvoyhteisöltä ei turvatakuita saatu vaikka jonkinlaista haikailua siihenkin suuntaan oli olemassa, olihan Suomi pieni urhea maa suuren naapurin kupeessa ja taisteli urheasti itsenäisyytensä puolesta.

Turvatakuiksi muodostui paitsi suostuminen alueluovutuksiin ja sen ajan mittapuun mukaan suuriin sotakorvauksiin. Hävinneen osapuolen piti periaatteessa korvata kaikki suurelle naapurille aiheutuneet sotakulut ja vahingot. Sen lisäksi Suomi joutui suostumaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen siltä varalta että Suomen alueen kautta yritettäisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan. Sopimuksen sisältyi myös laaja pyrkimys kulttuuriyhteistyöhön ja myös suhteellisen vahvaan vuorovaikutteiseen kaupalliseen ja teollisen yhteistyöhön.  Läntinen arvoyhteisö asetti sodan voittajan, Neuvostoliiton yksin valvomaan erityisen komision muodossa sitä, että rauhan ehtoja noudatettiin.

Syntynyttä rauhaa ja siihen liittyvää YYA-sopimusta on sittemmin pidetty yhtenä "suomettumisen symbolina" ja Paasikiven-Kekkosen toimintalinjaa  näiden valtionjohtajien  konkreettisena toteuttamistapana ja nykykielellä ilmaistuna "rähmällään olemisena" Neuvostoliiton suuntaan. Urho Kekkonen vei tämän ystävyyspolitiikan omiin sfääreihinsä soveltaessaan omalla persoonallisella tavallaan  tätä sopimusta käytäntöön. Neuvostoliitto kuitenkin näytti luottavan häneen ja hänen tapaansa antaa sisältöä YYA-sopimukselle. Tästä seurasi että Suomi sai  sodan hävinneenä osapuolena turvatakuut Neuvostoliitolta. Mutkia oli matkassa paljon, mutta tärkeää on huomata että turvatakuut pitivät ja johtivat pitkään, seitsemisen vuosikymmentä kestäneeseen ystävyyden, yhteistyön ja muodoiltaan rajoitetun avunannon kauteen. 

Kun nyt katselemme Ukrainan sodan yhteydessä tavoiteltavia turvatakuita, silmiin pistää se että sodan kuluissa vahvoilla oleva Venäjä, jonka edellytetään elävän ja toimivan turvatakuiden toteutumisen hengessä, ei ole ollut näissä neuvotteluissa Ukrainan tai osapuoleksi pyrkivän Euroopan kanssa ollenkaan. Myöskään tv-keskustelussa mukanaolleet asiantuntijat eivät viitanneet sanallakaan siihen vaihtoehtoon, että todelliset turvatakuun voi antaa vain Venäjä joka toimillaan on jo vuosia osoittanut valmiutensa agressiiviseen ja tuhoa tuottavaan "sotilastekniseen operaatioon"- ilmaisu on tärkeä ilmeisesti siksi, että puhuminen "sodasta" tarkoittaisi nyt myös Euroopan Unionin ja halukkaisen koalition mukanaoloa sodassa. Minulle jäi vaikutelma, että ohjelmaa juontaneen toimittajan mielessä saattoi olla Suomen tapauksessa toteutunut vaihtoehto, mutta ajan hengen mukaisesti tätä poissuljettua vaihtoehtoa ei ollut järkevää vaatia pohdittavaksi. 

Oletukseni on, että nyt syntynyt "halukkaiden liiton" julkilausuma ja amerikkalaisten mukanaolo keskusteluissa siirtyy seuraavaan aviheesen, jossa neuvottelutulos tulee myös sotilasteknisessä operaatiossa niskan päällä olevan Venäjän ja sen johtajan arvioitavaksi. Tähänastisen kokemukseni perusteella voisin päätellä, että Venäjä ei suostu asetettuihin ehtoihin eikä etenkään voimankäytöllä uhkailuun ja läntisen arvoyhteisön "riittävän järeän" pelotteen alaiseen sopimukseen. Todennäköisesti sotilastekninen operaatio jatkuu edelleen. 

Loppujen lopuksi pysyvän rauhan ehdot on neuvoteltava   Venäjän kanssa. En pitäisi mahdottomana, etteikö sopimus Ukrainan ja Venäjän välillä sisältäisi samantapaisia yhteistyöhön, ystävyyteen ja avunantoon liittyviä elementtejä kuin mihin Suiomikin joutui 80 vuotta sitten suostumaan - monikansallista valvontakomissiota myöten. Viimemainittu ehkä olisikin se ainoa myönnytys, johon Venäjä saattaisi suostua.

Mustasta nollasta huimaan velanottoon

 Saksan liittovaltion budjetti vuodelle 2026 

Saksan liittovaltion ensi vuoden budjetti vuodelle 2026 on valmis lopulliseen hyväksyntään parlamentissa. Asiasta vastaava budjettivaliokunta hyväksyi ministeriöiden budjettien lopulliset muutokset eilen illalla yli 15 tuntia kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Budjetissa ennakoidaan liittotasavallan historian toiseksi suurinta uutta velkaa – ja se koostuu seuraavasti:

Perusbudjetin menot ovat 524,54 miljardia euroa .

Tästä noin 58,3 miljardia euroa on varattu investointeihin .

Uuden velan arvioidaan olevan 97,965 miljardia euroa - ilman ydinbudjetin ulkopuolella olevia erityismenoja infrastruktuuriin, ilmastoneutraaliuteen sekä asevoimiin.

Tämä tarkoittaa noin kahdeksan miljardin euron lisäystä perusbudjettiin hallituksen luonnokseen verrattuna.

Miljardeja lainoja erityisrahastoista

Tämän lisäksi  tulee kuitenkin myös lainanotto infrastruktuuriin ja ilmastoneutraaliuden erityisbudjetteihin sekä Saksan asevoimille. Aiempien lausuntojen mukaan uuden velan kokonaismäärän odotetaan siis olevan reilusti yli 170 miljardia euroa. Se oli korkeampi vain koronaviruspandemian aikana vuonna 2021.

Liittopäivien parlamenttiryhmät selittivät yksityiskohtia useissa lehdistötilaisuuksissa tänä aamuna. Budjetti on määrä hyväksyä virallisesti marraskuun viimeisellä viikolla

 Yli 30 prosentin velkasuhte kokonaistaloudesta vuositasolla - eikö se ole mitä jyrkimmässä ristiriidassa Euroopan Komission Kasvu- ja Vakaussopimuksen tiukkojen rajojen kanssa, erityisesti 3%:n alijäämätavoitteen kanssa? Keinoksi on valikoitunut talouden jakaminen ydinbudjettiin ja erityisbudjetteihin, mikä on tietenkin pahassa ristiriidassa sen periaatteen kanssa, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen kertomus koko taloudesta ja jonka sisällä kaikki tapahtumat ja toiminnot kuvataan. Suomalaisen kirjanpitolainsäädännön mukaan tällainen varsinaisen budjetin ulkopuolisten erityiskassojen pito on jyrkästi kiellettyä. Koskahan tähän epäkohtaan puututaan - vai puututaanko ollenkaan? Meillä tietynlaista erityisbudjettia edustavat työeläkerahastot, joita ei lasketa julkiseksi omaisuudeksi mutta joilla kuitenkin on valtion vastuuta kantava lakisääteinen tehtävä - pitää huolta siitä, että kansalaiset sasvat eläkkeensä myös tulevaisuudessa. Työeläkerahastot on tavallaan valtion lakisääteistä tehtäväää hoitava erityisvaluutta, jonka sellaiseksi tekee sen itsenäinen rooli ja pyrkimys sijoittamalla tapahtuvaan kartuttamiseen...

Tänään 15.11. 2025 SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa puheenjohtaja Lindtman nosti puheenvuorossaan keskusteluun SDP:n ja Vasemmistoliittoa lukuunottamatta kaikkien puolueiden hyväksymän sitoutumisen yli vaalikausien ulottuvaan sopeutusohjelmaan tavoitteena velkasuhteen palauttaminen Euroopan Komission asettamiin velkaantumis- ja alijäämärajoihin. Saksan ratkaisu näyttää tässä suhteessa täysin erilaiselta. Yli kolmasosan velkamäärä ydinbudjetin ja erityisbudjettien kokonaisuudessa tarkoittaa tarkoittaa siirtymistä "mustasta nollasta" vahvaan elvytyspolitiikkaan ja samalla Kasvu- ja Vakaussopimuksen rajoitusten täydellistä sivuuttamista.

Jos Saksan liittovaltion budjettia verrattaisiin Suomen vuoden 2026 talousarvioon ja toimittasiin samassa hengessä, se tarkoittaisi nykyisen, n. 9 mrd:n velanoton kasvattamista voin 30:een miljardiin erityisbudjetin muodossa. Sillä voitaisiin rahoittaa ensiksikin koko SOTE-uudistus Marinin hallituksen päätösten tasolla, vahvistaa nopeasti kuntien mahdollisuuksia saada työttömät työsuhteisiin joko julkiselle sektorille tai jopa yleistä hyvää toteuttaviin yrityksiin, rahoittaa ympäristöhankkeita, lupaavia startup-yrityksiä sekä kattaa kansallisen puolustuksen kuluja. Painopisteen tulisi kuitenkin olla kaikkien kynnelle kykenevien saaminen kokopäiväisiin, työehtosopimusten mukaisiin työsuhteisiin. Tämä käynnistäisi sellaisia moninkertaistajia, jotka mahdollistaisivat nopeasti myös velkarahan takaisinmaksun. Erityinen valtti Suomelle olisi se, että tarvittava velka otettaisiin suomalaisilta työeläkerahastoilta ja niille maksettaisiin keskimääräistä osaketuottoa vastaava korko. Tällöin velka hyödyttäisi työeläkejärjestelmää ja vähentäisi nopeasti paineita ryöeläkemaksujen korottamiseen.

Koen tämän muutoksen Saksan makrotalouspolitiikassa monella tapaa kääntentekeväksi. Se on ristiriidassa - itse asiassa täysin vastakkaista - Kasvu- ja Vakaussopimuksen suhteen ja kirjanpidollisestikin se rikkoo periaatetta, jonka mukaan budjetti on fiskaalinen narratiivi valtion talouspolitiikasta - siis mitään erityiskassoja tai sitä tarkoittavia rahastoja/rakenteita ei pitäisi olla olemassa. Kaiken pitäisi oikeusvaltioperiaatteen mukaan olla avointa ja näkyä sekä talousarviossa että tilinpäätöksessä. Kokonaisuudessaan Saksan sinipunahallituksen ratkaisu on endogeeninen, omapäätöksinen ja mahdollistaa sekä konservatiivisen että sosialidemokraattisen politiikan ohjelmallisia tavoitteita. Valtavat satsaukset aseteollisuuteen tähtäävät ilmeisesti siihen, että Saksa kaappaa europpalaisen synkronisaation nimissä valtaosan suurista aseteollisista hankkeista ja tekee tästä teollisuudenhaarasta uuden saksalaisen menestystarinan  - selkeästi hallituksen konservatiivisia tavoitteita. Tosin suuren ongelman aiheuttavat Kiinan asettamat rajotukset harvinaisten maametallien ja niistä tehtyjen jalosteiden ja tuotteiden saatavuuteen - Kiina on kyseenalaistamissa niiden käyttämisen militaristisiin tarkoituksiin. Satsaukset ympäristö- ja infrahankkeisiin ovat Saksan hallituksessa ilmeisen selvästi sosialidemokraattisia painotuksia. Ratkaisu osoittaa endogeenisen makrotalouspolitiikan ideologisen neutraaliuden - se itsessään ei aseta rajotuksia fiat-henkiselle monetaristiselle resurssienkäytölle. Näistä syistä olen tallentanut tämän päivityksen ja sen kommentit tähän blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" - siitähän tässä nimenomaan makrotalouden kannalta on  kysymys.

Yksi varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Euromaiden velkaantuminen tapahtuu vieraassa valuutassa, jota koskeva päätösvalta ei ole niiden omissa käsissä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, euron rahapolitiikasta päättää perustuslaillisilla valtuuksilla Euroopan Keskuspankki ja finanssipolitiikasta samanlaisilla valtuuksilla Euroopan Komissio. Ulkopuoliset eksogeeniset tahot voivat siten vaikuttaa euromaiden talouden tilaan ja sen arviointiin. Vaikka EKP:n rahapolitiikka on itsenäistä ja poliittisen vaikuttamisen ulkopuolella, ei liene kuitenkaan liian rohkeaa väittää, että tietynlainen lojaliteetti eurojärjestelmää ja jäsenvaltioita kohtaan vallitsee ilmeisesti kaikissa olosuhteissa. 

---

Seppo Tuovinen:

"Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Euroopan komissio asetti ns. Liikasen työryhmän miettimään ja valmistelemaan normaalin pankkitoiminnan ja finanssipankkitoiminnan eriyttämistä toisistaan. Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen johtama työryhmä julkaisi lokakuussa 2012 raportin, jossa ehdotettiin useita rakenteellisia uudistuksia Euroopan pankkisektorille.

Tärkeimpiä ehdotuksia oli pankkien vähittäispankki- ja kaupankäyntitoimintojen erottaminen siinä tapauksessa, jos arvopaperikaupan osuus pankin liiketoiminnasta on liian iso. Liikasen työryhmän esitystä ei komissaari Michael Barnier kuitenkaan hyväksynyt, niinpä se kaatui käytännössä Barnierin kielteiseen kantaan. Barnierin mukaan pankkien pitäisi kuitenkin "säilyttää monimuotoisuutensa" ja hänen mukaansa ”lainoittajien rankaisemista" pitää välttää.

Miten on käynyt jatkossa? Euro-järjestelmän perimmäisiä ongelmia ei ole korjattu, eikä ”myötäsyklistä” talousoppia ole uudistettu. Tämä tarkoittaa, että oikeaoppinen talouspolitiikka on ”vastasyklistä”. Huonoina aikoina taloutta elvytetään ja korkeasuhdanteessa talouden ylikuumenemista torjutaan kiristämällä finanssipolitiikkaa. Euroopan keskuspankin, EKP:n rahapoliittinen tuhansien miljardien eurojen elvytys vv. 2014-18 kohdistettiin yrityksille ja pankeille, mutta raha on mennyt muualle kuin reaalitalouteen eikä esim. investointeihin. Monet kysyvät: Menikö sitä jopa pörssikeinotteluun? Joka tapauksessa Finanssimarkkinoiden koko on entisestään kasvanut suhteessa reaalitalouteen.

Bill Mitchellin arvion mukaan EKP on valmistautumassa jatkamaan ns. määrällistä elvytystä (QE) valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman muodossa. USA:n Britannian, ja Japanin kansalliset keskuspankit ovat EKP:n tavoin lunastaneet yhteensä 20 000 mrd:n dollarin edestä valtioiden velkakirjoja viime vuosina, mikä on Aalto-yliopisto professorin Vesa Puttosen politiikkaradiossa kesäkuun viimeisellä viikolla kertoman mukaan täysin poikkeuksellista keskuspankkien historiassa. Forum-kokouksessa esitellyn APP-tutkimuksen mukaan QE-ohjelmalla on ollut merkittävää vaikutusta jäsenvaltioiden selviytymisessä muutoin seuranneen "likviditeettikriisin" hoidossa. Euroopan Unionin peruskirjat kuitenkin kieltävät Euroopan Unionin tai EKP:n vastuunoton jäsenvaltioiden velkavastuista.

Nyt voidaan kysyä, olemmeko uuden kriisin edessä, ellei euron valuvikoja korjata? Markku Kuisma kysyy, olisiko EU:n syytä palata perusasioihin ja vahvistaa sisäisesti Euroopan integraatiota ja keskittyä unionin tekniseen kehittämiseen? Edellä mainittu euron valuvikojen korjaaminen on yksi suuren luokan kysymys, josta mm. talousnobelisti Joseph Stiglitz on toistuvasti puhunut. Kansalaisryhmistä varakkain vähemmistö on rikastunut. Sen sijaan keskiluokka ja pienituloiset omat jääneet pääomatulojen kasvusta osattomiksi.

Markku Kuisma hakee vastausta hyvinvointiyhteiskuntien tulevaisuuteen. Pohjoismaissa on vapaa kansalaistoiminta ollut laajaa ja työhön liittyvät ihmis- ja ammattiyhdistysoikeudet kunniassa. Pohjola on demokraattisten ja yhtenäisten kansallisvaltioiden luomus. Kuisma kysyy: ”Näkeekö joku näille historiallisille peruspilareille lupaavaa tulevaisuutta, tai kuinka moni edes sitä haluaa? Vaikka kuinka toivoisi, sellaiselle on vaikea havaita mahdollisuuksia ja kannatuspohjaa unionin kaltaisessa laajassa muodostelmassa. Riittävän laajaa sosiaalista yhteisöllisyyttä Pohjolan demokratioiden tapaan ei ole, eikä lähempään sataan vuoteen synny”.

EU on lähtenyt kilpailuun Kiinan ja USA:n kanssa. EU:n perussopimukset ovat markkina-alisteisia. Kilpailevissa talouksissa Kiinassa, Intiassa, tai USA:ssa eivät kansanvalta, ihmisoikeudet ja pohjoismainen malli ole kovaa valuuttaa. Euroopan Integraatiota – liittovaltiota ei synny pakottamalla. Sellaista liittovaltiota tuskin syntyy, jossa keskeistä valtaa eivät käyttäisi Saksa ja Ranska. Tästä ajankohtaisin osoitus on EU:n uuden komission ja muiden johtopaikkojen jako heinäkuun 2019 ensimmäisen viikon aikaisissa ratkaisuissa. Toteutui Markku Kuisman ilmaisema realismi: ”nämä kaksi suurta ratkaisevat, pienistä ei niin väliä”.

Ranskalais-saksalaisen hegemonia-ajattelu säilyy myös tulevaisuudessa. Jotenkin se pitää ratkaista. Eurooppa on aina selvinnyt kriiseistään vain laajamittaisella yhteistyöllä. Nyt, kun nationalismi ja populismi uhkaavat, niin EU ongelmat vaativat huomattavasti järeämpiä toimenpiteitä.

Se onnistuu parhaiten entistä vahvemman talouskasvun ja entistä tasapuolisemman tulonjaon avulla, ei entistä mallia jatkamalla. Julkisen talouden leikkauslinjalla ja huonoilla työehdoilla kuten nollasopimuksilla ei voida edetä kohti oikeudenmukaisempaa Euroopan Unionia. Ranskan presidentin Emmanuel Macronin 5.7. 2017 virkaanastujaispuheessaan esittämän toiveen Euroopan Unionin peruskirjojen muuttamisesta niin, että vahva ja dynaaminen, eurooppalaisiin ongelmiin vastaava politiikka kävisi mahdolliseksi. Muussa tapauksessa ei euroalue pääse irti hitaan kasvun vaiheesta.

Markku Kuisma näkee, että nationalismin, nationalismin, suvaitsemattomuuden ja populismin nousu ei ole ollut vain eurokriisin syy eikä seuraus. Syy oli siinä äärimmäisessä ylemmyydentunteessa ja moralisoinnissa, jota monet europarlamentaarikot Kreikkaa kohtaan osoittivat. Kreikan kriisissä toimittiin hävettävästi ja nolosti. Solidaarisuus ja yhteistunto kärsivät kovan kolauksen.

Markku Kuisma näkee, että nationalismin, suvaitsemattomuuden ja populismin nousu ei ole ollut vain eurokriisin syy eikä seuraus. Syy oli siinä äärimmäisessä ylemmyydentunteessa ja moralisoinnissa, jota monet europarlamentaarikot Kreikkaa kohtaan osoittivat. Kreikan kriisissä toimittiin hävettävästi ja nolosti. Solidaarisuus ja yhteistunto kärsivät kovan kolauksen.

”Kukaan ei enää kiistä, että nimenomaan eurosta on tullut Euroopan syvän kriisin ja henkisen pirstoutumisen näkyvin symboli. Jälki oli rumaa. Pitää mennä vuosikymmeniä takaisinpäin maanosan historiaan tavatakseen vastaavaa voimapoliittista alistamista, kulttuurista demonisointia ja yhtä rajua kansallisen suvereniteetin jyräämistä kuin mitä Kreikan kriisin yhteydessä ilmeni."

---

Ilpo Rossi:

"Kiitokset Seppo Tuoviselle tilanteen makrotaloustaustan avaamisesta. Mukaan tuli monta sellaista näkökohtaa, joita olisi muistanut, osannut tai arvannut laittaa mukaan tähän kontekstiin.

Saksan alkamassa olevaa mahtavaa velanottoa ei ole julkisuudessa paljon kommentoitu. Selvää on kuitenkin, että se merkitsee suurta muutosta saksalaisessa talouspolitiikassa, joka perinteisesti on ollut konservatiivisen  valtavirtatalouden mukaista mikrotalouspolitiikkaa, jonka mukaan esimerkkejä taloudenpitoon otetaan kotitalopudesta ja ratkaisuja talousongelmiin haetaan yksityisten kansalaisten motivaatiosta ja aktiivisuudesta suurten talousongelmien ratkaisemiseksi. Uusi tilanne suuntautuu suuriin ja välttämättömiin hankkeisiin, kuten puolustus, ympäristö, suuret internettiin, keinoälyyn ja digitaalisiin kehitystoimiin liittyvät ratkaisut. Tarvittavat hankkeet ovat yksinkertaisesti niin suuri ja suurta vastuullisuutta ja demokratiaa vaativia, että niitä ei voida jättää pelkästään suurten (amerikkalaisten) teknologiajättien vastuulle. Tämä tarkoittaa valtion mukaantuloa rahoitukseen, hallintoon, tietosuojaan, välttämättömään suojaukseen, demokratian edellyttämästä avoimuuden tasosta tinkimättä. Nyt näyttäisi siltä että Saksa on talousarvionsa ja taloussuunnittelunsa muodossa  avaamassa tietä tähän suuntaan. Kokonaisuus ei näytä olevan missään suhteessa EU:n Kasvu ja vakaussopimukseen, jonka mukaista pitkän aikavälin taloussopeutusta Suomessa juuri ryhdytään toteuttamaan. Ristiriidat uusissa ratkaisuissa koskevat niin tätä sopimusta kuin oikeusvaltioperiaatteen toteutumistakin. Ongelmat ovat kasvaneet kuitenkin niin suuriksi, että on pakko ryhtyä etsimään ratkaisuja EU:n perussopimuksen mukaisen korjausmekanismin ulkopuolelta, vaikka sekin on periaatteessa kiellettyä."

---

Eric Bonse:

Romahdusriski? EKP antaa epätavallisen varoituksen

18. marraskuuta 2025

Euroopan keskuspankki (EKP) pysyy yleensä poissa päivittäisistä toiminnoistaan. Markkinoiden myllerryksen vuoksi EKP on kuitenkin kehottanut euroalueen pankkeja varautumaan ennennäkemättömiin shokkeihin, joilla on kauaskantoisia seurauksia rahoitusjärjestelmälle. ”Geopoliittiset jännitteet, muuttuvat kauppapolitiikat, ilmasto- ja ympäristökriisit, väestörakenteen muutokset ja teknologiset häiriöt pahentavat rakenteellisia heikkouksia”, EKP varoitti. Äärimmäisten tapahtumien riski on siksi ”suurempi kuin koskaan ennen ”. Tämä epätavallinen varoitus tulee vain päivää sen jälkeen, kun Euroopan komissio myönsi , että Yhdysvaltain presidentin Trumpin kanssa tehdyllä kauppasopimuksella on kielteinen vaikutus Euroopan kasvuun

Olemmeko väärässä leirissä?

Julkaisin Facebookissa professori Jeffrey David Sachsin puheen, joka analysoi Venezuelan reaktioita Yhdysvaltain jo vuosia jatkuneeseen uhkailuun, kiristämiseen ja ulkopuoliseen vaikuttamiseen. Venezuela ei näytä alistuvan, vaan on aloittamassa taloudellista yhteistyötä, kansainvälistä kauppaa ja tavaranvaihtoa uuden kansainvälisen kaupan selvitysjärjestelmän BRICSin puitteissa.

Tämä professori Jeffrey Sachsin puheenvuoro herättää ajatuksia maailmanpolitiikasta erityisesti poliittisen vasemmiston ja sen keskeisen voiman, sosialidemokratian kannalta.

On käymässä yhä ilmeisemmäksi että Amerikassa sekä republikaanien että demokraattien vahvasti kannattama MAGA-aate "Make America Great Again" ei tarkoita pelkästään Amerikan vahvistamista kansakuntana kansakuntien joukossa, vaan myös taloudellista ja poliittista yliotetta globaalilla tasolla. Kuten Sachsin puheenvuorosta käy ilmi, Amerikka ei suvaitse itsenäistä politiikkaa harjoittavia hallituksia oikeastaan missään päin maapalloa mutta ei etenkään eteläisellä takapihallaan eli Väli-ja Etelä-Amerikassa. Tavoitteena on taloudellinen ja sotilaallinen ylivoima, uhkailu, pakotteet ja sotilaallinen väliintulo. Yhdysvaltain NATO-politiikka on yksi väline tämän yksinapaisen maailman rakentamisessa. Sachsin mukaan kaikki Yhdysvaltain presidentit sitten Neuvostoliiton romahtamisen ja Varsovan liiton hajoamisen ovat ajaneet NATOn laajentamista itään.

Kysymys ei ole läntisen arvoyhteisön sukupolvisen arvotyökalun eli demokratian vahvistamisesta, vaan kohta jo 100-vuotisen taloudellisen ja poliittisen etupiirin laajentamisesta kaikkialle, Kiina, Venäjä ja myös Eurooppa mukaanluettuna. Erityisen selväksi tämä on käynyt Bidenin ja Trumpin presidenttikausien aikana. Voidaan pitää tästä politiikan perspektiivistä katsottuna erinomaisena saavutuksena sitä, että Eurooppa on joutunut luopumaan Venäjän edullisten energiavarojen käytöstä ja on yhä selkeämmin pakotettu ostamaan öljyä ja kaasua huomattavasti kalliimpaan hintaan Yhdysvalloista. Tariffit, sanktiot ja jopa maiden (Kanada) ja maa-alueiden (Grönlanti) vaatiminen osoittavat, että keinoja ei kaihdeta yksinapaisen ja perinteisen amerikkalaisen ylivallan puolustamiseksi ja ylläpitämiseksi.

Huomattavaa on, että Euroopan keskeinen vaikuttaja Euroopan Unioni tukee edelläkuvattua Yhdysvaltain politiikkaa ja vahvistaa edelleen NATOa tämän yksinapaisen maailman keskeisenä sotilaallisena voimana.. Tätä yksinapaista poliittista ja taloudellista lähestymistapaa edusti aikanaan myös Neuvostoliitto "proletaarisen internationalismin" nimissä vielä 1970-luvulla. Onko Venäjän ja sen presidentin Putinin lanseeraama hyökkäys Ukrainaan osoitus Venäjän vastaavanlaisesta halusta globaaliin taloudelliseen, poliittiseen ja sotilaalliseen ylivoimaan?

Lännessä tunnutaan ajateltavan näin; varustaudutaan Venäjän potentiaalista maailmanvalloitusta vastaan. Kiinan ja Venäjän yhteistyötä tällaisen uhkakuvan toteutumisesta pidetään todennäköisenä ja vaarallisena.

Kuitenkin Kiinan, Brasilian, Intian, Venäjän ja Etelä-Afrikan aloittama taloudellisen ja poliittisen vaihtoehdon BRICSin rakentaminen kielii kokonaan toisenlaisesta, ei yksinapaisesta vaan  monenkeskisestä kansainvälisestä yhteistyöstä. Sen keskeisen elementin, New Developement Bank -nimisen selvitys ja rahoitusjärjestelmän keskeinen suunnittelija oli Venäjän Keskuspankki. Syynä uuden suunnan etsimiseen oli Yhdysvaltojen ja Euroopan toistuvasti laatimat taloudelliset sanktiot, jotka suorastaan pakottivat etsimään vaihtoehtoa kansainväliselle kaupalle ja varojen siirrolle. Syntyi BRICS-yhteisö, jonka piiriin taitaa kuulua jo niin paljon valtioita, että niiden yhteinen väestömäärä ylittää reilusti yli puolet koko ihmiskunnasta.

Sosialidemokratian kannalta katsottuna kysymys kuuluu seuraavasti: pitäisikö sosialidemokratian kannattaa yksinapaisuuteen perustuvaa maailman taloudellista, sotilaallista ja poliittista järjestelmää, vai pyrkiä tukemaan moninapaista, itsenäisiä valtioita ja niiden omiin valuuttoihin perustuvaa kansainvälistä kauppaa eri muodoissaan, Joustava BRICS-järjestelmä tarjoaa tähän koko joukon vaihtoehtoja uuden kehityspankin maakohtaisten selvitysinstituutioiden muodossa. Järjestelmä ei rankaise ketään, vaan pyrkii tarjoamaan erityisesti globaalille etelälle mahdollisuuden kansainväliseen kauppaan niiden omilla valuutoilla, kehitysasteella ja raaka-aineilla.

Sosialidemokratian maailmanlaajuisella tasolla kädenvääntöä tästä asiasta on käyty jo pitkään. Suuri osa Sosialistisen Internationaalin eurooppalaisista jäsenpuolueista, Ruotsi ja Saksa mukaanluettuina, erosivat Sosialistisesta Internationaalista ja perustivat Euroopan Prgressiivisen Allianssin, jonka ydinvoimat toimivat Euroopan Unionissa. Näillä on erillisenä organisaationa FEPS-niminen aatteellinen instituutio, joka tekee laajaa ideologista ja myös ajankohtaista tiedotustyötä. Toisaalta Sosialistiseen Internationaaliin jääneet sosialidemokraattisen ja sosialistiset voimat hakevat nyt mahdollisuuksia arvopohjansa saavuttamiseen BRICS-yhteisön kautta. Tämän uuden, moninapaisen yhtesityöjärjestelmän arviointi näkyy FEPSin puolella olevan vasta alkuvaiheissaa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue kuuluu jäsenenä molempiin ja Sosialistisen Internationaaalin entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma on jopa sen kunniapuheenjohtaja. Tästä ulottuvuudesta en ole nähnyt ainoatakaan puheenvuoroa tai selvitystä. Edes puolueen kansainvälistä politiikkaa koskevassa julkilausumassa viime puoluekokouksessa tätä ulottuvuutta ei mainittu ollenkaan.

Ydinkysymys tässä yhteydessä on seuraava: ajaako kansainvälinen sosialidemokratia yksinapaista poliittista, taloudellista ja sotilaallista järjestelmää sanktioineen, tulleineen ja vain johtavaa osapuolta hyödyntävine ominaisuuksineen vai onko liikkeen arvopohjan kannalta tärkeämpää rakentaa moninapaista, kansallisiin arvoihin ja rakenteisiin perustuvaa, kaikkia osapuolia hyödyttävää, keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa yhteistyötä? 

• 
  

Maanpuolustuksellinen päiväkäsky

 Millä tavalla maanpuolustuksen rahoitus olisi nostettavissa tasolle, jota NATO ja Euroopan Unioni ovat nyt edellyttämässä? Veroilla, säästöillä vai talouskasvulla? Uskon jokaisen ymmärtävän, että tässä ollaan uusien, vakavien ratkaisujen edessä. Uutta näkemystä ja uusia ratkaisuja tarvitaan sekä maanpuolustukseen että siihen millä tavalla se toteutetaan. 

Kun maanpuolustus on nousemassa äärimmäisen tärkeäksi ykkösluokan prioriteetiksi, sillä on aivan erityinen merkitys maan työvoiman - siis palkansaajien - elämäntilanteeseen ja heidän aktiviteettinsa käyttöön. Perinteisen työn tilalle ja rinnalle nousee  maanpuolustuksen nouseminen niin keskeiseksi, että työvoimaa on irroitettava sotilaallisen voimaan, asevelvollisten kertausharjoituksiin, uuden tekniikan ja sotilaallisen teknologia edellyttämään jatkuvaan koulutukseen ja työtehtäviin kasvavan sotilaallisen strategiakokonaisuuden toiminnallisissa tehtävissä.

Ajatus, että työikäistä väestöä makuutettaisiin vähänevien työttömyyskorvausten varassa kotisohvilla tai lomautettuina, ei voi näissä oloissa enää tulla kysymykseen. Työvoimaa on voitava vapauttaa myös tarpeettomaksi tai toisarvoiseksi katsotusta tuotannosta tärkeämpiin maanpuolustuskoneiston tehtäviin. 

Maksetaanko maanpuolustustehtävissäoloajalta päivärahaa tai palkkaa, on yksi ratkaistavia asioita. Sotamoodiin valmistautuminen tarkoittaa koko kansan osalta paluuta toisenmaailmansodan aikaiseen kokonaisvaltaiseen kansanhuoltoon. Tältä osin nykyinen ja vaivoin pystyynsaatu SOTE-rakenne muodostaa oivallisen pohjan siihen sosiaaliseen vastuun ottoon, jota sodanaikainen yhteiskuntarakenne edellyttää. Sirä ei voida jättää markkinoiden ratkaistavaksi, koska koko aktiiviväestön tulee olla pysyvässä valmiustilassa sotatilan edellyttämiin kutsuntoihin.

Väestönsuojelu, yhteiskuntasuunnittelussa suhteellisen hyvin huomioitu valmiustila edellyttää myös aivan uudenlaista valmiustilaa koko kansan  osalta, josta mm. emerituspresidentti Niinistö kävi pitämässä erityisalustuksen Euroopan Komissipon puheenjohtajan Ursula von der Layenin kutsumana. Tämä edellyttää laajaa, koko kansaan ulottuvaa peruskoulutusta, säännöllisiä harjoituksia sekä tilojen ja logistiikan koeponnistuksia sotatilan edellyttämässä laajuuessa ja oletetuissa olosuhteissa. Näihin tehtäviin tarvitaan nyt lomautetuina, työttöminä ja prioriteettien ulkopuolista työvoimaa.

Kuinka kaikki tämä resurssoidaan ja rahoitetaan? Ajatus taloudellisen kasvun varaan rakentamisesta on täysin epärealistinen, koska koko työvoima on priorisoitava sotilaalliseen moodiin. Näissä oloissa kasvusta puhuminen tai sen aikaansaaminen on alisteista sotaolosuhteiden suurille epävarmuuksille. Kasvua voi syntyä vain sotaolosuhteita vahvistavan teollisuuden ja palveluiden piirissä, jonka toimintaa rajoittaa sotatilan edellyttämä keskitetty ja hierarkinen toimintajärjestrelmä, josta päätöksiä ei tehdä markkinoilla vaan maanpuolustuskoneiston  lineaarisissa järjestelmissä.

On myös varauduttava laajamittaiseen säännöstelytalouteen toisen maailmansodan korttiannosten ja kulutusta muutenkin rajoittavien päätösten muodossa, koska kaikki olennainen voima on suunnattava maanpuolustukseen satunnaistan mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Varautuminen sotaan tarkoittaa talousratkaisujen, sosiaalitoimen ja sota-aikaisen koneiston osalta paluuta kansalliseen, nationalistiseen toimintatapaan. Ajatus siitä että Euroopan Komissio voisi Maastrichtin sopimuksen tapaan asettaa rajoituksia kulutukselle tai kasvulle tunnettujen prosenttirajoitusten mukaan, on myös täysin epärealistista ja naivia, sodanaikaisiin olosuhteisiin täysin sopimatonta puuhastelua. Resursseja on oltava silloin kun niitä tarvitaan. 

Se että Euroopan Unioni ei ole makrotalouspolitiikassaan varautunut sotatilan mahdollisuuteen, on johtanut sen sulkemaan fiskaalisesta toiminnastaan pois kaikki suurelle, päätöksentekotavaltaan yhtenäiselle hallintoalueelle mahdolliset  modernit monetaariset, ns. endogeeniset rakenneratkaisut. Yksistään jo tämä puute voi pohjimmiltaan johtaa siihen, että Euroopan Unioni ei kykene puolustamaan itseään tai jäsenmaitaan. Voimistunut taipumus yrittää ratkoa suuria asioita kansallisin keinoin johtaa puolestaan pirstaleisuuteen ja toimimattomaan koneistoon koko yhteisön tasolla. Tällaisella koneistolla ei johdeta sotaa käyvää yhteisöä tai sen maanpuolustusta, sotatilasta puhumattakaan. Vaatimus nykyaikaisesta resurssistrategiasta on tähän saakka kaikunut kuuroille korville markkinaunessa elävässä yhteisössä. Jopa oppositiota edustava vasemmistolainen parlamenttisiipi on taipunut kasvavan oikeistopaineen alla sen edellyttämään nationalistiseen lähestymistapaan. Ylpeyteen ja rankaisumentaliteettiin  taipunut ja huonosti perusteltuja  tulevaisuuskuvia rakentava Euroopan Yhteisö on alueen maanpuolustukselle enemmän taakka kuin se tuki ja turva, jota aikanaan Euroopan Unioniin liittyessämme haaveilimme. 

Kun maanpuolusruksessa on suurelta osin kysymys myös omaisuuden suojelemisesta, NATOn vaatima viiden prosentin taso voitaisiin rahoittaa pääomaverolla ja erityisesti myös saattamalla  listaamattomien yritysten verotusta samalle tasolle muun pääomaverotuksen kanssa. Työvoiman verotuksen varaan rakentaminen ei ole realistista, koska työvoima on viimeistä miestä ja naista myöten sotatilan edellyttämissä tehtävissä.  Mikä olisi työntekijöiden ja palkansaajien osuus? He maksavat osuutensa hengellään ja verellään - sataprosenttisesti.

Onko Euroopan Unionilla NATOlla ja yksittäisillä valtioilla todellista halua ja voimaa vastata modernin teknologian mukanaan tuomaan hirvittävään, yli rintamalinjojen, siviiliasutukseen ja kaikkeen infrastruktuuriin jinhimilliseen elämänmenoon yltävään  sodankäyntiin?

Jos vastaus edellä esittämääni kykymykseen on vähänkään epäröivä ja kansan yhteistä vastaustahtoa ehdollistava, viimeistään silloin on myös kansalliseen maanpuolustukseen sisällytettävä aktiivinen ponnistelu rauhan ja edes tyydyttävän väkivallattoman yhteiskunnallisen tilanteen  saavuttamiseen. Euroopassa on jo olemassa valmis institutionaalinen rakenne ETYJ:n muodossa. Suomalaisia velvoittaa edelleenkin vuoden 1975 ETYK-kokouksen "Helsingin henki", jonka suuri saavutus oli luottamusta, yhteistä turvallisuutta ja rauhanomaisen konfliktien ratkaisun   näkeminen ainoana realistisena ratkaisuna korkean teknologian ja keinoaälyn maailmassa.   Pragmaattisen neuvottelun ja diplomatian kokeminen ainoana mahdollisuutena johtuu ihmisen suuresta sosiaalisesta ja psykologisesta riippuvuus omasta esihistoriastaan ja kyvyttömyystä irtautua keinotekoisen moraalisen kompanssinsa väärää suuntaan osoittavista olettamuksista.

Eli joka leikkiin ryhtyy - se leikin kestäköön. Jos on pakko taistella, niin taistellaan, mutta koneistpon pitää myös olla sitä edellyttävässä kunnossa.