Sakari Kiuru, jo 1960-luvun alkupuolelta tuntemani persoona, ikävuosiltaankin 'varttuneeksi demarinuoreksi' sopiva tuttava ja ystävä soitti. Hän oli kesäkuun alussa lenkiltä tultuaan lyyhistynyt kotiovelleen, mutta sai siitä vähän selvittyään apua naapurin oveen kolkuttamalla - omaa kotiovea hän ei yltänyt aukaisemaan. Ambulanssi kiidätti hänet Malmin sairaalaan ja sieltä edelleen jatkotutkimuksiin ja hoitoon Meilahden sairaalaan. Koko kesäkausi on mennyt sairaalassa, mutta hän on nyt kuntoutunut niin että päässee pian hoitokotiin Helsingissä. Sakari täyttää ensi keväänä jo 96 vuotta ja ikätoverit - myös hänen samanikäisten 'opintokerhoonsa' kuuluneet, ovat jo poistuneet joukostamme - Ele Aleniusta lukuunottamatta. Naapurini ja hyvä ystäväni Veikko Varjus kuului tähän silloin tällöin kokoontuneeseen, maailmanmenoa ihmetelleeseen ja tutkailleeseen ryhmään, mutta hänkin on poistunut joukosta, korkeassa iässä hänkin.
Tapasin Sakari Kiurun ensimmäisiä kertoja jo 1960-luvun alussa hänen toimiessaan Pohjolan Opiston ensimmäisenä rehtorina. Minä olin Sosialidemokraattisen Nuorten Keskusliiton piirihjaaja Lapin Läänissä. Norbottenin Työväen Sivistysliitto ABF järjesti seminaarin Pohjolan Opistolla ja naapuriyhteyksien merkeissä minutkin kutsuttiin mukaan. Norrbottenissa ABF:n ja työväenjärjestöjen suhteet olivat kiinteät. Myös nuorisotoiminta nojasi vahvasti opintokerhotoimintaan, jota valtio tuki ABF:n kautta. Opintokerhotoiminta ryhmäkasvatuksen muotona nojasi puolestaan Torsten Husénin ryhmätoimintateoriaan ja sen merkitykseen sivistystyössä.
Aivan 1960-luvun alkuun saakka nuorisotoiminta oli koko sodan jälkeisen ajan noudatellut partioliikkeen esimerkkiä, jossa toki pyrittiin hyödyntämäänm Rafael Helangon poikasakeista peräisin olevaa luonnollista yhteenhakeutumista mutta joka muodoltaan edelleen perustui aika hierarkiseen suoritusmerkkijärjestelmään, partiopuvussa kannettaviin näkyviin symboleihin ja läheiseen yhteistyöhön kirkon kanssa ja kaiketi myös tietynlaiseen uskonnolliseen tunnustuksellisuuteen. Partioliike ei ollut ainoa lähes sotilaalliseen hierarkiaan rakentanut nuorisojärjestö. Myös Nuoret Kotkat sosialidemokraatttisella puolella omaksui partiota lähellä olevan 'vartio'-ryhmätoiminnan omaksi toimintamuodokseen. Pohjoismaiset vaikutteet johtivat kuitenkin kasvatuksellisen lähestymistavan uudistumiseen ja muotoutumiseen Husénin ryhmädynamiikan pohjalta.
Ruotsalaisen opintokerhotoiminnan luonne ei ollut pelkästään kognitiivinen, tietoa kasaava järjestelmä, vaan siihen liittyi vahva ajatus kasvamisesta demokratiaan ja vastuunotton. Yhteistoiminnassa opitaan yhteisyyttä ja tasa-arvoisen yhteistoiminnan taitoja. Näiden karttuessa syntyy aktiivisuutta ja mielenkiintoa yhteiseen, kiinteitä muotoja sisältävään toimintaan. Näin kasvetaan mukaan monipuoliseen järjestötoimintaan, yhteiskunnan tuntemukseen ja vihdoin vastuunottoon sekä järjestöllisistä ja yhteiskunnallisista tehtävistä. Prosessia voisi kuvata affektiiviseksi, elämykselliseksi, pohjimmiltaan koko elämään ja elämäntapaan vaikuttavaksi.
Uskon ruotsalaisen esimerkin vaikuttaneen vahvasti siihen, että Sakari Kiurusta tuli paitsi tiedottaja ja jopa YLE:n pääjohtaja, myös vahva kansansivistysmiehes ja Työväen Sivistysliikkeeseen niin keskeisesti kuuluneen opintokerhotoiminnan kannattaja ja toteuttaja myös käytännössä. Aivan viime vuosiin saakka hän veti opintokerhoa Herttoniemessä Siilitien kerhohuoneessa. Tarkoituksena oli pitää hengissä tätä ryhmässä tapahtuvaan keskusteluun, moninaiseen mielipiteenvaihtoon ja maailmankuvan avartamiseen tähtäävää toimintamuotoa.
Sakari Kiurun henkilökohtaisen tilanteen lisäksi keskustelimme - tietenkin - myös järjestötoiminnan ja median tilasta. Järjestöt ovat kuihtuneet ja nyt sitten korona-pandemia on pysäyttänyt kokoontumisen miltei kokonaan. Miten käy demokratian oloissa, joissa yhteyttä kanssaihmisiin ei ole kuin sosiaalisen median kautta? Niin hyvää kuin keskustelu ja mielipiteenvaihto siellä saattaa ollakin, se ei täytä yhteistoiminnalle ja demokratiaan kasvamiselle - vastuunotosta puhumattakaan - asetettavia vaatimuksia. Sakari palautti taas mieleeni opintokerhotoiminnan idean ja merkityksen. Tietääkseni opintokerhotoiminnalla on Ruotsissa edelleen avainrooli järjestötoiminnassa.
Omasta puolestani olen lähestynyt tätä kysymystä vähän toisesta näkökulmasta ollessani huolestunut osallistumisen vähenemisestä kansalaisjärejstöissä. Pohjautuen Husénin ryhmätoimintapedagokiikkaan pelkään minäkin, että osaavia vastuunkantajia ja aktiiveja toimijoita löytyy yhteiskunnassamme tällä menolla entistä vähemmän. Osata vetää kokousta, vaikkapa opintokerhoa, taloyhtiön hallitusta tai sääntömääräistä kokousta, kunnallista lautakuntaa tai valtuustoryhmää - missä tällaisia nykyään kasvaa? Useimmiten reaktio vastuuta tarjottaessa on paniikkireaktio ja pako yksityisyyteen. Kun yhteisiä ryhmiä ei ole, myös keskustelutaidot rämettyvät ja vihapuhe ja mobbaaminen nousevat sisäisiksi esteiksi hedelmälliselle, opitulle yhdessäololle. Sakari Kiurun lanseeraama "Mielikuvademokratia" saa yhä enemmän sijaa. Kansalaiset ovat yhä havoittuvampia melko yksiulotteiseksi muuttuneen median käsittelyssä. Vastapainoa ja vastavoimaa tälle jokseenkin surulliselle piirteelle tarvittaisiin, jos aiomme säilyttää moniarvoisen pohjoismaisen elämäntavan ja hyvinvointivaltion.
Joissakin blogikirjoituksissani olen kirjoittanut osallistamisen välttämättömyydestä ja suuresta, osallistamisen valtatien rakentamisesta tulevaisuudessa. Uskon Sakari Kiurun hakevan opintokerhotoiminnasta juuri tällaista pienryhmiin perustuvaa perussolua yhteisyyden, yhteistoiminnan, aktivoitumisen ja vastuunoton kasvattamiseksi elämysrikkaassa ympäristössä.
Olen myös hakenut osallistavasta toiminnasta mahdollisuuksia toisen sivistystien rakentamiseen ja muodollisia pätevyyksiä tuottavan kumulatiivisen cv:n (curriculum vitae) kokoamiseen. Näkisin sen yhtenä tärkeänä työväen sivistystyön tulevana tehtävänä. Jostakin syystä tämä ulottuvuus jäi siitä kirjoittaneen Jussi Pikkusaaren mielestä sivuraiteelle ja unhoon työväen sivistystyössä. Puhuimme Sakarin kanssa toisen sivistystien ja muodollisen koulutuksen, siis akateemisten oppiarvojen välisestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta. Minulle jäi vaikutelma, että Sakari Kiuru pitää myös toisen sivistystien kohdalla tärkeänä 'luunkovaa testiä' siitä että osallistavassa toiminnassa opittu on sekä sisäistetty että opittu soveltamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Jatkuvan kasvun, elinikäisen oppimisen ja pienryhmässä tapahtuvan elämyksellisen toiminnan ja oppimisen korostaminen ja avaaminen osallistamisen valtaväyläksi on edelleen yksi niistä keskeneräisistä tehtävistä, joka odottaa elävöittämistään ja toteuttamistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti