lauantai 20. elokuuta 2022

Sanna Marinin bileet ja poliittinen patologia

 Viime päivien aikana on noussut taas kohu Sanna Marinin ympärille, tällä kertaa vapaa-aikana pidetyistä yksityisistä bileistä vuodatetun videomateriaalin merkeissä. Myös YLE on on useaan kertaan kertonut asiasta uutisissaan ja viimeksi tänään lauantaina myös valtionvarainministeri Annika Saarikko on kommentoinut syntynyttä kohua lauantain ykkösaamu-ohjelmassa. Kaupallinen TV ja iltapäivälehdet toimittajineen ovat olleet sutena päämninisterin kimpussa ja selvästi on havaittavissa, että media on hakemassa kovaa skandaalia tulevan talven vaalitaisteluja varten.

Pääministeri ja SDP:n puheenjohtajan kohdalle näitä skandaalinkäryisiä  projektioita, syyttelyjä on sattunut jo niin monta kertaa, että hyvällä syyllä voidaan puhua mediassa vallitsevassa aktiivisesta ja tarkoitushakuisesta hyökkäyksestä, jonka takana oletetaan olevan vahvaa poliittista tahtoa ja jonka uskotaan saavan tukea kansan laajojen kerrosten mielipiteiltä. 

Toistaiseksi pääministeri ja keskeisen hallituspuolueen  puheenjohtaja on selvinnyt kaikista näistä syyttelyistä, olkoonkin että on joutunut luopumaan muiden pääministerien aikanaan saamasta aamiaisedusta virka-asunnossaan Kesärannassa ja pyytelemään anteeksi toisen puhelimen jättämistä kotiin iltaa viettämään mennessään - ja nyt viimeksi, käymään huumetestissä oikeusturvasyistä maineensa pelastamiseksi. 

Onko median toistuva ryöpytys ilmeisen menestynyttä ja todennäköisesti lähes koko vaalikauden toiminutta pääministeriä kohtaan oikeutettua ja mitä tämä kertoo median toimintatavasta? Sanna Marin on itse todennut että kansalla on oikeus kysyä ja kyseenalaistaa myös pääministerin toimintaa ja että kriittinen tarkkailu kuuluu keskeisenä osana julkisen sanan tehtävään demokratiaan. Jää kuitenkin takaraivoon epämiellyttävä tunne lähes yksituumaisen median tarkoitushakuisesta, jatkuvasta skandaalien kehittelystä tarkoituksella vaikeuttaa hallituksen toimintaa ja samalla tehdä tilaa kaupallisen lehdistön muutoinkin paijaamalle konservatiiviselle, porvarilliselle oppositiolle. Voisiko tällaiselle näkemykselle löytyä perusteita?

Olen tänä kesä kirjoittanut esseetä poliittisen toiminnan patologiasta, johon olen löytänyt mielenkiintoisia vastauksia Frankfurtin kuuluisan sosiaalispykologisen koulukunnan ja sen elinikäiseksi johtajaksi jo 1930-luvulla valitun sosiaalipsykologin, psykoanalyytikon, yhteiskuntafilosofin ja teoksillaan tunnetuksi tulleen Erich Frommin analyyseista. 

1960-luvun alkuvuosina ilmestyneessä kirjassaan "May man Prevail?" (Säilyneekö ihminen?) hän kuvaa suurvaltojen vastakkainasettelun yhteydessä taustalla olevaa poliittista asennoitumista ja kielenkäyttöä. Tilanne oli tuolloin samalla tavalla jännitteinen suurvaltojen välillä kuin nytkin. Vastakkain silloin olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ns. Kuuban kriisin yhteydessä. Oltiin hyvin lähellä ydinsodan vaaraa Neuvostoliiton tuotua Kuubaan Sikojen lahdelle pitkän kantaman ohjuksia. Lisäksi maailmassa oli silloinkin lukuisa joukko diktaattoreita, osa niistä Euroopassa, mainitsen vain Espanjan Francon ja Portugalin Salazarin.

Tässä kirjassa Fromm kuvaa patologista poliittista ajattelua ja sen yleisyyttä ja tavanomaisuutta niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin keskustelussa. Hän on löytänyt neljä keskeistä patologisen ajattelun muotoa, joilla on valtavasti merkitystä poliittisessa keskustelussa.

Ensimmäisenä hän kuvaa paranoiaa, vainoharhaisuutta, jossa pelätään kaiken sen, mikä teoriassa on mahdollista, olevan myös todennäköistä. Vainoharhainen henkilö pelkää että hänet tapetaan ja pelot kasvavat niin suuriksi että se lamauttaa kyseisen henkilön muun toiminnan lähes kokonaan. Valtio pelkää että sen kimppuun aiotaan hyökätä ja ryhtyy kaikkiin tarvittaviin ja tarpeettomiin toimiin oletetun hyökkäyksen estämiseksi. Kuitenkaan kaikki mikä on mahdollista, ei todellisuudessa ole todennäköistä.  Toisena patologisen poliittisen toiminnan muotona Fromm kuvaa fanaattisuutta; tällainen henkilö käy kuumana omaksumansa asian puolesta, mutta on kylmä ja tunteeton kanssaihmisiään kohtaan. Syystä tällaista luonteenrakennetta kuvataankin "palavaksi jääksi". 

Kolmas Frommin kuvaama patologisen ajattelun muoto on projisointi, syyttely. Tässä tapauksessa kyseisen henkilön päälle ryöpytetään kaikki ajateltavissa olevat pahuuden piirteet. Fromm itse kuvaa tätä projisointia seuraavasti: "Jokainen meistä on joutunut kosketuksiin tällaisen projektiivisen, syyttävän mekanismin kanssa sen julmimmissa muodoissa  sellaisena kuin se ilmenee yksilötasolla. Tällainen henkilö on vihamielinen ja tuhosuuntainen joka syyttää ketä muuta hyvänsä vihamielisyydestä ja pitää itseään syyttömänä ja uhrina. Tuhansissa avioliitoissa kärsitään tällaisesta syyttelystä. Se mitä tapahtuu henkilökohtaisella tasolla voi kuitenkin ilmaantua myös kokonaisen yhteiskunnan tasolla, jossa saman projektiivisen mekanismin jakaa miljoonat saaden tukea poliittisilta johtajiltaan. Mikä on tulos? Projektion kohde ilmenee kaiken pahan ruumiillistumana, koska kaikki se paha jota koen itsessäni, on nyt kohdistettu syytettyyn, projektion kohteeseen. Tuloksena on suuttumus ja viha syytösten kohteena olevaan ja epäkriittinen, narsistinen itsensä ylistäminen. Tämä voi synnyttää koko yhteisöä koskevan manian, jota yhdistää vihan intohimo. Tässä on joka tapauksessa kysymys patologisesta ajattelusta, joka on vaarallista siksi että se merkitsii tuhoa - ja tapahtuessaan kansojen välillä - sotaa." (Fromm: May Man Prevail, s. 22)

Neljäntenä patologisena poliittisen ajattelun muotona Fromm pitää "automaattiajattelua", viatonta mutta vieraantunutta tapaa "uskoa sitä mitä lehdessä lukee". Tämä on mitä tyypillisintä yhteisöissä ja yhteiskunnissa  jotka aktiivisesti rajoittavat monipuolisen informaation leviämistä ja jossa vallassaoleva media käyttää häikäilemättä asemaansa ja sinänsä normaaleina pidettyjä patologisen ajattelun ja perustelun muotoja työvälineenään. Kun vaihtoehtoista informaatiota ei ole tarjolla, katoaa kansalaiselta vähitellen usko siihen että vaihtoehtoja ylipäätään olisi olemassa. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä Miljoonien hulluus, "folié a millions". Automaattiajattelua - oikeastaan voitaisiin puhua ajattelematta jättämisestä - voidaan siis pitää yhtenä poliittisen patologian muodoista vaikka siinä ei omasta ajattelusta kytse olekaan. Olen kuvannut tätä "hulluuden muotoa" muutama vuosi sitten tässä blogissa.

Fromm tiivistää: "Se tosiasia, että miljoonilla ihmisillä on samat paheet, ei tee näistä paheista hyveitä, se, että heillä on niin paljon virheitä, ei tee virheistä totuuksia, ja se tosiasia, että miljoonilla ihmisillä on samanlainen mielenhäiriö älä tee näistä ihmisistä järkeviä."


 

Ei kommentteja: