Hukassa Euroopassa

Olen viime aikoina lainaillut aika paljon Brysselissä kirjoittavaa blogistia, jonka blogin otsikko on "Lost In Europe", suomeksi "Hukassa Euroopassa". Suomen media on käynyt sisällöltään yhä yksipuolisemmin  markkinahenkiseksi ja entisen ministerin ja kansanedustajan Veikko Vennamon ilmaisua käyttääkseni "seteliselkärankaiseksi". Sen yksi ilmenemismuoto on länsiorientoitumisen rinnalla lähes kritiikitön - markkinan mielestä maailman parhaan - makrotalouspolitiikan, uusliberaalin "uuskeynelisäisyyden" tukeminen, jolla ei loppupeleissä ole itse Keynesin kanssa muuta tekemistä kuin yritys markkinaehtoisesti vastata vastasyklisesti ulkoaohjautuvan, eksogeenisen makrotalouspolitiikan haasteisiin.

Brysseliläinen blogi ei ole suoranaisesti asettunut Euroopan valtavirtaista makrotalouspolitiikkaa vastaan, mutta kritisoi Saksan velkajarrupolitiikkaa ja sen aiheuttamia ongelmia. Ne tulevat erityisen selvästi näkyviin Euroopan Unionin politiikassa, kyvyssä vastata viime aikoina nousseisiin suuriin, sanoisin valtaviin haasteisiin. Valtavirtaisen talouspolitiikan ongelmat näkyvät Euroopan Unionissa myös jatkuvana taloudellisena alisuoriutumisena, kun ratkaisuja yritetään löytää markkinaehtoisesti ja kapuloita vahvan, demokraattisen valtion rattaisiin asettaen. Hallitseva talousajattelu seuraa jo Britannian takavuosien pääministerin Margaret Tatcherin  TINA (There Is No Alternative) lähestymistapaa.  Tunnettu vaihtoehtoista, endogeenista ja heterodoksista makrotaloussuuntausta edustava australialainen, sikäläisen Newcastle-yliopiston professori ja myös Helsingin Yliopiston globaalin talouspolitiikan vieraileva professori William Mitchell on kirjoittanut 700-sivuisen kirjan "Dystopia Eurozone", jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaa Euroopan Unionin ajautumista markkinoiden ehdoilla toimivaksi Rooman perustamisasiakirjojen suurista demokratiaa ja rauhaa korostavista lähtökohdista huolimatta. 

Euroopan Unionin makrotalouspoliittinen rakenne, joka Saksan perustuslain tavoin edustaa kuuluisaa "velkajarruajattelua" ja itse asiassa kategorisesti kieltää Eurooppan Unionin ja keskuspankin tasolla näille elimille luonnostaan kuuluvan, velanottoon ja viimekätisen lainaajan rooliin kuuluvan raha- ja finanssipolitiikan, on sellaisenaan yksi oudoimpia ja synkimpiä lukuja koko maanosan historiassa. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään talouspolitiikasta, vaan taustalla on vahva käsitys Euroopan Unionin lähtökohtaisesta demokraattisuudesta ja sen pyhästä velvollisuudesta puolustaa länsimaisia arvoja. Kun lähtökohtana on vapaan markkinatalouden puolustaminen ja demokraattisen valtion asettaminen makrotalouspolitiikassa markkinoille alisteiseksi, voidaan ymmärtää tällaisen lähestymistavan johtavan toteuttamistapana mitä suurimpiin vaikeuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneiden ja sen kokemuspohjalla politiikkaa tekevien edistyksellisten voimien luulisi helposti ymmärtävän, että demokratiaan kuuluvat kansalaisten perusoikeudet, vaikuttamismahdollisuudet ja osallistumisen mahdollistuminen ovat markkinalähtöisessä yhteisössä enemmänkin ongelma kuin mahdollisuus. Rakenteiden johtajavaltaisuus ja autoritaarinen luonne ovat Euroopan Unionille paitsi tyypillisiä, myös keskeinen, pakottava ohjauskeino, joka näkyy mitä moninaisimmalla tavalla keskeisen tason toimintatavassa ja jäsenvaltioissa tarkkana, sisältöjen rakenteisiin vaikuttavana ainoana hyväksyttävänä lähestymistapana.

Nämä pakottavat rakenteet on autorisoitu pitkälle ja kaiken lisäksi mannereurooppalaiseen tapaan sanktioitu siten, että niskotteleminen ja keskeisten määräysten noudattamattomuus johtaa ennenpitkää sakkoihin ja rahallisiin rangaistuksiin. Taustalla tässä toimii alunperin yksiulotteiseksi rakennettua markkinatalousrakennetta tukeva oikeusvaltioperiaate, jonka juridisena perustana on alunperin juuri demokratian kannalta valuvikaiseksi rakennettu perussäännöstö. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa vahvalla kansanvaltaisella valtiolla on keskeinen rooli hyvinvoinnin ja sosiaalisen vastuun toteuttajana, tällainen rangaistusten avulla johtaminen on ennenkuulumatonta ja jäsenvaltioissa toteutuessaan syvästi kansallista itsetuntoa ja kulttuuriperintöä loukkaavaa. Pohjoismaissa kasvaneen on todella vaikeaa ymmärtää tämän jo hengeltään autoritaarisen, väkivaltaisen ja mobbaavan lähestymistavan oikeutusta. Väkivaltaa kasvatusmuotona ja vuorovaikutuksen välineenä pidetään meillä yleisesti täysin vääränä ja lailla kiellettynä lähestymistapana. Eurooppalaiseen politiikkaan se on kuitenkin juurrutettu - ja sillä on kohtalokkaita seurauksia paitsi sisämarkkinoilla, myös Euroopan Unionin naapuruuspolitiikassa. Eurooppa kärvistelee parastaikaa Venäjän Ukrainaan suuntaaman sodan ja sen sanktioinnin seurauksena syntyneissä talousvaikeuksissa. Eurooppa on energiaköyhä mantere ja se on vielä pitkälle täysin riippuvainen fossiilisista energiamuodoista, öljystä ja kaasusta. Kuvaan on tullut myös maailmanlaajuinen nälänhädän vaara, kun Ukrainan vehnä, maissi, peruna  ja muut ravintotuotteet eivät pääse esteittä maailmalle. 

Sanktiot iskevät lujasti Eurooppalaiseen talouteen ja tekevät maanosan yhä riippuvaisemmaksi USA:sta, jonka kanssa Europan Unioni on vahvassa puolustusliitossa NATO:n kautta. USA tarjoaa vaihtoehdoksi Venäjältä saadulle edulliselle energialle omia merentakaisia vaihtoehtojaan ja näkee sotatilan Euroopassa edistävän sen omia taloudellisia tavoitteitaan. Yhteinen ja voimakkaasti kasvussa oleva yhteinen sotilaallinen puolustus  on laajenemassa energiariippuvuuden johdosta puolustusyhteistyöstä koko talouden alueelle. Tällä tavoin perinteien jako NATO-puolustukseen ja EU:n kansalaisyhteiskuntaan suuntautuva politiikkaa sekoittuvat ja amerikkalainen ylivalta kasvaa puolustuksesta myös talouden ja koko siiviliyhteiskunnan alueelle.

Tämän blogikirjoituksen otsikko kuva henkilökohtaisia tuntojani eurooppalaisen suuntautumisen kokonaistilanteen arviona. Pohjoismaista. kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakentanut sukupolvi saattaa tuntea kanssani olevansa "hukassa Euroopassa". En usko sen löytävän minkäänlaista tietä sen enempää uudenlaisen  Euroopan rakentamiseen kuin osallistumiseen ylipäätään.

Erityisen huolissani olen näissä oloissa eurooppalaisen ja myös pohjosmaisen sosialidemokratian tilasta, jonka keskeinen yhteiskuntapoliittinen valtti on ollut pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen. Vaikka näenkin että jopa näissä oloissa vahva ja demokraattinen valtio voi taloudellisine moninkertaistajineen saavuttaa merkittäviä tuloksia, tunnen suurta surua siitä että Eurooppa ei omine rakenteineen osannut tulla sellaisen yhteisen hyvinvoinnin tukijaksi jonka avulla meillä on saavutettu tuloksia, tosin kovan poliitisen yhteiskunnallisen kamppailun saattelemana. Takavuosina piti taistella poliittisen kentän vasemman laidan autoritaarisia, yhden puolueen valtaan perustuvia hyvinvointivaltion muotoja vastaan. Nyt samanlaista taistelua käydään oikealta tulevaa ja Euroopan Unionin peruskirjoihin autorisoitua TINA-rakennetta vastaan. 

Mikä neuvoksi? Kirjailija Mark Twainin sanoin:"Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."