Ukrainan sodan alettua ja molemminpuolisten pakotteiden tultua käyttäöön on keskusteluun noussut uusi käsite, resilienssi. Sillä tarkoitetaan kriisinsietokykyä, henkistä vahvuutta kriisitilanteissa ja kykyä selviytyä vaikeissa olosuhteissa, kuten sodassa tai keskitysleirien kaltaoisissa olosuhteissa. Resilienssi tarkoittanee myös sitä, että kykenee säilyttämään arvomaailmansa ja henkisen eheytensä tilanteissa joissa se asetetaan koetukselle.
Liittyykö resilienssi jollakin tavalla myös Suomessa äkkiä tapahtuneeseen mielipidemuutokseen NATOon liittymisessä? Ennakolta oli nähtävissä tilanteen kiristyessä median rummutus NATOon liittymisen puolesta. Oli nähtävissä myös Venäjän provosoituminen läntisen arvoyhteisön - erityisesti USA:n harjoittamaan kovenevaan kielenkäyttöön. Siinä ei ollut nähtävissä minkäänlaista kompromissi- tai neuvotteluhalua. Perusteluna oli Venäjän toteuttama Krimin valtaus vastauksena EU:n Ukrainalle assosiaatiosopimuksen muodossa antamalle lupaukselle pääsystä Euroopan Unionin jäseneksi jossakin vaiheessa. Sitä vauhditti myös läntisen arvoyhteisön Ukrainalle antama lupaus pääsystä NATOn jäseneksi, onhan NATO Euroopan Unionin useimpien jäsenmaiden ja itsensä Unionin valitsema rakenne yhteisen puolustuksen järjestämiseksi.
Kun sitten Venäjä aloitti - monien mielestä odottamatta - täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan, muutti se turvallisuusrakenteen perusteita koko Euroopassa. Kysymys oli Venäjän pelosta NATOn laajenemisesta sen rajoille ja oikeastaan myös jo Neuvostoliiton hajotessa silloisen presidentti Gorbatsovin liittokansleri Kohlin kanssa sopima vaatimus NATO-laajenemisen pysäyttämisestä ja sinänsä oikeutetun venäläisen turvallisuusintressin huomioonottamisesta. Tämä suullinen sopimus menetti nopeasti merkityksensä. NATO ja läntinen arvoyhteisö halusi päästä entisen Neuvostoliiton, ja sen hajottua perustetun Itsenäisten valtioiden yhteisön IVYn alueelle sotilaallisine pelotteineen ja tiedustelujärjestelmineen.
Näissä oloissa NATO-keskustelu meillä kiihtyi. Tehtiin muutaman tuhannen otokseen perustuvia mielipidekyselyitä, joiden pohjalta media nopeasti teki johtopäätöksen koko kansan mielipiteen muuttumisesta. Käsityksemme rauhallisista rajoistamme ja jo 70 vuotta jatkuneesta rauhanomaisesta vuorovaikutuksesta ei paljoa painanut ja korvautui nopeasti puheella lisääntyvästä uhasta myös meillä. Venäjän vakuuttelut eivät enää tehonneet, olihan se vastoin aikaisempia lupauksiaan hyökännyt Ukrainaan. Vahva NATO-vastainen kanta kääntyi median ja NATO-jäsenyyttä jo pitkään kannattaneen Kokoomuksen tahdon mukaisesti NATO-myönteiseksi. Maailmalla onkin ihmetelty, miten on mahdollista että kansan mielipide kääntyi näin nopeasti esilläpidetyn NATO-option lunastamisen suuntaiseksi.
Minusta näyttää siltä, että kansan kriisinsietokyky romahti osittain median harrastaman tykityksen tuella luottamuksesta rauhantilan jatkumiseen peloksi sodan ja poliittisen vastakkainasettelun eskaloitumisesta. NATO-jäsenyyden tuoma turva joutuu hetimmiten koetukselle, koska mitään sovittelunhalua tai merkkejä yrityksistä ratkaista kriisi diplomatian avulla ei ole olemassa. Resilienssiä ei enää Ukrainan sodassa ole muuten kuin NATO-kokonaisuuden ja siellä toteutettavan politiikan pohjalta.
Entä kotimaan politiikassa? Jos oletukseni median merkityksestä painostajana ja resilienssin murtajana toimii myös politiikan alueella, voi ennustaa että syksyllä 2022 ja alkutalvesta 2023 on odotettavissa voimakas hyökkäys Sanna Marinin hallituksen politiikkaa ja erityisesti poliittista vasemmistoa kohtaan. Nykyinen hallitus on onnistunut vaikeista olosuhteista huolimatta politiikassaan hyvin ja loogista olisi että tämä myös kansallisena saavutuksena tunnistettaisiin. Jos vasemmisto ei onnistu vaaleissa pitämään asemiaan tai saamaan politiikalleen ansaittua tunnustusta, voidaan kysyä mikä on mahdollisen tappion syynä. Se saattaa olla resilienssin murtuminen yksipuolisen ja hengeltään oikeistolaistuneen median hampaissa. Samalla sulkeutuu historiallinen akkuna vahvan ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittämiselle vuosiksi tai vuosikymmeniksi.
Eurooppalainen resilienssi näyttää rakentuneen pitkään NATOn kautta saadun turvallisuusajattelun pohjalle. Tästä osoituksena on mielestäni Euroopan Unionin aloittama sanktiopolitiikka ja usko Venäjän perääntymiseen Ukrainasta niiden seurauksena. Sanktioiden seurauksena on nyt paljastunut Euroopan energiakäöyhyys ja suuri riippuvaisuus sekä Venäjästä että maanosan ulkopuolisesta energiasta ylipäätään. Venäjä ja Ukraina ovat olleet myös suuria viljan ja lannoitteiden tuottajia, samoin energiateollisuuden kannalta tärkeiden metallien ja alkuaineiden osalta. Eurooppalaisen resilienssin pitäisi nyt kestää energiantuonnin loppuminen Venäjältä ja pystyä suunnanmuutokseen aurinko- ja tuulivoiman sekä vedyn ja maalämmön käyttöönsaamiseksi nopeassa tahdissa. Ylimenokausi on edessä sekä aineellisesti että henkisesti jo lähikuukausina. Samaan aikaan Eurooppaan virtaan Ukrainasta jo miljoonia pakolaisia. Kun vehnän vienti Afrikkaan pysähtyy Mustanmeren laivayhteyksien katkeamisen vuoksi, edessä saattaa olla uusi pakolaisvyöry Afrikasta Euroopan suuntaan.
Kestääkö eurooppalainen resilienssi pitkään näissä olosuhteissa, kun samalla myös energian niukkuuden johdosta hintataso on nopeasti nousemassa? Euroopan Unionin makrotalousrakenne on upotettu konsolidoituun peruskirjaan tavalla joka käytännössä estää tehokkaasti endogeenisen, omista tarpeista ohjautuvan raha- ja finanssipolitiikan toteuttamisen myös tässä pandemian ja suursodan uhkaamassa tilanteessa. Vaikka nälänhätä tai edes henkilökohtainen rahan puute ei eurooppalaista eliittiä haittaisikaan, makrotalouden suuret rakenneongelmat asettavat valtavan paineen myös euroopan poliittisten johtajien, kaupan, maatalouden ja teollisuuden päätöksiä tekevälle eliitille.
Kestääkö eurooppalainen resilienssi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti