Euron pelastaminen

Euroopan Unionin raha- ja finanssipolitiikkaa on arvosteltu vuosia, euroa pelätään ja sitä rakastetaan. Kansalaisen analyysi näistä suurista makrotaloudellisista kysymyksistä on ollut pakostakin hajanaista ja haparoivaa. Onko kysymys välttämättömyyksistä vai ideologisesta painottamisesta - se jää keskustelussa useimmiten joko ratkaisematta tai puutteellisesti perustelluksi.

Nyt on kuitenkin ilmestynyt vapaasti pdf-muodossa luettava kirja nimeltään "Euron pelastaminen", alaotsikkona "Euroalueen taloudellisen hallitsemisen uudelleenmuotoilu"; päivän 15.9. 2017 Social Europe -verkkolehdessä kirjan johdannon kirjoittaja ja kaksi otsikkokirjoittajaa esittelevät lyhyesti tätä tärkeää teemaa. Tämä kirja on sikälikin tervetullut, että se tuo esiin keynesiläisiä ratkaisumalleja euroalueen uudelleenhahmottamiseen - ulottuvuus joka todellakin voi tarjota pelastustien kriisiytyneelle Unionille ja vahvistaa sosiaalista ja yhteiseen hyvinvointiin tähtäävää Eurooppaa.
Omat valmiutemme keskustella näistä kysymyksistä eivät välttämättä ole riittävät - siksi 15 analyyttista eurooppalaista puheenvuoroa on mitä tervetullein, keskustelupohjaa rikastuttava ulottuvuus.


I Hansjörg Herr: Euroopan rahaliiton kriisin historia
- loppupäätelmä  kirjan "Euroopan pelastaminen - euroalueen hallinnon uudelleenmuotoilu" ensimmäisestä luvusta (ss. 13-41)
(Saving the Euro –  redesigning Euro Area economic governance, Social Europe 15.9. 2017))
"Yllättävä seikka on se että sellaiset instituutiot kuin Euroopan Komissio tai Euroopan Keskuspankki eivät keskustelleet nähtävissä olevista heikkouksista Euroopan talousunionin (EMU) ensimmäisessä vaiheessa. Joku saattaa ajatella kuten Elisabeth II kun häneltä kysyttiin Lontoon taloudellisen (LSE) koulun akateemikkojen  luennon jälken kansainvälisestä myrskystä finanssimarkkinoilla: "Jos nämä asiat olivat niin suuria, kuinka kukaan ei nähnyt niitä?" (Telegraph). Tai hän olisi voinut kysyä: Miksi kukaan ei nähnyt EMUn kriisin tulemista?

Tällaiset seikat eivät puhu EMUn makroekonomisen hallinnon laadullisesta osaamisen puolesta.  Jo vuodesta 2005 viimeistään joidenkin maiden hintatason kehitys, ristiriitainen palkkakehitys, suuret budjettien epätasapainot saamoin kuin globaalin finanssijärjestelmän tila, kaikkien näiden seikkojen olisi pitänyt olla talouspoliittisen keskustelun polttopisteessä EMUn yhteydessä.  Professori Luis Caricano, yksi LSE:n johtajista vastasi kuningattarelle:"Kaikissa vaiheissa joku luotti johonkin toiseen ja jokainen ajatteli että hän oli tekemässä oikeaa asiaa."

EMU-kriisiä johdettiin vuodesta 2010 eteenpäin suurelta osin väärin perustein. EMU oli kykenemätän toimimaan viimekäden luotottojana ja antoi itseohjautuvan velkakriisin laajentua tarpeettomasti. Eriyttämällä talous- ja rahapolitiikan tavalla jolla EMUn johto sen teki oli seurauksiltaan tuhoisa ja se olisi ollut vältettävissä. Kuitenkin, Euroopan Keskuspankkia on pidettävä instituutiona joka piti EMUn yhdessä, tasoittaen tietä äärimmäisen stressiperiodin aikana. Sisäinen devalvaatio, taloudellinen riisto ja uusliberaalit rakenteelliset uudistukset olivat Troikan strategian keskiössä.

Sisäinen devalvaatio palkkoja leikkaamalla tarkoittaa deflaatiota. Deflaatio maissa joilla on paljon kotimaista velkaa, kuten EMU-kriisin maat johtaa korkeisiin, tuottamattomiin lainoihin ja jatkuvaan terveen talousjärjestelmän eroosioon. Rajoittava talouspolitiikka tunnusomaisesti vähenevän kysyvän leimaamana kiihdyttää kriisiä. Ja rakenneuudistuksista puhuttaessa  on päätettävä mitä uudistuksia tarvitaan. Edes välttämättömät uudistukset eivät johda nopeisiin taloudellisiin tuloksiin.Vuoden 2010 jälkeinen politiikka painoi EMUn hyvin lähelle japanilaistyylistä deflatoorista pysähdystilaa, skenaario joka saattaa jatkua vuosikymmeniä. (Diding ja Herr 2015a) Kuitenkin, EMUn pysähdystilan poliittinen sisältö ja dynamiikka on erilainen verrattuna Japanin tilanteeseen ja voi jopa tuhota  Eurooppa-projektin.


II Sebastian Dullien: Kuinka kriisinkestäväksi euroalueen pitää tulla? (ss. 41-60)
- Yhteenveto kriisin monimuotoisuutta koskevasta luvusta (ss. 41-60)

Yhteenvetona seitsemän vuotta kestäneestä kriisitietoisuudesta, voidaan todeta, että näiden seitsemän vuoden vimmatun  uudistustyön jälkeen  euroalue on paremmin kriisejä kestävä kuin mitä se oli vuonna 2010. On kuitenkin liian aikaista julistaa eurokriisi voitetuksi. Jos halutaan suojautua (osittaiselta)  kriisin uusiutumiselta pitkässä juoksussa, lisää töitä on tehtävä, erityisesti vähentämällä euromaiden eroavaisuuksia, luonteeltaan syklisiä nousu- ja laskukausia (boom-and-bust) sekä rakenteellisia kriisejä. Lisäksi, ja erityisesti lyhyellä tähtäimellä, näyttää tärkeältä, että matala taloudellinen kasvu ja korkea työttömyys on on tarkoitettu suojaamaan uudelta kriisikierteeltä, jossa poliittinen epävarmuus käynnistää häiritsevän pääomavirtauman ja vääristää rahamarkkinoita. Samaan aikaan kun on mahdollista että globaalit taloudelliset olosuhteet ja pankkien elpyminen sellaisissa maissa kuin Italia tulee auttamaan euroaluetta palaamaan kestävän kasvun tielle ja pitkittyneet kasvukauden enteet saattavat ratkaista joitakin perintönä tulevia samoin kuin laillisuusongelmia  ilman edelleen tarvittavia muutoksia euroalueella; on kuitenkin typerää uskoa että näin kävisi. Ennenkaikkea, jos eurokriisi  räjähtää uudelleen, kortti irtautumisesta yhtenäisestä valuutta-alueesta  otetaan uudelleen käteen. Silloin taisteleminen kriisiä vastaan saattaa käydä todella kalliiksi.

III Eckhard Hein: Vaihtoehtoinen lähestymistapa euroalueen makrotaloudelliseen politiikkaan 
-Yhteenveto vaihtoehtoisesta lähestymistavasta kriisin ratkaisemiseen (ss. 61-81)

Suomi pääsee uudenlaiseen ytimeen euroalueella Eckhard Heinin analyysissa:

"Nykyinen Euroalueen makrotaloudellinen lähestymistapa ja sen institituutioiden asemoituminen on perustunut mitä ilmeisimmin epäonnistuneelle yritykselle estää vuosien 2008/9  globaali kriisi ja sen muuttuminen eurokriisiksi sen sijasta että olisi onnistuttu aikaansaamaan nopea toipuminen kriisistä euroalueella. Vuosien 2008/9 suuren taantuman jälkeen euroaluetta kohtasi uusi käänne alaspäin vuosina 2012/13 ja vuoteen 2016 mennessä oli päästy vain vuoden 2007 tasolle.  Hidasta toipumista on tapahtunut mutta läheskään kaikki euromaat eivät ole vielä päässeet takaisin edes vuoden 2007 tasolle. Useissa maissa, kuten Espanjassa, Suomessa, Portugalissa, Italiassa, Kreikasta puhumattakaan reaalinen kansantuote on edelleen vuoden 2007 tason alapuolella.

Lähtien huomiosta että valtavirtainen makrotaloudellinen politiikka perustuen NCM:oon eli "uuteen makrotaloudelliseen konsensukseen" on pahasti epäonnistunut euroalueella, tulisi sekä yrityksessä suojella globaalien kriisien muuttumista eurokriiseiksi ja luoden edellytyksiä nopealle nousua kriisistä, olen linjannut muutamia vaihtoehtoisia politiikkatapoja  erityiseksi euroalueen institutionaaliseksi uudelleenkokoamiseksi post-keynesiläisessä hengessä. Näiden toimenpiteiden tulisi suuntautua keskeisiin NCM:ssä ilmenneisiin ongelmiin sekä ennen kriisiä että sen aikana. Ne olisivat omiaan käsittelemään vääristymiä ja epätasapainoja euroalueella, ne tarjoaisivat välineitä NCM-tapaiseen lähestymistapaan sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, ja ne sisältävät ratkaisun viimekätisen takaajan kysymykseen hallitusten velkaongelmassa, seikka joka on laukaissut eurokriisin. Tämä lähestymistapa, tullakseen toimivaksi ja jota euron säästämiseen pyrkivät poliitikot tavoittelevat - edellyttää euroalueen taloudellisen hallinnon uudelleenmuotoilua sekä euroalueella kokonaisuudessaan että jäsenvaltioiden tasolla. Se edellyttää myös makrotason talouspolitiikan koordinointia  Euroopan Keskuspankin, Ecofinin sekä Euroopan ammattiyhdistysliikken ja työnantajajärjestöjen välillä, sekä makrotason talouspolitiikan integroimista teollisuusalojen ja alueiden välillä ja siten helpottaa onnistuneesti  Euroopan periferia-alueiden tavoittamista. Liikkuessaan tällaisen lähestymistavan suuntaan ja tukiessaan euroalueen eloonjäämistä lyhyellä tähtäimellä, on mitä tärkeintä katkaista linkki EKP:n jäsenvaltioihin kohdistuvan velkakirjapohjaisen vakauttamispolitiikan yhtäällä ja jäsenvaltioihin suuntautuvan riistävähenkisen politiikan välillä toisaalla. Tämä sallisi näiden maiden  sekä Euroalueen kokonaisuudessaan soveltaa kasvuhakuisempaa talouspolitiikkaa ja yhdistää elvytysprosessi taloudellisten ja poliittisten edellytysten luomiseen lisäuudistuksille."



IV Thomas Palley: Euron kuolemansyntien korjaaminen: raha- ja talouspolitiikan arkkitehtuurin uudistaminen
- Uusklassisen, valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan kritiikki ja  ja jälkikeynesiläisen vaihtoehdon nostaminen keskusteluun (83-103)

Thoms Palley tarkastelee euroaluetta valtavirtaisen, uusklassisen talousajattelun tuotteena, jossa keskeisellä sijalla ovat kaikki uusliberalistisen ja monetaristisen rahapolitiikan elementit.  Vaihtoehdoksi hän nostaa jälkikeynesiläisen, antisyklisen talous- ja rahapolitiikan.
Euroalueen kaksi kuolemansyntiä ovat euroalueen repeäminen erillisiin raha- ja talouspolitiikan lohkoihin sekä uusliberalistisen talousajattelun soveltamisen euroalueen politiikkaan.  Seuraksena on ollut 1930-luvun pahamaineisten kaikujen herääminen uudella vuosituhannella ja suuri vaara koko euroalueen hajoamisesta.
Lähes koko Euroopan Unionin ajan ongelmana on ollut taloudellisen kasvun hiipuminen ja jatkuvasti lisääntyvä työttömyys. Kun eurovaltiot olivat itsenäisiä, niillä oli taloudellinen valta omien keskuspankkiensa toiminnan suhteen ja mahdollisuus säädellä sekä rahan että velan määrää omilla päätöksillään. Valuuttaunionin ja Euroopan keskuspankin synnyttyä jäsenvaltioilta otettiin kansallinen päätösvalta tässä suhteessa kokonaan pois. Inflaation rajattiin Saksan Keskuspankin periaatteiden pohjalta keskimäärin kahteen prosenttiin ja julkisen velan määrää ja ja kasvuvauhtia alettiin tiukasti säännellä. Kun keskuspankki ei enää toimi viimeisenä vastuunottajana (last lender resort) jäsenvaltioiden velanotossa eikä tue niitä investoinneissa muuten kuin pankkien velkakirjojen oston kautta, eurovaltiot ovat ajautuneet pysyvään ja vaikeutuvaan taloudelliseen kriisiin.
Palley ehdottaa jälkikeynesiläisiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Euroalueen talous- ja rahapolitiikka on muotoiltava uudelleen perustamalla erityinen finanssihallinto; keskuspankilla tulee olla oikeus jakaa ilman erityistä sääntelyä bondeja jäsenvaltioille niiden väestömäärän suhteessa. Päätökset bondien käytöstä tulee tapahtua kansallisella tasolla. Ne on keynesiläisittäin tarkoitettu jäsenvaltioiden käyttöön infrastruktiirin kehittämiseksi ja investointien käynnistämiseksi sekä palvelurakenteen vahvistamiseksi. Lisäksi on luotava valtioiden välinen rahastojärjestelmä erilaisten tasoerojen ja kehitysvauhtien tasoittamiseksi, jotta nykyisenkaltainen tilanne ei jatkuisi, tilanne jossa Saksa keskeisenä suurena euromaana imee kaikki kasvun tulokset itselleen.
Juuri euroalueen talous- ja rahapolitiikan arkkitehtuuri on ollut myös minun kritiikkini keskeisenä kohteena. Käytännössä nykyinen linja rajoittaa sosialidemokraattisen talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia niin paljon, että dynaaminen kansankodin rakentaminen euromaissa estyy. Palleyn kirjoituksessa analysoidaan keskeisiä Chigagon koulukunnan ja jälki-keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä eroja ja lopputulemia. Sanottakoon se vielä kerran: talous- ja rahapolitiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan arvolatauksilla varustettua, ideologisesti tavoitteellista politiikkaa. Euroopan Unioni ja Valuuttaunioni on arkkitehtuuriltaan puhtaasti uusliberalistinen ja monetaristinen työkalu.

Social Europe verkkolehti