Poliittista jiujitsua

Helsingin Sanomat kirjoittaa taas 11.12. 2016  peukalo alaspäin sosialidemokratiasta 11.12. 2016 pääkirjoituksessaan. Käytän tässä vanhaa jiujitsun periaatetta ja annan pääkirjoitukselle vauhtia tukemalla sitä - tällä kertaa:

Pääkirjoitustoimittaja taitaa olla oikeassa siinä, että sosialidemokratian aika on ohitse. Puolueen jäsenkunta on keskimääräistä vanhempaa, tiukasti kansanvaltaan sitoutunutta väkeä. Sen aikaansaannosta on se hyvinvointivaltio, jonka luomiselle historiallinen ikkuna hetkeksi avautui 1970-luvulla. Pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoinnin keskeiset elementit saatiin silloin rakennettua.
Kansanvaltaisen, julkisesti hallinnoidun hyvinvointivaltion rakenteet eivät ole kuitenkaan koskaan päässeet juurtumaan eurooppalaiseen yhteistyöhön. Euroopan Unioni rakentaa markkinaehtoisuuden ja jopa markkina-alisteisuuden varaan. Sen takuuna ovat Maastrichtin sopimus ja EKP:n markkinoiden tukemiseen suuntautuneet rakenteet. Niille sosialidemokraattinen vaihtoehto on säännöissä kielletty lähestymistapa.

Sosialidemokratia suostui tällaiseen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja sivuutti omat keskeiset periaatteensa hyvinvoinnin rakentamisessa. Seuraukset ovat nyt nähtävissä.

Yksipuolinen markkinavaihtoehto ei toimi, vaan se synnyttää uutta, nuorempaa sukupolvea koskettavaa proletariaattia joka hätäpäissään hakee vastausta ääriliikkeistä. Suuret sodanjälkeiset ikäluokat pääsivät nauttimaan hyvinvointivaltion saavutuksista kuten mm. työeläkejärjestelmästä ja kykenee vieläkin eläketulonsa turvin pärjäämään ja osin jopa säästämään osakkeisiin, kuten lehti kirjoittaa. Tuon menneisyyteen nyt kuuluvan arvopohjan kannattajien on ulvottava susien mukana vaikka se tuskin uutta prekariaattia pelastaa.

Sosialidemokratian suurin heikkous näyttää olevan se, että se ei ole halunnut irtautua Euroopan Unionin ehdottomilla rakenteellisilla kielloilla tabusoimasta julkisen sektorin varaan rakentuvasta hyvinvointipolitiikasta. Ei perinteisellä hyvinvointivaltioajattelulla ole mitään mahdollisuuksia yhä tiukemmin markkinoiden varaan rakentuvassa Unionissa. Euroopan Unionin epikriisi tästä muotopuolesta politiikasta johtuen on huono, ja Rinteen - jos olisi lääkäri - olisi uskallettava leikata itsensä irti suureksi kasvaimeksi luokiteltavasta, ongelmia toisensa perään tuottavasta yksisilmäisestä hirviöstä. Pääkirjoitus on todellakin oikeassa siinä, että sosialidemokratialla ei Euroopan Unionin nykyisissä oloissa ole mitään todellisia mahdollisuuksia.

----
Petri Jussila vastasi: Ilpo, minusta sinä syyllistyt tässä saman tyyppiseen argumanentaatiovirheeseen kuin Brexitiä ajaneet oikeistopopulistit ja roskamedia. Toisin sanoen syytät jatkuvasti EU:ta sellaisistakin asioista joihin se ei ole syyllinen. Suurimmalta osalta maamme huonot päätökset ovat edelleen kansallisia - ja niistä pitäisi syyttää Suomen hallitusta. Monia haluamistaan asioista hallitus ei saanut lävitse, kuten esimerkiksi pakkolakeja, koska mm. EU:n säädökset onneksi vastustiva moista (ks.linkki). (Tämän linkin takana oleva teksti koskee ammattiyhdistysliikkeen sopimisoikeuksia, ei EU:n keskeisiä poliittisa rakenteita. IR)

Ymmärrän huolesi, vaikka se minusta onkin liioiteltu. Jos sosialidemkratia vahvistuu ÉU-tasolla, olen aivan varma, että pystymme nykyistä sosiaalisempaan politiikkaan (ei ehkä sosialistiseen sanan varsinaisessa mielessä, mutta sillä tiellä ei olekaan ollut häävejä tuloksia) koko unionin tasolla. Demokratiassa vaan eniten kannatusta saaneet voimat johtavat kehitystä, ja valitettavasti maltillset porvarit ovat viime aikoina saaneet eniten kannatusta melkein läpi Euroopan. Tosin nyt heitä(kin) haastaa todelliset taantumuksen mustat voimat.

Uskon, että kategorinen EU-vastustuksesi lähtee hyvistä aikeista. Olen silti varma, että tuollaiset asenteet ja liioittelu pelaa ennen kaikkea oikeistopopulistien ja jopa äärioikeiston pussiin. Ja tietysti tsaari Putinin.
----
Ilpo Rossi vastasi:  En omasta mielestäni ole koskaan vastustanut eurooppalaista yhteistyötä. Olin ensimmäisiä suomalaisia, jolla oli tilaisuus toimia mukana jo 1970-luvulla silloisen Euroopan Yhteisön elimissä. Suomessa oltiin silloin kovasti silloista EEC:tä vastaan, mutta minä en kuulunut niihin joukkoihin. Päinvastoin, olin eurooppalaisen valtioiden yhteistyön kannattaja ja oletin Jacques Delorsin tapaan, että markkinat saadaan palvelemaan Euroopan yhteistä hyvinvointia.

 Kyllä konservatiivien nouseva voima oli jo silloin Brysselissä havaittavissa, tosin käänne näyttää tapahtuneen 1980-luvun puolella niin, että Maastrichtin sopimuksen yksipuolisesti markkinaehtoiset linjaukset kävivät mahdollisiksi.  Paradoksi on että yhden autoritaarisen mallin estämisen yhteydesä luotiin toinen, marekkinoiden varaan rakentuva poliittisen demokratian kanssa ristiriidassa oleva lähestymistapa. Hyppäsimme 1990-luvulla jo liikkeelläolevaan junaan ja keskeiseksi liittymisäänestyksessä nousivat turvallisuuskysymykset ja irtautuminen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksin rakennetusta, pohjimmiltaan pelkoon perustuvasta riippuvuudesta itäiseen naapuriin.

 Siinä vaiheessa markkinarakenteiden ylivalta ei ollut niin ilmeistä kuin miten se nyt näyttäytyy ja sitten 2000-luvun alun näiden rakenteiden vaikutus on käynyt yhä vahvemmaksi. Meille pohjoismaisen mallin mukaan syntynyt vahva hyvinvointivaltio kykeni aika pitkään puskuroimaan Euroopan Unionin perusrakenteisiin sementoitua, pelkkään markkinauskoon rakentuvaa ylivaltaa. Minä en usko sen menestymismahdollisuuksiin, vaan visioin vahvempaan valtioon, myös vahvempaan sosiaalisesti suuntautuneeseen Eurooppaan tähtäävää politiikkaa.

Sosialidemokraattinen Eurooppapolitiikka kärsii argumentoinnin puutteesta ja sisällöttömästä aneemisuudesta. Se antaa väärän kuvan sosialidemokratian todellisista mahdollisuuksista uudenlaisen Euroopan rakentamisessa. Näköalattomuus mielestäni kasvattaa populistisia ja äärisuuntauksiin taipuvaisia voimia.