Edistyksellisestä kommunitarismista

Justin Reynolds kirjoittaa 16.12. 2016 Social Europe -verkkolehdessä: Uudelleensyntynyt sosialidemokratia 'edistyksellisenä kommunitarismina'; tämä essee on siinä määrin uusia uria aukova ja historiallista jännitettä omaava, että päätin kääntää sen tähän yhteiskunnallisia arvoja ja sosiaalisia suhteita pohdiskelevaan blogiini.

Uusi autoritaarisuuden aalto, joka pyyhkii yli  liberaalien demokratioiden, oikeuttaa vertailut 1930-lukuun. Nyt kuten silloinkin, valitsijat kohtaavat monenkirjavan joukon vaikeuksia; pysyvän työn vähyyden, romahtamassa olevat hyvinvointijärjestelmät, lisääntyvän eriarvoisuuden ja nopeasti tapahtuvat muuttoliikkeet.

Ja nyt kuten silloinkin, on vähän uskoa hallitusten kykyyn vastata noihin kysymyksiin, jotka näkevät ne eliitin silmin 'luovana tuhona' (vrt. Matti Apunen lauantaiaamun 17.12. 2016 tv  1:n -lähetyksessä) tai luottavat yhteisöjen kykyyn ylläpitää solidaarisuutta ja uskottavuutta. Tämä heikkeneminen on jättänyt tilaa nationalistisille oikeistovoimille  ja heidän julmille suunnitelmilleen protektionistisesta valtiosta ja suljetuista rajoista.

Mutta lähempi kohtalokkaan sotaa edeltävän ajan tutkiskelu paljastaa sekä mahdollisuuksia että vaaroja. Nuo myrskyisät vuodet, jolloin fasismi kukoisti, antoivat muodon ja hetken poliittiselle ideologialle, joka tuki sodanjälkeen käyntiin lähtenyttä rauhanomaista vaurastumista: sosialidemokratialle. Sen ymmärtäminen miten sosialidemokratia eteni ja miksi se osoittautui menestyksekkääksi, voi auttaa tämän päivän edistyksellisiä voimia ajan haasteiden kohtaamisessa.

Fasismia ja sosialidemokratiaa on tavallisesti pidetty jyrkästi erilaisina ideologioina, mutta molemmat lähtivät liikkeelle pienistä sosialististen älykköjen piireistä yrittäen vastata myöhäisen 1800-luvun ja aikaisen 1900-luvun epävakaisiin sosiaalisiin olosuhteisiin. Tässä suhteessa fasismi on sosialidemokratian synkkämielinen kaksonen.


Haihtui ilmaan

Noina vuosina teollisen kapitalismin moottorit tuottivat ennalta-arvaamattoman määrän hyvinvointia ja 'kolossaalisen' yhteiskunnallisen epäsuhdan. Laajat urbaanit väestöryhmät, jotka oli kiskottu irti vanhoista maalaisyhteisöistä työtä etsiessään vedettiin nyt mukaan jatkuvan muutoksen pyörteeseen, jossa kaikki mikä oli pysyvää, haihtui - Marxin ikimuistoista ilmaisua käyttääksemme -  ilmaan.

Kun katsomme järjestystä ja turvallisuutta luoviin poliitikkoihin, heitä katseltiin tyytyväisinä. Liberaalit luottivat hyvinvointia luoviin voimiin ja itsestään korjaantuviin markkinoihin, ja sosialistit pitivät kiinni marxilaisesta ortodoksiasta jonka mukaan kapitalismi oli tuomittu tuhoutumaan omiin sisäisiin vastakohtiinsa. Vasemmiston olennaisin tehtävä oli olla sitoutumatta korjaamattomana pidettyyn järjestelmään ja valmistella köyhälistöä edessä olevaan lopulliseen kriisiin. Liberaalien ja sosialistien katsantokannat suhteessa kapitalismiin olivat jyrkästi erilaisia, mutta ne jakoivat kuitenkin keskenään yhteisen vastahakoisuuden käyttää poliittista voimaa markkinoiden hallintaan.

Revisionistiset sosialistit kärsimättöminä marxilaiseen passiivisuuteen ja rappeutuneeseen liberalismiin, puhuivat kansallisen sosialismin puolesta, patrioottisen kommunitarismin puolesta joka ulottuisi ohi työväenluokan pienyrittäjiin, taiteilijoihin, maanviljelijöihin ja ammatillisesti itsenäisiin.
Heille kansallistunne oli ainoa voima joka kykeni yhdistämään näennäisesti risitiriitaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Kansallishengen tuli ruumiillistua karismaattisessa johtajassa, joka oli valmis käyttämään valtion voimaa saadakseen kapitalismin työhön kaikkien luokkien puolesta ja rakentaakseen suojelevan hyvinvointijärjestelmän. Siinä ei siedettäisi kyltymättömiä markkinoita tai moniarvoista kansanvaltaa; liberalistisen sairauden ilmaukset tuli hoitaa fasistisen valtion voimin.

Valtio on kaikki

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet perättäiset kriisit ja taantuma loivat olosuhteet, jotka mahdollistivat kansallissosialisteille nousun valtaan Italiassa ja Saksassa. Molemmat noudattivat hyökkäävää talouspolitiikkaa, luoden työllistämisohjelmia, protektionismia, palkan ja hintojen raamittamista ja julkista rahalaitosten kontrollia. Verotuksen kautta tapahtunut uudelleenjako ja vahvat julkiset palvelut rakensivat siltoja taloudellisen eriarvoisuuden ylitse. Yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ruokittiin vetoamalla kansallisiin myytteihin - vanhan Rooman kunnostamiseen tai puhtaaseen saksalaisuuteen yhdistyneenä kaikenkattavaan valtioon, jossa ei ollut kansalaisia, oli vain toimijoita. Mussolinin sanoin:"Fasisteille kaikki on valtiota, eikä ole mitään ihmistä tai henkeä koskevaa valtion ulkopuolella."

Ennenkuin ne saivat yhteyden toisiinsa, molemmat hallitukset olivat menestyksekkäitä omilla tahoillaan. Heidän talouspolitiikkansa, ratsastaen globaalin talouden nousukauden varassa, varmisti täystyöllisyyden, ja keskittymisen valtioon omistamisen sijasta. Se viittasi keskitien olemassaoloon rajoittamattomien markkinoiden ja stalinistisen kansallistamisen välillä. Hyvinvointiohjelmat olivat äärimmäisen suosittuja ja häpeämätön kansallisen kohtalon julistaminen antoi monille yhteenkuuluvaisuuden ja elämän tarkoituksellisuuden tunteen.

Fasismi osoitti kuinka kesytetty kapitalismi ja sosiaalinen eheys voitiin sovittaa yhteen, tosin hirvittävällä hinnalla: autoritarisuudella, rasismilla, joukkomurhilla ja katastrofaaliseen sotaan kulminoituneella militarismilla. Onneksi, Euroopan demokratian vuoksi oli olemassa toinenkin tie.

Edistyksellinen 'kommunitaarisuus' kasvoi samassa revisionistisessa pyörremyrskyssä joka tuotti kansallissosialismin. Eduard Bernstein, Carlo Roselli ja muut torjuivat marxilaisen kohtalonuskon - Bernsteinin mukaan kysymys oli tietynlaisesta 'kalvinilaisuudesta ilman Jumalaa' ja hän kiirehti vasemmistolaisia taistelemaan poliittisesta vallasta rakentaen perinteiden varaan toimivia poliittisia ja taloudellisia laitoksia edistyksellisten tavoitteiden puolesta.

Kuten kansallissosialistit, nämä 'sosiaaliset demokraatit' vaatimalla vaativat että valtion tuli toimia kaikkien hyväksi, ei ainoastaan vallankumouksellisen proletariaatin, kehittäen enemmän yksityistä sektoria sääteleviä kuin sitä eliminoivia mekanismeja. He hyväksyivät kansallisen tietoisuuden merkityksen, joka oli voimakas, joskin häilyvä yhteiskunnallisen solidaarisuuden tahtotila, mutta he vastustivat ehdottomasti autoritaarisuutta: demokratia elämänmuotona oli olennaista kestävien ja oikeudenmukaisten yhteisöllisten siteiden syntymiselle. Näille demokraattisille revisionisteille sosialidemokratia ei ollut liberalismin kieltämistä, vaan sen täyttymys, valistuksen aikakauden periaatteiden toteuttamista, jotka voitiin täysin toteuttaa ainoastaan yhteistoiminnan avulla.

Tukholman syndrooma

He epäonnistuivat - traagisin seurauksin - saksalaisten ja italialaisten vertaistensa vakuuttamisessa tällaisesta uudistusohjelmasta, mutta uusi ideologia löysi mahdollisuuden toteuttaa itseään Euroopan reunamailla. Yksinäisenä mantereen suurten sosialistipuolueiden joukossa Ruotsin Sosialidemokraattinen Työväepuolue SAP omaksui ja toteutti kunnianhimoisen sosialidemokraattisen ohjelman. SAP toteutti tarmokkaan taloudellisen strategian joka oli suunnattu kaikille sosiaaliryhmille ja loi pohjan Ruotsin kattavalle hyvinvointivaltiolle. Ja he saivat vaalikopeissa tukea ohjelmalleen, vedoten Ruotsiin esimerkkinä 'kansankodista' joka on omistettu yhteiselle hyvälle. Kuten pääministeri Albin Hansson asian määritteli:
"Hyvä koti ei hyväksy etuoikeutettuja tai syrjääntyönnettyjä jäseniä, ei ketään suosikkeja tai lapsipuolia. Hyvässä kodissa vallitsee tasa-arvo, huomioonottaminen, yhteistyö ja avunanto."

Ruotsin sosialidemokratian menestys antoi aavistuksia Euroopan sodanjälkeisestä kehityksestä, jossa autoritaarisuuden sijasta demokraattinen yhteisöllisyys, 'kommunitarismi' varmisti yhteiskunnallisen harmonian, vaurauden ja rauhan.

Katuva demokraattisen kontrollin vaatimuksen tunnustaminen yli demonisten markkinavoimien motivoi kansainvälisten instituutioiden pystyttämistä ja aloitteita tarkistaa ja kanavoida kapitalismia, mukaanlukien Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön, Bretton Woodin rahataloutta koskevien reunaehtojen ja Marshall-suunnitelman. Sosialidemokratiasta tuli uusi puhdasoppisuuden muoto, valtavirta sekä oikeistolle että vasemmistolle tavoitteena tarmokas taloudellinen strategia  voideltuna vahvalla hyvinvointijärjestelmällä.


Valaistunut solidaarisuus
Parhaimmillaan luokkarajat ylittävä solidaaarisuus teki mahdolliseksi sosialidemokratian jota luonnehti yhteinen viehtymys parempaan tulevaisuuteen,  joka ei vedonnut ainoastaan etnisesti yhtenäisiin ryhmiin. Jälkikäteen 1950- ja 1960-lukua tarkastellessa tuon ajan vesileimana oli vahva luottamus kehitykseen: valtion vahva voima taloudellisten syklien hallitsemiseen, hyvät julkiset palvelut, ja lupaus uudesta teknologiasta.

Meidän 21. vuosisata osoittaa monia rauhattomuuden merkkejä, joista yksi on sodanjälkeisen toivon menettäminen, jonka mukaan yhteinen toiminta voi saada tulevaisuuden paremmaksi kaikille, usko valaistuneen solidaarisuuden mahdollisuuteen. Populistinen oikeisto on - aivan oikein - huomannut vielä elävän menneisyyden nostalgian, mutta tehnyt sen konservatiivisessa hengessä. Sitä luonnehtivat patriarkaaliset rakenteet sekä rodullinen ja uskonnollinen samanlaisuus. Lähempi tarkastelu edellyttää kuitenkin toisenlaista tulkintaa: kyse on edistyksellisestä halusta turvallisuuteen ja toiveikkuuteen sodanjälkeisen sosialidemokratian hengessä.

Britanniassa on voimissaan omituinen 'riistämisen nostalgia' joka näkyy 1940-luvun ilmiöiden kaltaisena ja saa ilmaisuja tv-ohjelmissa. Toisaalta vuoden 2012 olympialaisten avausseremonia edustaa toista suuntausta,  joka viittaa moderniin kaipaukseen jaetusta toivosta  joka edelsi hyvinvointivaltion syntymistä.

Kaikenkattava tuki Iso-Britannian rautateiden uudelleenkansallistamiselle tai suuri kirjastojen ja postitoimistojen suosio viittaa jatkuvaan toiveeseen hyvistä julkisista palveluista. Jatkuva raivo pankkeja kohtaan ilmaisee halua taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen. Samaa osoittaa mieltymys moderniin arkkitehtuuriin ja sodanjälkeiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon. Paluu 1950-luvulle ei tarkoita paluuta staattiselle esikaupunkialueelle, vaan toivontäyteistä uutta Britannian vuosikymmenen festivaalia...

Tämä suosittu menneiden aikojen visionääristen sosiaalisten projektien kaipuu antaa aiheen uskoa että tämän päivän vasemmisto voi  kehittää edistyksellistä kommunitarismia 21. vuosisadalla sovittamalla se tämän päivän haasteisiin - kuten taloudelliseen jakoon, automaatioon, ilmastomuutokseen - suorasukaisen yhteisen yrittämisen mahdollisuuksiin.

Kohdatessaan nämä vaatimukset vasemmisto valmistautuu löytämään uudelleen sosialidemokratian syntymisessä esiinnousseen näkemyksen: usko demokraattisen valtion mahdollisuuksiin käyttää voimavarojaan kaikkien hyväksi. Ja kuitenkin näyttäytyvät tämän päivän edistykselliset voimat oudon passiivisina, varovaisina valtion mahdollisuuksiin nähden globalisoituneessa maailmassa, peläten että kommunitarismi olisi aina jotakin taantumuksellista, sisältäen erottavan vetoomuksen tunnepohjaiseen nationalismiin.

Mutta jo lähtökohtaisesti vastakohtana fasismille sosialidemokratia on aina  taistellut solidaarisuuden yhteisten arvojen, ei erottavien etnisten asenteiden puolesta, vedoten yhteiseen paremman tulevaisuuden kaipuuseen, ei menneisyyteen paluun puolesta. Tähän kaipuuseen on tartuttava ja se on toteutettava.

(Justin Reynolds on kirjoittaja ja muotoilija Suffolkista, Englannista. Hän on myös "Skepoinen skotti" -lehden avustava toimittaja; käännös englannista IR)

Jälkikommentti 20.12. 2016
Myöhään illalla 19.12. 2016 Suomen aikaa n. klo 22.15 alkoi Saksasta tulla informaatiota, jonka mukaan suuri kuorma-auto oli ajanut Berliinissä joulumarkkinoilla väkijoukkoon. Aamun uutiset kertoivat ainakin 12 ihmisen kuolleen ja yli viidenkymmenen loukkaantuneen. Kun tarkastelee tätä terroritekoa edelläolevan artikkelin valossa ja suhteuttaa tapahtunutta Euroopan Unionin tämänhetkiseen politiikkaan ja sen perustalta syntyneisiin poliittisiin reaktioihin, voi vain pelätä 'sosialidemokratian synkkäsävyisen kaksosen', fasistisen, militaristisen ja autoritaarisen ajattelutavan vahvistumista. Kun tähän lisätään vielä perussuomalaisten 'vahva valtio ilman sosialismia', siis autoritaarinen, ulkomaalaisvihamielinen ja riistävä, äärioikeistolainen yhteiskuntatilanteen tulkinta, voidaan vain todeta sosialidemokratian tehtävän vaativan edelleen vahvaa mielenlujuutta ja lujaa,   asennetta.

Miksi pakolaiskysymystä ei hoidettu ottamalla heidät nuorena, elämänhaluisena ja uutta tulevaisuutta etsivänä voimana vastaan? Rajojen kiinni pistäminen, takaisin lähettäminen, heidän toivonsa sammuttaminen aiheuttaa juuri tällaisia hirvittäviä onnettomuuksia. Koko yhteiskunnassa olisi ryhdyttävä toteuttamaan 'Kivijärven mallia', jossa on tällaisena vaikeanakin aikana osattu pistää kaupunkiin tulleet pakolaiset töihin ja annettu heille mahdollisuus tulevaisuuteen, perheiden perustamiseen ja itsensä toteuttamiseen. Kivijärvi uhmasi hallitusta - ja voitti.

Nyt olisi rohjettava olla tottelematon, sinnikäs ja tärkeiden yhteiskunnallisten tehtävien toteuttamiseksi uusia rahoitusmalleja luova. Euroopan Komission pelotteluun ei pidä alistua eikä varsinkaan jyrkentää Unionin johdossa olevaa autoritaarista ja tuhoisiin, epäproduktiivisiin tilanteisiin johtavaa politiikkaa - kuten Suomi näyttää toistuvasti tekevän.