Julkista sektoria syytetään tehottomuudesta - mutta onko tosiaan näin? Tarkastellaanpa tehokkuutta tässä suhteessa vähän yksityiskohtaisemmin.
Suomalainen sananlasku sanoo että hädässä ystävä tunnetaan tai että kun hätä on suurin on apu lähinnä. Palvelua tarvitsevan kannalta resurssin ja avunsaamisen välisen ketjun on oltava mahdollisimman lyhyt. Parhaimmillaan resurssilla tuotetaan tarvittavaa palvelua. Kun välitön fyysinen auttaminen ei osaamisesta tai muistakaan syistä ole mahdollista, silloin tarvitaan varautumista resurssien muodossa. Julkinen palvelu ja yhteinen säästäminen näiden palvelujen toteuttamista varten mahdollistaa parhaimmillaan lähes välittömän yhteyden palvelun tarjoajan ja sitä tarvitsevan välillä.
Kyllähän yksityisestikin tuotettu palvelu on nopeaa - edellyttäen että avun tarvitsijalla on itsellään resursseja maksaa siitä. Ilman ylimääräistä maksuvalmiutta apua ei tipu ja tehokkuus muuttuu saman tien tehottomuudeksi avun tarvitsijan kannalta.
Tuloksen hakeminen työntekijän selkänahasta on niitä yksinkertaisimpia ja samalla epämiellyttävimpiä keinoja hakea tehokkuutta. Tehokkuutta voidaan hakea muualtakin, kuten esimerkiksi rakenteista ja tietoisuuden lisääntymisestä.
Rakenteena julkinen sektori on äärimmäisen hyvä työllistäjä. Yli puolet julkiselle sektorille kootuista rersursseista menee henkilöstön palkkoihin. Palkan sivukulut ovat hyvin usein varautumista hyvinvoinnin varmistamiseen vakuutusten, työeläkkeiden, sairastumisen, onnettomuuksien tai työttömyyden varalta. Tässä mielessä ne edustavat tehokasta asioihin puuttumista silloin kun kaikki ei menekään oletetulla tavalla. Palkan sivukulut ovat itseasiassa hyvinvoinnin perusmekanismeja ja sellaisenaan toimivan työelämän tehokkuutta lisäävä ulottuvuus.
Tehokkuudesta on kysymys myös silloin kun palkka ja ansiot kiertyvät nopeasti kulutukseen ja tätä kautta muiden palveluntuottajien tuloiksi. Julkisen sektorin palkat ovat pääosin sopimusten mukaisissa rajoissa, jolloin ne ovat sekä julkisia että melko tasapuolisiakin, minkä lisäksi palkkaerot ovat selkeästi vähäisempiä kuin yksityisellä sektorilla. Tällä on tehokkuuden kannalta valtavan suuri merkitys; kun palkkatulo käytetään lähes välittömästi hankintoihin ja kulutukseen, merkitseee nopeaa kiertoa ja samalla tehokasta pääomankäyttöä.
Yksityisellä sektorilla suuret palkat, optiot ja kerätyt voitot ovat harvojen käsissä ja niiden tehokkuus yhteisen pääoman kierron kannalta on tehotonta. Suuret tuloerot muodostavat tosiasiassa yhden jarruttavan tekijän tehokkaalle pääomankäytölle. Laiska pääoma on aktiivista ja tehokasta hyvinvointia jarruttava tekijä.
Kulutuksen paikallisuudella on myös merkitystä. Lentäminen lomanviettoon maapallon toiselle puolelle on yhteisen hyvinvoinnin kannalta tehotonta rahankäyttöä. Lentoyhtiöt eivät tietääkseni maksa polttoaineestaan edes veroja. Turismi sellaisenaan tekee niin suuren mustan aukon pääomavirtoihin, että puhuminen maltillisesta matkailusta ja sen edellytysten parantamisesta olisi mitä ajankohtaisinta. Kokonaistehokkuuden kannalta kotimaiset tasokkaat lomakohteet, niiden laatuun ja tasoon investointi yhdistettynä sosiaalinen lomatoimintaaan olisi todella tehokasta rahankäyttöä.
Julkisen sektorin voimavarojen kierto paikallistasolla edellyttää lisävoimavaroja vain sen verran mitä niitä viedään pääomien muodossa ulos. Paljon puhutaan viennin merkityksestä kansantaloudelle; tehokkaimmillaan uusi pääoma taitaa olla juuri julkisella sektorilla. Sen kasvukaan ei mielestäni ole ongelma vaan pikemminkin siunaus: suuri pyörä tuottaa enemmän laatua ja hyvinvointia kuin pieni ja kun tarvittavat voimavarat ovat koossa, paikallisen hyvinvoinnin ja sen pääoman kierron kehää voidaan pitää pystyssä.
Ajatus liian suuresta julkisesta sektorista on itse asiassa absurdi - siinähän kyseenalaistetaan yhteisten suunnitelmien ja päätösten merkitys, kun samalla siirretään elämänlaatu ja hyvinvointipalvelut pitkän odotteluarvojen ketjun päähän. Julkinen sektori eri voimavarojen lisääntyessäkään kasva tarvetta suuremmaksi. Nykyisen teknologian aikakaudella kuluttaminen on aivan yhtä tärkeää kuin tuottaminenkin. Lähimmäisen auttaminen, inspiroiminen ja työllistäminen yhdessä yhteisen hyvinvoinnin lisäämisen kanssa on globaalissa maailmassa ja euroalueen kriisissä todennäköisesti kaikkein terveintä politiikkaa.
Tehokkuus ja tietoisuus? Tässä tulee mukaan tietoisuutemme ihmisen todellisista tarpeista, ympäristön kestävyydestä, rationaalisesta, järkevästä toiminnasta, yhteisestä priorisoinnista ja koko elämäntavasta. Tehokkuuden on nimittäin mahdollistettava myös harmonia, tasapaino, raja jonka yli ei mennä. Juuri tällaisessa analyysissa yhteinen päätöksenteko, tarpeiden ja mahdollisuuksien arviointi edustaa myös järkevää, kokonaisuutta tarkastelevaa, hyväksyttävien rajojen sisällä toteutettavaa tehokkuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti