On sanottava kun siltä tuntuu....

On Aleksis Kiven syntymäpäivä, lokakuun kymmenes, suomalaisen kirjallisuuden päivä. Siksikin on muutama ajatus saatava dokumentoitua. Olen juuri katsellut televisiosta presidentti Urho Kekkosen viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia. Olen samoissa ikävuosissa kuin hän oli sairastumisensa aikoihin. Kyllä minäkin tiedän että tulevaisuudesta puhuminen ei ole minua vaan jälkeeni tulevia sukupolvia varten. Siinäkin suhteessa tunnen yhteenkuuluvuutta ja samaistumista tuohon mieheen että kuvittelen osaavani sanoa vielä jotakin tärkeää. Juuri päättyneellä Vanhusten viikolla dokumentoin ystäväni Juhanin Järvenpäässä pitämän luennon "vanhustumisesta". Yksi tärkeimpiä hänen vanhuuteen liittyvistä oivalluksista oli: on sanottava silloin kun siltä tuntuu.

Sain sähköpostissa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puolueäänestykseen liittyvän viestin, luettelon ehdokkaista ja ohjeet siitä miten äänestäminen tapahtuu. Katselin ehdolla olevien listaa ja koetin palauttaa mieleen, mitä he ajattelevat ajan tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ja sosialidemokratian edessä olevista haasteista. Tämä on tärkeää siksikin, kun tulevassa puoluekokouksessa tullaan käsittelemään suuntaa visioivaa periaateohjelmaa. Juuri kukaan ehdolla olevista ei ole toistaiseksi esittänyt oikeastaan yhtään mitään, ei ole ainakaan minun silmiini sattunut. Jouduin tästä aika syviin, omalta kannaltani synkeähköihin ajatuksiin.

Blogissani esittänyt ajatuksia Euroopan tilasta. Euroopan Unionin rakenteet ovat osoittautuneet sosialidemokratian kannalta yllättävän ankeiksi. Ulottuvuuksia jotka toimivat sosialidemokratiaa vastaan on monia. Tietyssä määrin se on ymmärrettävääkin, käyttäähän porvarillinen enemmistö sitä valtakirjaa jonka se on Euroopan Unionin parlamenttivaaleissa itselleen saanut.

EU tukee kiihkeästi markkinoita, yrityksiä ja niiden varaan rakentuvaa taloudellista logiikkaa. Juuri nyt vallassa oleva Euroopan Komissio on lopettanut käytännössä tukensa kansainvälisille ympäristöjärjestöille. Vielä muutama vuosikymmen sitten puhuttiin toivorikkaasti yhteishallinnosta, "comanagement"-periaatteesta, jossa EU:n virkamiehistö välittää ministerineuvostoille, komissiolle ja parlamentillekin kansalaiskentän tärkeitä viestejä. Tänä päivä tällaisesta kuuntelemisesta ei ole puhettakaan. Päinvastoin, ylhäältä päin on luotu rakenteita, joilla kasalaisjärjestöjä paimennetaan toiminnan ja ajattelun karsinoihin. Osallistava kansalaistoiminta elää - mutta se elää puutteessa ja kurjuudessa, kykenemättä juurikaan toteuttamaan sille kuuluvaa tärkeää tehtävää eli tuomaan viestiä, aktivoimaan kansalaisia ja kasvattamaan vastuunottoon.

Sosialidemokratia on aina rakentanut toimintansa "oikeutta kaikille" -periaatteen pohjalle, sille samalle joka oli SDP:n Forssan kokouksen tunnuksena jo vuonna 1903. Yhteinen hyvinvointi voi perustua vain avoimen, vahvan ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion varaan. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut  tälle periaatteelle vuosikymmenten saatossa, etenkin viimeisen kahdeksankymmenen vuoden aikana. Euroopan Unioni ei tätä menestystarinaa tunnista, se rakentaa markkinoille alistetun talouspolitiikan varaan. Euroopan Unionin perussäännössä ja EKP:n peruskirjoissa julkisen sektorin kasvulle, resurssoinnille ja dynaamiselle toiminnalle on asetettu tiukat, pysyväisluontoiset rajat. Euroopan Keskuspankin, EKP:n peruskirja kieltää yksiselitteisesti tulevaisuuden rakentamisen yhteisen sektorin varaan. Mikä on sosialidemokratian tie Euroopan Unionissa?

Talouspolitiikassa on taivuttu porvarilliseen logiikkaan, jossa taloudellinen elpyminen rakentuu yritysten, erityisesti vientiin suuntautuneiden yritysten varaan. Kysymys ei ole ainoastaan suomalaisesta mantrasta, niin tehdään kaikissa Euroopan Unionin oikeistoenemmistöisissä talouksissa. Viimeiset tiedot ovat kuitenkin kertoneet, että kaikista viimeisen kahdeksan vuoden aikana tehdyistä toimista huolimatta vienti ei ole alkanut vetämään, meillä sen enempää kuin muuallakaan - keskusvaltaa Saksaa lukuunottamatta. Vienti on päinvastoin hiipumaan päin. Todellista käännettä nousuun ei ole näkyvissä. Hallitukset toimet kilpailukykysopimuksen turvin sadantuhannen uuden työpaikan luomiseksi näyttävät täysin mahdottomilta. Tosiasia on että yritystoiminta ei kykene omilla toimillaan juurikaan luomaan ostovoimaa ja kysyntää - se tarvitsee sitä voidakseen toimia. Alaspäin suuntautuvan kierteen katkaiseminen ja suurten yhteiskunnallisten ongelmien haltuunotto edellyttäisi mitä vitaalisinta yhteisen sektorin vahvistamista. Mikä on sosialidemokratian tie taloudellisen käänteen aikaansaamiseksi?

Me tarvitsisimme myös voimakasta kansalaisyhteiskuntaa, osallistamisen rakenteellista vahvistamista, aitoa massaliikettä hiipumassa olevan suomalaisen yhteiskunnan vahvistamiseksi. Aloitteita ei tässäkään tärkeässä asiassa ole ollut nähtävissä. Äänestysprosentit putoavat, politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut tabu, josta ei ole lupa ääneen puhua. Onko sosialidemokratialla reseptiä tämän suukuoleman estämiseksi ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan henkiinherättämiseksi?

Meillä on takanamme harvinaisen pitkä rauhanomaisen kehityksen kausi ja luontevat suhteet naapurimaihimme. Kuitenkin on alkanut yhä voimakkaammin vaikuttaa omahyväinen uho, jossa naapurimaita, ennenkaikkea Venäjää ollaan yhdessä koko Euroopan Unionin kanssa asettamassa roistokansojen luokkaan. Kiihkeästi - myöskin sosialidemokraattien piirissä vaaditaan sotilaallista liittoutumista. Uhkakuvien väitetään olevan poikkeuksellisen vakavia. Oman muistikuvani mukaan meillä on ennen ja jälkeen toisen maailmansodan ollut paljon vakavampia, todella pelottavia tilanteita, jossa maan politiikkaan, poliittisiin puolueisiin ja yksittäisiin henkilöihin saakka ulottuvaa painostusta on käytetty politiikan välineenä. Voidaan sanoa että liennytyspolitiikan tuloksena olemme saaneet elää pitkän aikaa luottavaisin mielin ja rauhan tilassa. Sosialidemokratian kanta sotilaalliseen liittoutumiseen on tähän saakka ollut yksiselitteisen kielteinen. Mikä on tilanne tänä päivänä, uuden periaateohjelman hyväksymisen kynnyksellä ja siitä käytävässä keskustelussa.?

Tässä muutamia kysymyksiä, jotka ovat nousseet mieleen katsellessani oman vaalipiirini sosialidemokraattien ehdokaslistaa puoluekokoukseen. Virallista ehdotusta periaateohjelmasta ei ole näkynyt toistaiseksi. Suunnasta ei ole tietoa. Ehdokkaiden mielipiteet ovat sekavien arvailujen varassa. Mihinkähän suuntaan tässä ollaan menossa? Ketä minun pitäisi olla kannattamassa puoluekokousedustajiksi?

Entä voiko alla sanomatta jäsenenä mitään, jos siltä tuntuu?