Aikaisemmassa blogikirjoituksessani totesin sarkastisesti ja kovasanaisesti, että Euroopan Unioni on Mario Draghin Euroopan tulevaisuuden kilpailukykyä kuvaavassa raportissaan kuvannut Euroopan ongelmia niin dramaatisesti, että on aihetta uskoa koko Unionin olevan siirtymässä "terminaalivaiheeseen". Kannanottoni johtuu siitä, että Euroopan Unionin rakenne ja toimintatapa sisältävät sellaisia kontraproduktiivisia ulottuvuuksia, jotka eivät ole parannettavissa, reformoitavissa.
Euroopan Unionin peruskirjapohjainen rakenne ei ole pluralistinen, vaikka myös sellaista demokraattisten arvojen kunnioittamisen muodossa väitetäänkin. Unioni on sitoutunut yksipuolisesti markkinaehtoiseen ja demokraattista valtiota vieroksuvaan lähestymistapaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapainen kansanvaltainen rakenne ei ole EU:ssa mahdollinen. Muutoksen, revision saaminen tähän linjaukseen vaatii yksimielistä päätöstä eikä se nykynäkymin ole mahdollista.
Euroopan Unionin asennoitumistapa konflikteihin on pohjaltaan autoritaarinen; se näkyy ennenkaikkea omaksutussa aktiivisessa sanktiopolitiikassa, erityisesti taloudellisessa rankaisemisessa mutta myös poliittisessa eristämisessä, niin suhteessa Unionin jäsenmaihin kuin ulkopolitiikkaankin. Heikommaksi oletettuja potkitaan ja vahvempien edessä nöyristellään - tämä kuuluu autoritaarisen asenteen jossakin määrin hämäävään asennoitumistapaan (Fromm). Tätä toimintatapaa, henkistä ja fyysistä rankaisemista ei voi demokratiassa soveltaa muuhun kuin selvästi rikolliseen, henkeä ja turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Tässä suhteessa EU ei voi väittää olevansa parempi länsimainen arvoyhteisö demokraattisten toimintatapojen osalta sen enempää kuin muutkaan globaalit vaikuttajatahot.
Kun Unionin ulkosuhteet ja puolustuspolitiikka määräytyvät näistä väärään ylpeyteen perustuvista lähtökohdista, tulokset ovat olleet sen mukaisia. NATOn laajeneminen itään oli ristiriidassa vuodesta 1975 noudatetun luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvan ulko- ja puolustuspoliittisen ETYK-konferenssin päätösten kanssa, mikä on johtanut vaaralliseen, vihamieliseen viholliskuvaan suhteessa ennenkaikkea Venäjään ja Kiinaan. Kun nyt puhutaan jo ydinsodan vaarasta, tuhosuuntainen tie on selvästi peruuttamaton eikä se ole neuvotteluyhteyksillä korjattavissa. Tulos on mitä jyrkimmässä ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Euroopan Unionin alkuvuosina tavoiteltiin ja dokumentoitiin asiakirjoihin.
Lisäksi kuvassa on myös globaali taloudellinen kilpailu, joka tietynlaisena piilomomenttina värittää ja kiihdyttää kilpailun muodossa vihamielisiä suhteita. Nyt näemme selvästi, että "kilpailu on ahneiden sotaa" (Marx) ja että se pitää ihan käytännössä todellisuudessa paikkansa. Tässä kilpailussa yhdessä autoritaarisen ylpeyden kanssa on johtanut siihen, että talouden pohja suhteessa kohtuuhintaisen energian saatavuuteen on Euroopassa romahtanut. Eurooppa on jatkossa yhä riippuvaisempi pääasiassa USA:sta tuotavasta, särötetekniikalla tuotetusta maakaasusta ja öljystä, joiden hinta on kolmin-nelinkertainen verrattuna siihen, mitä USA:n teollisuus ja kuluttajat energiastaan maksavat. Tämän johdosta EU on tipahtamassa kokonaan tasavertaisesta, kilpailukykyisestä teollisuustuotannosta, eikä tähän synkkään kuvaan ole näkyvissä juurikaan parannusta.
Lisäksi Unionin talouspolitiikassa vallitsee erityinen suuren mittakaavan "ryhmäajattelu" (vrt. William Mitchell kirjensa "Euroalueeen dystopia), joka näkyy kaikkien talousviisaiden samansuuntaisena, vaihtoehdottomana perustelutapana. Yhtenä syynä tähän on ilman muuta Euroopan Unionin perustuslakitasoinen "Korjausmekanismi", joka sellaisenaan edellyttää vaihtoehtoisten ja korjaavien ratkaisujen löytymistä nykyisen peruskirjan mukaisista raameista. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipysykologi käytti tästä samasta ilmiöstä nimitystä "miljoonien hulluus", jolla hän tarkoitti sosiaalisen rohkeuden puutetta hakea tai ilmaista vallassaolevan hierarkian ajattelu- ja toimintatavan vastaisia ratkaisumalleja. Erityisen surullista on, että myös Euroopan Unionin vasemmisto on ollut taipuvainen käyttämään tätä ryhmäajattelun "eiolevaihtoehtoa" kaavaa, mikä näkyy sopeutumisena uusliberaaliin valtavirtaiseen talousajatteluun. Työväenliikkeen arvoperustan mukainen lähestymistapa edellyttäisi kiihkeää taloudellista demokratiaa tavoittelevaa vaihtoehtoa. Sellainen on Euroopan tasolla itse asiassa olemassa Modernia Monetaarista Teoriaa kuvaavan juuri iomestyneen kirjan muodossa.
Tietotekniikassa ja tekoälyn käytössä sekä USA että Kiina ovat vaudilla ajamassa Euroopan Unionin ohi, mikä merkitsee yhä suurempaa riippuvuutta näistä maista modernin infrastruktuurin, logistiikan ja palveluiden suhten. Sodanomaisen kilpailun seurauksena USA ja Eurooppa rakentavatrankaisevia tullimuureja, mikä on täysin ristiriidassa "vapaan maailman" vapaan kilpailun periatteiden kanssa. Eturiviin pääseminen tässä kailpailussa ei ole enää mahdollista. Ne eväät, jotka Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisö perustamiskokouksessaan 18.4. 1951 ja Schumanin puheen myötä 1950 määritteli, on syöty.
Edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole näköpiirissä uusia vaihtoehtoja, revisiota. Kuitenkin nämä seikat ovat Euroopan ja Euroopan Unionin kohtalonkysymyksiä. Noudatetun politiikan tuloksena on syntymässä uusi talouden suurvalta, ns. BRICS-maat, jossa ovat mukana Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan lisäksi myös joukko lähi-idän maita. Myös Turkki on hakemassa jäsenyyttä BRICS-yhteisössä ja on siis ilmeisesti luopunut tavoittelemasta jäsenyyttä Euroopan Unionissa. Oletukseni on, että tässä suhteessa nähdään jatkossa merkittäviä uusia avauksia.
Minäkin asetin aikoinani suuria toiveita Euroopan Unioniin ja puolustelin jäsenyyttä tässä yhteisössä jo kauan ennen kuin se sitten 1990-luvun puolivälin jälkeen toteutui. Olin kuitenkin jo 1970-luvun alkupuolella kansainvälisessä yhteistyössä ja Euroopan Unionin elimissä aavistellut omalle arvomaailmalleni vieraita elementtejä. Vuosien varrella ne ovat vain vahvistuneet. Blogikirjoituksistani vuosien varrelta näkyy epätoivoni syveneminen suhteessa eurooppalaisen yhteistyön saamiin muotoihin. Kahden viime vuoden aikana tuhosuuntainen kehitys on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja Mario Draghin raportti Euroopan Unionin kilpailukyvyn tulevaisuudesta näyttää sinetöivän tässä kuvailemani dystooppisen ajautumisen poliittiseen ja taloudelliseen suoritustilaan, yhteiskunnalliseen terminaalivaiheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti