Euroopan Parlamentin vaalit ovat toukokuussa 2019. Nyt asetetaan ehdokkaita ja poliittisten ryhmien kärkiehdokkaita, nyt keskustellaan Euroopan tilanteesta ja mantereen tulevaisuudesta. Luvalla sanoen keskustelua tästä nykypäivän yhteiskuntapolitiikan keskeisestä vaikuttajasta on käyty aivan liian vähän.
Olemme yhteisessä, liikkuvassa junassa ja juna oli jo silloin liikkeellä, kun astuimme Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta. Neuvotteluja jäsenyydestä oli käyty jo vuodesta 1993, kansanäänestys jäsenyydestä käytiin 18.11. 1994. Äänestysprosentti oli 74% ja 56,9% äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Euroopan talousalueeseen - eli talouden yhteisten sääntöjen noudattamiseen - Suomi liittyi jo vuonna 1994. Tällöin oli jo Unionion aikaisempien jäsenten toimesta edetty pitkälle Maastrichtin sopimuksen mukaiseen valtion velkaantumisen rajoittamiseen ja budjettien kasvua rajoittavien määräysten suuntaan. Tässä suhteessa jäsenyys merkitsi aikaisemman suuntautumisen hyväksymistä sellaisenaan, vaikka maakohtaisia erityiskysymyksiä konsensuksen saavuttamiseksi käytiinkin.
1990-luvun alun maailmassa markkinatalous ja kapitalismi näytti päässeen ideologisesti ja poliittisesti niskan päälle: Neuvostoliitto oli romahtanut ja Berliinin muuri murtunut johtaen DDR:n hajoamiseen valtiona. Reaalisosialismi oli kuitenkin jättänyt kylmän sodan aikana pysyvän jäljen 1990-luvun yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Yhdentyvää Eurooppaa rakentaessa haluttiin voittajien puolelta varmistaa, että valtiojohtoinen reaalisosialismi ei enää nousisi uudelleen vaikuttavaksi voimaksi maanosassa. Maastrichtin sopimukseen johtaneiden tiukkojen talousraamien tarkoituksena oli suitsia valtion varaan rakentuvaa kehitystä ja antaa etusija markkinoille.
Liittyminen Euroopan Valuuttaunioniin vahvisti edelleen tätä kehitystä. Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki saivat itsenäisen, jäsenvaltioista vain ohuesti riippuvaisen luonteen. Suomessa Valuuttaunionin jäsenyys ja euron käyttöönotto tehtiin Eduskunnan päätöksellä ikäänkuin luonnollisena seurauksena Unioniin liittymiselle. Ruotsi ja Tanska eivät EU:n jäseninä seuranneet tässä suomalaisten toimintatapaa vaan jäivät Valuuttaunionin ulkopuolelle. Öljyvaltio Norja ei halunnut tulla Euroopan Unioniin lainkaan, se katsoi pärjäävänsä paremmin omilla voimavaroillaan.
Kun muistelen omia motiiveitani kannanottona kansanäänestyksessä, keskeistä oli irtautuminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja suuntautuminen länteen ja sen oletettuihin demokraattisiin perinteisiin.
Euroopan Unionin rakennetta on sittemmin 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä vahvistettu edelleen. Parhaiten se näkyy konsolidoitujen peruskirjojen ja siihen liittyvien sopimusten muodossa. Valittua ideologista ja poliittista linjaa on jatkettu, mikä näkyy sekä Unionin hallintorakenteessa että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa.
Euroopan komissiolla ja ministerineuvostoilla on keskeinen asema EU:n päätöksentekokoneistossa. Euroopan Unionin lakialoitteet esittelee Euroopan Komissio ja parlamentti joko hyväksyy tai hylkää ne. Neuvostoilla on parlamentin aloitteisiin nähden pysyvä veto-oikeus. Parlamentti valitaan kansallisilla vaaleilla eikä yleiseurooppalaista, yli rajojen ulottuvaa poliittista vaalia - jossa voitaisiin äänestää yli kansallisten rajojen - ole näköpiirissä. Tästä johtuen Euroopan Unionilla ei ole myöskään yleiseurooppalaista, EU:n politiikkaa johtavaa poliittista hallitusta. Euroopan kehittyminen rakenteellisesti federatiiviseksi, Keski-Euroopassa yleisesti käytetyksi liittovaltioksi ei ole näköpiirissä ainakaan lähivuosina. Lyhyesti, Euroopan Unionin hallinnollisesta rakenteesta ja sen demokratiavajeesta on käytävä keskustelua myös tästä eteenpäin.
Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja tukee keskeisesti ja yksipuolisesti markkinaehtoista lähestymistapaa, mitä voi pitää historiallisena jäänteenä 1990-luvun taitteen poliittisista jännitteistä. Se että konsolidoitu peruskirja ei tarjoa mahdollisuutta täysimittaisen, kokonaisvaltaisen rahapolitiikan harjoittamiseen sen enempää eurooppalaista hallitusta edustavalle Komissiolle kuin myöskään EU:n jäsenvaltioille, tekee koko Unionista myös demokratian kannalta rajoittuneen yhteisön.
Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen hyvinvointi on rakennettu lähes koko 1900-luvun ajan vahvan ja kansanvaltaisen valtion varaan. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikan muuraaminen Euroopan Unionin konsolidoituun, konsensuspäätöksillä aikaansaatuun peruskirjaan tarkoittaa sitä, että eurooppalaisen sosialidemokratian keskeinen väline, yhteinen kansanvaltainen, kokonaisvaltaista turvaa edustavan eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole mahdollista sen enempää eurooppalaisella tasolla kuin kotimaassakaan. Voidaan pitää traagisena poliittisena virheenä sitä, että "reaalisosialismin" pysäyttämiseen luotu rakenne estää myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukaisen poliitisen kehityksen koko mantereella.
Euroopan Unionin uhkakuvat ovat valtavia, ovathan poliittiset mannerlaatat liikkeellä; ilmastomuutos, kamppailu luonnonvaroista, markkinoiden aiheuttama tuloerojen polarisoituminen, yksinvaltaiset hallitukset, pakolaisuus, äärimmilleen viety protektionistinen kilpailu, moraaliseen närkästymiseen perustuva vihanpito ja sanktiot sekä ilmeinen sodanuhka - kaikki nämä ovat todellisuutta. Samalla ne ovat niitä suuria kysymyksiä joihin sosialidemokratian on otettava kantaa.
Kysymys on taloudellisista realiteeteista. Euroopan Unionin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahatalous on irronnut odotusarvoiseksi, kansallisten hallitusten ja kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella operoivaksi hirviöksi joka ei ole yhteiskuntapoliittisessa vastuussa kenellekään. Se muodostaa pysyvän uhkan kaikille niille tavoitteille, joiden avulla Euroopan Unionin tulisi tavoitella alkuperäistä ideaansa, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa Eurooppaa. Siksi Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka tulisi laittaa palvelemaan yhteisenä resurssina koko manteren kehitystä. Ilman dynaamista ja demokraattista valtio- ja yhteisörakennetta se ei ole mahdollista.
Kysymys on siis talous- ja rahapolitiikan keynesiläisen, vastasyklisen, päätöksiin ja kirjanpotoon perustuvan, endogeenisen rahapolitiikan käyttöönottamisesta myös valtiollisena välineenä. Nykyisessä peruskirjassa se on valtiollisten rakenteiden osalta jyrkästi kiellettyä.Tavoitteena se on tyypillisesti liberaali, talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia joustavasti hyväksikäyttävä lähtökohta. Euro valuuttana ei sellaisenaan ole muuta kuin vaihdon väline, vaikka juuri euroa kritisoidaan mielestäni irrationaalilla tavalla. Reino Helismaan iskelmäsanoitusta analogiana käyttäen voi sanoa, että ei ole välttämättä viulun vika jos ei osaa sillä soittaa.
Euroopan Unionin hallinnon demokratisointi yleiseurooppalaiseen suuntaan, talous- ja rahapolitiikan dynaamisten välineiden käytön mahdollistaminen yhteisön konsolidoidussa peruskirjassa ja tätä kautta uusien välineiden ja resurssien luominen sekä Unionille että jäsenvaltioille manteretta ja koko maailmaa varjostavien uhkakuvien poistamiseksi on suuri sosialidemokraattinen visio ja tehtävä joka on saatava käyntiin. Vaihtoehtona tälle on koko suuren unelman sammuminen ja uuden teknisen ja digitaalisen vallankumouksen jääminen arvaamattomien, ehkä jopa barbaaristen voimien käsiin.
Meidän on suunnattava kohden uusia, rohkeita tavoitteita - kohden moniarvoista, aidosti demokraattista Eurooppaa!
Olemme yhteisessä, liikkuvassa junassa ja juna oli jo silloin liikkeellä, kun astuimme Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta. Neuvotteluja jäsenyydestä oli käyty jo vuodesta 1993, kansanäänestys jäsenyydestä käytiin 18.11. 1994. Äänestysprosentti oli 74% ja 56,9% äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Euroopan talousalueeseen - eli talouden yhteisten sääntöjen noudattamiseen - Suomi liittyi jo vuonna 1994. Tällöin oli jo Unionion aikaisempien jäsenten toimesta edetty pitkälle Maastrichtin sopimuksen mukaiseen valtion velkaantumisen rajoittamiseen ja budjettien kasvua rajoittavien määräysten suuntaan. Tässä suhteessa jäsenyys merkitsi aikaisemman suuntautumisen hyväksymistä sellaisenaan, vaikka maakohtaisia erityiskysymyksiä konsensuksen saavuttamiseksi käytiinkin.
1990-luvun alun maailmassa markkinatalous ja kapitalismi näytti päässeen ideologisesti ja poliittisesti niskan päälle: Neuvostoliitto oli romahtanut ja Berliinin muuri murtunut johtaen DDR:n hajoamiseen valtiona. Reaalisosialismi oli kuitenkin jättänyt kylmän sodan aikana pysyvän jäljen 1990-luvun yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Yhdentyvää Eurooppaa rakentaessa haluttiin voittajien puolelta varmistaa, että valtiojohtoinen reaalisosialismi ei enää nousisi uudelleen vaikuttavaksi voimaksi maanosassa. Maastrichtin sopimukseen johtaneiden tiukkojen talousraamien tarkoituksena oli suitsia valtion varaan rakentuvaa kehitystä ja antaa etusija markkinoille.
Liittyminen Euroopan Valuuttaunioniin vahvisti edelleen tätä kehitystä. Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki saivat itsenäisen, jäsenvaltioista vain ohuesti riippuvaisen luonteen. Suomessa Valuuttaunionin jäsenyys ja euron käyttöönotto tehtiin Eduskunnan päätöksellä ikäänkuin luonnollisena seurauksena Unioniin liittymiselle. Ruotsi ja Tanska eivät EU:n jäseninä seuranneet tässä suomalaisten toimintatapaa vaan jäivät Valuuttaunionin ulkopuolelle. Öljyvaltio Norja ei halunnut tulla Euroopan Unioniin lainkaan, se katsoi pärjäävänsä paremmin omilla voimavaroillaan.
Kun muistelen omia motiiveitani kannanottona kansanäänestyksessä, keskeistä oli irtautuminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja suuntautuminen länteen ja sen oletettuihin demokraattisiin perinteisiin.
Euroopan Unionin rakennetta on sittemmin 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä vahvistettu edelleen. Parhaiten se näkyy konsolidoitujen peruskirjojen ja siihen liittyvien sopimusten muodossa. Valittua ideologista ja poliittista linjaa on jatkettu, mikä näkyy sekä Unionin hallintorakenteessa että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa.
Euroopan komissiolla ja ministerineuvostoilla on keskeinen asema EU:n päätöksentekokoneistossa. Euroopan Unionin lakialoitteet esittelee Euroopan Komissio ja parlamentti joko hyväksyy tai hylkää ne. Neuvostoilla on parlamentin aloitteisiin nähden pysyvä veto-oikeus. Parlamentti valitaan kansallisilla vaaleilla eikä yleiseurooppalaista, yli rajojen ulottuvaa poliittista vaalia - jossa voitaisiin äänestää yli kansallisten rajojen - ole näköpiirissä. Tästä johtuen Euroopan Unionilla ei ole myöskään yleiseurooppalaista, EU:n politiikkaa johtavaa poliittista hallitusta. Euroopan kehittyminen rakenteellisesti federatiiviseksi, Keski-Euroopassa yleisesti käytetyksi liittovaltioksi ei ole näköpiirissä ainakaan lähivuosina. Lyhyesti, Euroopan Unionin hallinnollisesta rakenteesta ja sen demokratiavajeesta on käytävä keskustelua myös tästä eteenpäin.
Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja tukee keskeisesti ja yksipuolisesti markkinaehtoista lähestymistapaa, mitä voi pitää historiallisena jäänteenä 1990-luvun taitteen poliittisista jännitteistä. Se että konsolidoitu peruskirja ei tarjoa mahdollisuutta täysimittaisen, kokonaisvaltaisen rahapolitiikan harjoittamiseen sen enempää eurooppalaista hallitusta edustavalle Komissiolle kuin myöskään EU:n jäsenvaltioille, tekee koko Unionista myös demokratian kannalta rajoittuneen yhteisön.
Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen hyvinvointi on rakennettu lähes koko 1900-luvun ajan vahvan ja kansanvaltaisen valtion varaan. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikan muuraaminen Euroopan Unionin konsolidoituun, konsensuspäätöksillä aikaansaatuun peruskirjaan tarkoittaa sitä, että eurooppalaisen sosialidemokratian keskeinen väline, yhteinen kansanvaltainen, kokonaisvaltaista turvaa edustavan eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole mahdollista sen enempää eurooppalaisella tasolla kuin kotimaassakaan. Voidaan pitää traagisena poliittisena virheenä sitä, että "reaalisosialismin" pysäyttämiseen luotu rakenne estää myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukaisen poliitisen kehityksen koko mantereella.
Euroopan Unionin uhkakuvat ovat valtavia, ovathan poliittiset mannerlaatat liikkeellä; ilmastomuutos, kamppailu luonnonvaroista, markkinoiden aiheuttama tuloerojen polarisoituminen, yksinvaltaiset hallitukset, pakolaisuus, äärimmilleen viety protektionistinen kilpailu, moraaliseen närkästymiseen perustuva vihanpito ja sanktiot sekä ilmeinen sodanuhka - kaikki nämä ovat todellisuutta. Samalla ne ovat niitä suuria kysymyksiä joihin sosialidemokratian on otettava kantaa.
Kysymys on taloudellisista realiteeteista. Euroopan Unionin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahatalous on irronnut odotusarvoiseksi, kansallisten hallitusten ja kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella operoivaksi hirviöksi joka ei ole yhteiskuntapoliittisessa vastuussa kenellekään. Se muodostaa pysyvän uhkan kaikille niille tavoitteille, joiden avulla Euroopan Unionin tulisi tavoitella alkuperäistä ideaansa, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa Eurooppaa. Siksi Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka tulisi laittaa palvelemaan yhteisenä resurssina koko manteren kehitystä. Ilman dynaamista ja demokraattista valtio- ja yhteisörakennetta se ei ole mahdollista.
Kysymys on siis talous- ja rahapolitiikan keynesiläisen, vastasyklisen, päätöksiin ja kirjanpotoon perustuvan, endogeenisen rahapolitiikan käyttöönottamisesta myös valtiollisena välineenä. Nykyisessä peruskirjassa se on valtiollisten rakenteiden osalta jyrkästi kiellettyä.Tavoitteena se on tyypillisesti liberaali, talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia joustavasti hyväksikäyttävä lähtökohta. Euro valuuttana ei sellaisenaan ole muuta kuin vaihdon väline, vaikka juuri euroa kritisoidaan mielestäni irrationaalilla tavalla. Reino Helismaan iskelmäsanoitusta analogiana käyttäen voi sanoa, että ei ole välttämättä viulun vika jos ei osaa sillä soittaa.
Euroopan Unionin hallinnon demokratisointi yleiseurooppalaiseen suuntaan, talous- ja rahapolitiikan dynaamisten välineiden käytön mahdollistaminen yhteisön konsolidoidussa peruskirjassa ja tätä kautta uusien välineiden ja resurssien luominen sekä Unionille että jäsenvaltioille manteretta ja koko maailmaa varjostavien uhkakuvien poistamiseksi on suuri sosialidemokraattinen visio ja tehtävä joka on saatava käyntiin. Vaihtoehtona tälle on koko suuren unelman sammuminen ja uuden teknisen ja digitaalisen vallankumouksen jääminen arvaamattomien, ehkä jopa barbaaristen voimien käsiin.
Meidän on suunnattava kohden uusia, rohkeita tavoitteita - kohden moniarvoista, aidosti demokraattista Eurooppaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti