Mistä on kysymys, kun nuori Sveitsissä, Frankfurtissa ja Lontoossa uraa tehnyt pankkimanageri jättäytyy huippupalkatuista strategisista tehtävistä sivuun, muuttaa Berliiniin, ryhtyy kirjailijaksi ja alkaa kirjoittaa valtion suuresta merkityksestä investoijana ja yhteisen hyvinvoinnin luojana? Alexander Schimmelbusch kirjoittaa kolmantena kirjanaan vasemmistopopulistiseksi leimatun kirjan "Hochdeutschland" , jonka päähenkilö Victor haikailee sympatioita tavoittelematta vahvan valtion perään. Der Spiegelin toimittajat Alexander Jung ja Markus Brauck haastattelevat tätä poikkeuksellista kirjailijaa Spiegelin Karl Marxin syntymän 200-vuotispäivän merkeissä julkaistussa "kapitalisminumerossa" Nro 19 5.5. 2018. Miksi nostan tämän esiin blogissani?
Alexander Schimmelbuschin ammatti- ja elämänura on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän on tullut talous- ja rahapolitiikassa uusiin, toisenlaisiin ajatuksiin. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä - luokkaero koulutetun ja kouluttamattoman väen välillä - näkyy Saksan suurkaupungeissa räikeämpänä kuin mitä se oli Schimmelbuschin nuoruudenpäivinä.
Toimittajat kysyvät, onko tällä jotakin tekemistä korkeiden manageripalkkojen kanssa? Kirjailijan mielestä joistakin tehtävistä maksetaan ylipalkkaa samaan aikaan kun eräät tärkeät koulutusalat ovat aivan ilmeisessä palkkakuopassa. Aikaisemmat hyvinpalkattujen normimersut ovat muuttuneet paljon maksaviksi palkanlisäkkeiksi joilla luodaan statusta. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kärjistyksenä esille.
Lisäksi hän näkee eroja valtioiden toimintatavassa kansalaisten vaurauden kasvattamisessa. Esimerkkinä hän nostaa Kiinan saksalaisiin yrityksiin pumppaamat miljardit, joiden kanssa saksalaiset yritykset eivät kykene taloudellisesti kilpailemaan. Kirjassa hän nostaa vasemmistopopulistisena ideana pidetyt valtioiden investointibondit, joiden tehtävänä olisi vastata suurista tulevaisuusinvestoinneista.
Tällaisia tulevaisuusbondeja on jo monilla valtioilla; hän mainitsee esimerkkinä jopa pienen aavikkodiktatuurin Qatarin. Kun Kiina osallistuu lähes 10 %:lla Daimler Benzin osakeomistukseen, sitä pidetään vapaan markkinatalouden ilmauksena. Saksassa nousisi kirjalijan mukaan kuitenkin kauhea melu, jos liittovaltio tekisi saman ryhtyen yritysosakkaaksi.
Toimittajat kysyvät, onko mielekästä Saksalle toimia samalla tavalla kuin Kiina sen tunkeutuessa osake- ja yritysmarkkinoille, "vapaaseen markkinatalouteen" samalla kun miljoonia ihmisiä pidetään leireillä ja vankiloissa. Alexander Schimmelbuschin mielestä on viime kädessä kuitenkin kysymys Saksan kansalaisten edusta. Ei ole oikein romuttaa kansallista omistusta samaan aikaan kun toisenlaisilla talous- ja rahapoliittisilla säännöillä pelaavat kahmivat omistuksia sekä Saksassa, Euroopassa että muilla mantereilla.
Eikö vaarana ole valtiokapitalismi entisen DDR:n tapaan? Tottakai valtion omistus on järjestettävä hallinnollisesti toisella tavalla. Norjalla, Kuweitilla (ja myös Suomella työeläkerhastojen muodossa, IR) on rahastojen kautta tapahtuvaa osallistumista yritysmaailmaan eivätkä yritykset ole tästä mitenkään kärsineet. Kirjailija tuo kirjassaan esille myös omistamiselle asetettavan ylärajan, josta hän käyttää nimitystä "80 %:n vaatimus"; hän ei mainitse rahamääräistä rajaa, vaan kynnyksen, jonka 80% kansasta voisi hyväksyä. Hän myöntää että omistusoikeuden rajoittaminen on perustuslaillinen kysymys, mutta kysymys on myös kansan "sielusta", sen oikeustajusta.
---
Tällainen pohdiskelu on sekä Saksassa että Euroopassa aika harvinaista. Mielikuvitusta ilmeisesti himmentää Euroopan Unionin asettamat ehdottomat talous- ja rahapoliittiset rajat. Sellaisiin ulkopuoliset maat eivät ole sitoutuneet ja voivat käyttää itsenäisten pankkiensa rahapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Myös nämä maat voivat käyttää yritysrakenteita välikätenä omistuksilleen. Kun endogeenisella, päätöksiin ja sopimuksiin kirjatulla rahalla ei ole määrällisiä rajoja, ulkopuolisilla toimijoilla on kaikki mahdollisuudet tulla yritysten kautta laillisesti osakkaiksi ja myös osinkojen kerääjiksi. Omistus perustuu myös osakeomistuksiin ja suurilla sijoittajilla on se todellinen valta. Omat työeläkerahastomme ja Norjan vastaavat - volyymiltaan ainakin viisinkertaiset - hyötyvät jo nyt valtavista sijoitustensa tuotoista.
Veikkaukseni on, että paine Euroopan Unionin yksiulotteisen lähestymistavan perusteelliseen korjaamiseen ei tule Unionin sisältä, vaikka Lisabonin sopimukseen perustuen erityinen kansalaisasloitteen mahdollisuus on olemassa. Poliittinen järjestelmä muodollisesta moniarvoisuudestaan huolimatta ei näytä olevan kykenevä uudelleenarviointiin - ainakaan vielä. Ulkopuolinen maailma tulee todennäköisesti näyttämään maanosallemme kaapin paikan, jos siihen ei mahdollisuutta ole muulla tavoin.
Voi olla että myös oma maamme vaurastuu tätä kautta, yritysvetoisesti, mutta meidän vaurastumisemme perustuu suuressa määrin reaalitalouden säästöihin. Kun alussa Alexander Schimmelbuschin merkillepanema tulonjakokuilu näkyy jo katukuvassakin poikkeuksellisen selvästi, olisi aika ryhtyä pohtimaan Euroopan Unionin perussopimusten "pallo jalassa" elämisen mielekkyyttä.
Tämä veljeyden vankilaan viittaava ilmaisu tulee Fb-kaveriltani Seppo Tuoviselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti