Sosialistisesta humanismista

Käännökseni Erich Frommin toimittaman kirjan "Sosialistinen humanismi" esipuheesta (Kansainvälinen symposium aiheesta "Sosialistinen Humanismi" (Socialist Humanism, Anchor books, Doubleday and company, ins. Garden City, New York, 1966; alkuperäinen julkaisu vuodelta 1965, tässä ei ISBN-tunnusta)

Johdanto
Viime vuosikymmenen merkittävin ilmiö on ollut humanismin renesanssi erilaisissa ideologisissa järjestelmissä. Humanismilla - lyhyesti ilmaistuna usko ihmisrodun yhteisyyteen ja ihmisen kykyyn täydellistää itseään omilla ponnistuksillaan - on pitkä ja monipolvinen historia ulottuen heprealaisiin profeettoihin ja kreikkalaisiin filosofeihin. Terentiuksen lausuma, "Uskon että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta", oli ilmaus humanistisesta hengestä, toistuen vuosisatoja myöhemmin Goethen ilmaisussa "Ihminen kantaa mukanaan  ei ainoastaan yksilöllisyyttään vaan kaikkea ihmisyyttä, sen kaikkine mahdollisuuksineen, olkoonkin että hän kykenee ilmaisemaan näitä voimavaroja ainoastaan rajoitetussa määrin johtuen hänen olemassaolonsa  ulkoisista rajoituksista."

Yli aikojen eräät humanistit ovat uskoneet ihmisen sisäisen hyvyyteen tai Jumalan olemassaoloon, samaan aikaan kun toiset eivät. Eräät humanistiset ajattelijat - heidän joukossaan Leibniz, Goethe, Kierkegaard ja Marx - korostivat erityisesti tarvetta kehittää yksilöllisyyttä suurimmassa mahdollisessa määrin päämääränä saavuttaa korkein harmonia ja universaalisuus.  Mutta kaikki humanistit ovat jakaneet uskon mahdollisuudesta ihmisen täydellistymiseen, uskoivatpa he sitten Jumalan armon tarpeellisuuteen tai eivät, minkä he näkivät olevan riippuvainen ihmisen omista ponnistuksista (syy minkä vuoksi Luther ei ollut humanisti). Eiuskonnolliset humanistit kuten Gioanbattista Vico ja Karl Marx kehittivät tätä edelleen sanomalla että ihminen tekee itse oman historiansa ja on itse oma luojansa.

Koska humanistit jakavat uskon ihmisyyden yhteisyydestä ja ja ihmisen tulevaisuudesta, he eivät koskaan olleet fanaatikkoja. Uskonpuhdistuksen jälkeen hen näkivät rajoittuneisuutta sekä katolisessa että protestanttisessa asennoitumisessa, koska he eivät arvioineet tilannetta organisaation kapeasta lähtökohdasta, vaan koko ihmisyyden näkökulmasta. Humanismi on aina syntynyt reaktiona ihmiskuntaan kohdistuneesta uhkasta; renesanssin aikana uskonnollisen fanatismin seurauksena, valistuksen aikana äärimmäisen nationalismin, koneellistumisen ja taloudellisten etupiirien johdosta. Humanismin elpyminen tänään on uusi reaktio tähän jälkimmäisen ja edelleen voimistuneeseen muotoon - pelkoon että ihmisestä tulee esineiden orja, itse luomiensa olosuhteiden vanki - ja kokonaan uuteen, ihmisen olemassaoloa koskevaan uhkaan joka johtuu ydinaseista.

Tämä reaktio on tuttu kaikissa leireissä - katolisissa, protestanttisissa, marxilaisissa, liberaaleissa yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän ajan humanistit ovat halukkaita edistämään oma erityistä filosofista tai uskonnollista ymmärrystään "paremman ymmärtämisen" vuoksi, vaan siksi, ollakseen humanisteja, he uskovat että he voivat saavuttaa uhkaan liittyvän selkeimmän ymmärtämisen jokaisen mahdollisimman täsmällisen ilmaisun kautta, pitäen aina mielessä että se mikä merkitsee eniten on ihmisen tilanne näiden käsitysten takana.

Tämän painotuotteen tarkoituksena on esitellä  yhden aikamme humanistisen suuntauksen ajatuksia. Humanistinen sosialismi eroaa tärkeässä suhteessa muista suuntauksista. Renesanssin ja valistuksen ajan humanismi uskoivat että tehtävä ihmisen muuttamiseksi täysin inhimilliseksi olennoksi voitaisiin saavuttaa yksinomaan tai pääsääntöisesti kasvatuksen avulla. Vaikka renesanssin utopistit koskettelivat tarvetta yhteiskunnallisiin muutoksiin. Karl Marx sosialistisena humanistina oli ensimmäinen joka julisti että teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, tietoa toiminnasta, henkisiä tavoitteita yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Marx oli sitä mieltä että vapaa ja itsenäinen ihminen voisi elää ja toimia ainoastaan sellaisessa sosiaalisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka johtuen rationaalisuudestaan ja hyvinvoinnistaan saattaisi loppuun "ihmisen esihistorian" ja avaisi "humaanin historian" aikakauden, joka tulisi asettamaan yksilön täyden kehittymisen yhteiskunnan täyden kehittymisen ehdoksi,  ja päinvastoin. Tästä johtuen hän uhrasi suurimman osan elämästään kapitalistisen talouden ja työväenluokan organisaation tutkimiseen toiveena saada aikaan yhteiskunta, jokamolisi perusta uuden humanismin kehittymiselle.

Marx uskoi että työväenluokka voisi johtaa yhteiskunnallista muutosta, koska se oli ajan kaikkein epäinhimillistynein ja vieraantunein luokka, ja siksi potentiaalisesti kaikkein voimakkain koska koko yhteiskunnan toimintakyky riippui siitä. Hän ei kyennyt näkemään kapitalismin kehittymistä vaiheeseen, jossa työväenluokka olisi materiaalisesti menestyvä ja jakaisi kapitalismin olemuksen samalla kun yhteiskunta vieraantuisi äärimmäisyyden rajoille. Hän ei koskaan tullut tietoiseksi vieraantumisesta runsaudessa, joka voi olla yhtä epäinhimillistävä kuin vieraantuminen köyhyydessä. 

Korostaen tarvetta taloudellisen organisaation muuttamiseksi ja aikaansaadakseen tuotantovälineiden kontrolloinnin yksityisistä käsistä tai yhteisöistä järjestäytyneiden tuottajien käsiin Marxia tultiin tulkinneeksi väärin  sekä niiden taholta jotka kokivat hänen ohjelmansa uhkaavaksi kuin myös monien sosialistien. Edelliset syyttivät häntä pelkästään ihmisen fyysisten eikä  henkisten tarpeiden huolehtimisesta.  Jälkimmäiset uskoivat että tavoitteena oli vain kaikkien materiaalinen hyvinvointi ja että marxismi erosi kapitalismista vain menetelmien suhteen, jotka olivat taloudellisesti tehokkaampia ja jotka voitaisiin saada aikaan työväenluokan itsensä toimesta. Todellisuudessa Marxin ihanne oli luovasti toiseen ihmisen ja luontoon suhtautuva ihminen, joka tulisi vastaamaan elävällä tavalla maailmalle ja joka tulisi olemaan rikas, ei siksi että omistaa paljon vaan siksi että on paljon.

Marx oli siis etsimässä vastausta elämän tarkoitukseen, mutta ei voinut hyväksyä perinteistä uskonnollista vastausta jonka mukaan vastaus oli löydettävissä vain uskomalla Jumalan olemassaoloon. Tässä suhteessa hän kuuluu samaan valistuksen ajan ajattelijoiden traditioon, sellaisten kuin Spinoza ja Goethe, jotka hylkäsivät vanhat teologiset konseptit ja jotka etsivät uutta henkistä asennoitumiskehystä. Mutta eri tavalla kuin sellaiset sosialistit kuin Jean Jaurés, Lunacharsky, Gorki ja Rosa Luxemburg, jotka sallivat itselleen käsitellä henkisiä asioita enemmän ulkopuolisina.  Marx karisti tämän ongelman pois suorasta keskustelusta koska hän halusi välttää kaikki kompromissit uskonnollisten ja idealististen ideologioiden välillä ja koska hän piti niitä haitallisina.

Autenttinen marxismi oli ehkä kaikkein voimakkain luonteeltan eiuskonnollinen liike 1800-luvun Euroopassa. Mutta vuoden 1914 jälkeen - ja jopa aikaisemmin - suurin osa tästä hengestä katosi. Tähän vaikuttivat monet erilaiset seikat, mutta kaikkein voimakkain oli se uusi vauraus ja kuluttamisen etiikka joka alkoi dominoida kapitalistisia yhteiskuntia sotien välisenä aikana, jota välittömästi seurasi  heiluriliike tuhoisan ja kärsimystä aiheuttaneen kahden maailmansodan välillä. Tänään, kysymys elämän tarkoituksesta on noussut uudelleen mitä tärkeimmäksi aiheeksi.

On välttämätöntä huomata, että henkinen ongelma on pysynyt kätkeytyneenä suuressa määrin historian viime lehdille saakka. Niin pitkään kun tuotantovoiumat eivät olleet kehittyneet  korkealle tasolle, välttämättömyys työntekoon ja hengissäpysymiseen antoi riittävän tarkoituksen elämälle. Tämä pitää edelleen paikkansa suurelle osalle ihmiskuntaa, myös niiden kohdalla jotka elävät teollisesti kehittyneissä maissa joissa työn ja vapaajan yhdistelmä , ja unelma jatkuvasti lisääntyvästä kuluttamisesta  estää ihmistä huomaamasta todellisia voimavarojaan, sitä mitä hän voisi olla. Mutta me olemme liikkeellä nopeasti täysin teollistunutta, automatisoitua maailmaa, sellaista jossa kymmenen tai kahdenkymmenen tunnin työ tulee olemaan standardi ja jossa materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä kaikille voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Tässä täyden runsauden yhteiskunnassa (joka tulee olemaan suunniteltu ellei peräti sosialistinen) ihmisen henkinen ongelma tulee olemaan ajankohtaisempi ja polttavampi kuin koskaan menneisyydessä.

Tällä painotuotteella on kahdenlainen tehtävä. Se pyrkii selkeyttämään sosialistisen humanismin ongelmaa ja senlukuisia erilaisia näkökohtia, ja osoittamaan että sosialistinen humanismi ei ole enää muutamien hajallaan olkevien intellektuellien liike, vaan lähestymistapa jota on löydettävissä kaikkialta maailmassa, kehittyen itsenäisesti kussakin maassa. Tässä teoksessa monet sosialistiset humanistit kohtaavat ensimmäistä kertaa. Lukiessaan tätä kirjaa kirjoittajat samoinkuin lukijatkin saattavat tulla ensimmäistä kertaa täysin tietoisiksi yhteisestä vastauksesta siihen, mitä menneet vuosikymmenet ja nykyisyyden aiheuttama uhka ihmisen fyysiselle ja henkiselle eloonjäämiselle opettavat.

Viittä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kirjoitukset on tehty erityisesti tätä koostetta varten, mutta missään tapauksessa en esittänyt mitään erityistä aihetta kirjoittajalle. Pidin parempana pyytää  jokaista kirjoittamaan aiheesta jota hän piti kaikkein tärkeimpänäkeskeisen teeman, sosialistisen humanismin kannalta. Toiveenani oli että tällä tavalla tultaisiin esittäneeksi kaikkein keskeisimmät humanististen sosialistien mielenkiinnon kohteet. En pitänyt epäkohtana sitä, jos samat teemat tulivat käsitellyksi useampaan kertaan eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin, ajattelin että se tulisi olemaan kiinnostavaa ja vielä vaikuttavampaa havaita useamman kirjoittajan eri puolilla maailmaa jakavan saman, perustavaa laatua olevan käsityksen. Tämä koskee erityisesti Jugoslaviaa ja Tsekkoslovakiaa, koska heidän kirjoituksiaan niin vähän tunnetaan englantia puhuvassa maailmassa.
Huolimatta kirjoittajien yhteisestä siteestä heidän kesken on huomattavia erimielisyyksiä sekä keskenään että kirjan toimittajan kanssa. Monet heistä ovat sosialisteja, mutta jotkut eivät. Kirjoittajat kuuluvat erilaisiin poliittisiin puolueisiin. Suurin osa heistä on marxilaisia, mutta eräät - mukaanlukien katoliset, itsenäiset liberaalit  ja eimarxilaiset työväenpuolueiden jäsenet -  eivät ole. Ketään niistä jonka kirjoitus tässä kirjassa on julkaistu ei voida pitää vastuullisena jonkun toisen kirjoittajan tai kirjan toimittajan mielipiteistä.

Humanisteina kaikilla on kuitenkin yhteinen huoli ihmisestä ja hänen mahdollisuuksiensa täydestä avautumisesta, ja kriittinen asenne poliittista todellisuutta, erityisesti ideologioita kohtaan. Tämä viimemainittu on mitä tärkein asia. Tänään, enemmän kuin koskaan, näemme käsityksiä vapaudesta,sosialismista, humanismista ja Jumalasta käytettynä vieraantuneessa muodossa, pelkästään ideologisesti, riippumatta siitä kuka niitä käyttää. Mikä niissä on todellista on sana, ääni, ei aito kokemus siitä mihin sanan on tarkoitettu viittaavan. Kirjoittajat ovat keskittyneet ihmisen todelliseen olemassaoloon ja ovat siksi kriittisiä suhteessa ideologiaan; he jatkuvasti kyseenalaistavat kuvaako ilmaistu ajatus todellisuutta vai pyrkiikö se kätkemään sen.

Tämä on yksi yhteinen tekijä kaikille kirjoittajille; heidän vakaumuksensa on että kaikkein kiireellisin tehtävä maailmassa on saavuttaa rauha. Yksikään kirjoittajista ei ilmaissut missäänh muodossa tukeaan kylmälle sodalle.

Väistämättä on tapahtunut myös sivuuttamista mitä toimittaja valittaa. Monet kirjoittajista ovat joko Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, jopa Aasia, Afrikka ja Australia ovat edustettuina. Kysymyksessä on siis melko yksipuolinen näkökulma sosialistisen humanismin filosofiaan verrattuna sosialistisen humanismin käytännön kysymyksiin, kuten organisaatioon jota on käsitelty vain viimeisessä kappaleessa, otsikolla Sosialistisen humanismin käytännöstä. Todellakin, suuri määrä sosialistisen organisaation tärkeitä kysymyksiä on paitsi jäänyt täällä käsittelemättä, on ylipäätään jäänyt sosialistisessa kirjallisuudessa vähälle käsittelylle. (Sellainen on esimerkiksi ero aitojen inhimillisten tarpeiden ja keinotekoisesti tuotettujen tarpeiden välillä, mahdollisuus käsityön henkiinherättämisestä luksusteollisuudessa, uudet demokraattisen osallistumisen muodot perustuen pieniin kasvoista-kasvoihin ryhmiin, jne.)

Yhteenvetäen: ei ole ehkä liioiteltua sanoa että koskaan viimeisen sadan vuoden aikana ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja intensiivistä humanistisen sosialismin kysymysten opiskelua kuin tänään. Tämän kirjan tarkoituksena on nostaa tämä ilmiö esiin ja osoittaa muutamia tuloksia tästä syventymisestä.Tässä huollestumisessa ihmisestä ja toisaalta tapahtuvassa epäinhimillistämisessä  me tunnemme syvää solidaarisuutta kaikkien humanistien kesken, niidenkin monien kanssa jotka eivät jaa käsitystämme, mutta jotka jakavat kanssamme huolen ihmisen täydestä kehittymisestä.

(kirjan tuottamiseen ja toimittamiseen osallistuneille osoitetut kiitokset)

Erich Fromm