Muistinpalautusta

Logiikka ontuu

Kirjoitin tämän tekstin alunperin jo kaksi vuotta siten, 11.6. 2015 ja julkaisin sen silloin Facebook-sivuillani. Kysymys on julkisen sektorin merkityksestä hyvinvointivaltion rakentamisessa. Erityisesti tarkastelen tässä Keskustapuolueen ja sen keskeisten ministerien asennoitumista yksityisen ja julkisen sektoriin tässä yhteydessä.

Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla? 

Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. 

Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kantava yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan  myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä.

---

11.6. 2017

Kirjoitin siis edelläolevan tekstin kaksi vuotta sitten. Juuri samoihin aikoihin ilmeni, että Euroopan Keskuspankki - tuo autokraattinen ja poliittisten päätösprosessien lähes ulottumatomissa oleva laitos - oli aloittanut ns. määrällisen elvytyksen (Quantitave Easing), jossa keskeisenä toimena on valtion velkakirjojen osto yksityisten pankkien ja rahoituslaitosten kautta EKP:n omaan taseeseen, jossa se näkyy vastattavana. EKP:llä on suvereeni valta luoda rahaa pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla niin paljon kuin se tykkää. Vuoden 2017 loppuun mennessä määrällistä helpotusta tapahtunee yli 3000 miljardin edestä, se näkyy aikanaan EKP:n tilinpäätöksissä vastattavien kasvuna.

Mitkä ovat tulokset? Jos tämä massiivinen väline olisi suunnattu suoraan jäsenvaltioiden käyttöön, työttömyyden, sosiaalisen ja terveydellisen kurjistumisen pysäyttämiseen ja kansalaisten kuntouttamisen, maanosaan virtavien pakolaisten nopeaan asuttamisen ja integrointiin työelämään ja paikallsiin oloihin - Eoroopan henkinen ja aineellinen tila alkaisi näyttää kokonan toisenlaiselta kuin missä nyt ollaan. 

No miksi ei suunnattu? Vastaus Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin perusasiakirjat sulkevat tämän mahdollisuuden pois - ja kaiken lisäksi lopullisesti. Eikä tässä kaikki: tältä osin jäsenvaltioilla ei ole peruskirjan mukaan valitus- tai muutosoikeutta.