Toisen sivistystien kantavuus

Jussi Pikkusaarelta, Työväen Sivistysliiton pitkäaikaiselta pääsihteeriltä ilmestyi vuonna 2014 Työväen Sivistysliiton historiaa ja kehitystä kuvaava kirja "Työväen omaehtoisen sivystystyön aatteen kantavuus". Kirja on itseasiassa erinomainen kuvaus Työväen Sivistysliiton historiasta ja tietyssä mielessä se ylittää perinteisen historiankirjoituksen rajat siinä mielessä, että se on samalla myös hyvin omakohtainen kuvaus TSL:n kehityksen vuosista, suurista persoonallisuuksista ja saavutuksista - mutta samalla myös kuvaus ajautumisesta näkemyseroihin ja ristiriitaan Työväen Sivistysliikkeen kehityksen suunnasta.

Jussi Pikkusaari on rehti ja analyyttinen kirjoittaja ja siksi kirjasta saa mielestäni selkeän kuvan siitä, minkälaisiin ristiriitoihin ajauduttiin. Ilmoittaudun tässä ennen tarkempaa kuvausta Pikkusaaren vision kannattajaksi, mutta haluan "en aivan ulkopuolisena" sanoa asettamistani toiveista ja tapahtuneesta kehityksestä sanasen minäkin, osallistuinhan 1960 ja 1970-luvuilla Työväen Sivistysliiton edustajiston kokouksiin yhden jäsenjärjestön sihteerin ominaisuudessa. Kirjan melankoolinen sävy on ymmärrettävä, sillä kirjoittajalla on järjestön kehittämiseen ja toiminnan sisältöön liittyviä toteutumattomia toiveita, joista hän joutuu kehittämistyön kuluessa luopumaan. Jäsenjärjestöjen omat, kokonaistehtävään suhteuttuna rajalliset intressit saavat yliotteen ja suuri sivistysidea painuu taka-alalle. Loppuvaikutelmaksi kuitenkin jää, että kirjoittaja näkee edelleenkin pieniä toivonmerkkejä "aatteellisesta heräämisestä". Itse asiassa minä yritän omalta osaltani tässä avata tietä ja näyttää suuntaa tämän tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän tiedostamiseksi. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin aktiivisen ja tiedostavan kansalaisen havaitsemisesta, tukemisesta ja nostamisesta siihen arvoon joka hänelle koeteltua kansalaiskuntoa omaavana todellisuudessa kuuluu.

 Oma muodollinen sivistystieni katkesi keskikoulun suorittamiseen keskisuomalaisessa yhteiskoulussa. Syyt olivat moninaisia, mutta yhtenä tärkeimpänä oli rintamamiestilalla elävän suurperheen elämän karuus, köyhyys ja epävarmuus. Isä sairasteli, oppikoulua oli käytävä asumalla kodin ulkopuolella sukulaisissa. Murrosikäkin sattui siihen pahimmilleen ja jouduin vielä tuplaamaan yhden luokan - opiskelutaitoni osoittautuivat aika kehittymättömiksi. Oikean tekniikan opittuani selvisin keskikoulusta lopulta erinomaisella todistuksella. Päätin jo tuolloin hakeutua edistysmielisen osuuskauppaliikkeen palvelukseen - siellähän oli kirjeopisto ja osuuskauppakoulu, jossa saattoi perehtyä tähän mielestäni suurenmoiseen ideaan. Pääsinkin osuuskauppaan ruokatavaraosastolle harjoittelijaksi opettelemaan maidon, leivän, lihan ja vielä silloin vähäisten einesten myyntiä. Yhdeksi tärkeimmistä taidoista tuolta lyhyeltä ajalta muodostui lihanleikkuu, teurastaminen ja myytävän hankkiminen myymälään yhdessä myymälänhoitajan kanssa. Isäni sairauden vakavuus pakotti minut palamaan kuitenkin takaisin rintamamiestilalle 17-vuotiaana muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen. Muuten olisivat isäni tekemät hankintakaupat jääneet metsätöiden muodossa toteutumatta ja kahdeksanlapsinen perheemme olisi jäänyt heitteille ja senaikaisen äärimmäisen niukan sosiaalihuollon varaan.

Kun muutamassa vuodessa oli pahimmasta selvitty, isäni oli ensimmäisenä ehdottamassa että hakeutuisin opiskelemaan Työväen Akatemiaan, kun "näyttävät nuo aatteelliset asiat niin kovasti kiinnostavan". Kotipitäjässä oli hyviä esimerkkejä Työväen Akatemian nauttimasta suuresta arvostuksesta ja siitä että tämän kansankorkeakoulun käyneet pärjäsivät hyvin elämässä. Seurasin isäni ohjetta ja syksyllä 1959 minut hyväksyttiin opiskelemaan tähän Kauniaisissa sijaitsevaan kansankorkeakouluun. Täällä sain seuraavan herätteen työväen sivistystyön olemuksesta.

Akatemian opettajakuntaan kuului myös Työväen Sivistysliiton silloinen pääsihteeri, kouluneuvos Arvi Hautamäki, jolle oli muotoiltu hänen persoonaansa sopiva luentoalue työväenliikkeen ja sosialismin historiasta. Oletukseni ei liene aivan väärä kun totean että hän venytti teemaa intensiivisellä opetustavallaan työväen omaehtoisen sivistystyön suuntaan. Hänen pedagogisiin taitoihinsa kuului hyvä valmistautuminen, ja niinpä saimmekin opiskelumme tueksi päivän teemaan liittyvän monistetun disposition, jäsentelyn. Arvi puhui hiljaisella äänellä, mutta katseli oppilaita kosketusetäisyydeltä silmiin painottaen demokratiaa, kasvamista, omaehtoisuutta ja "toisen sivistystien" tarpeellisuutta. Ainakin minulle jäi vaikutelma, että Työväen Akatemia edusti sitä toista sivistystietä. Työväestön ja ylipäätään kansan keskuudesta nouseville nuorille ja aikuisille oli mahdollistettava yhteiskunnallisen osallistumisen muodossa kasvu vastuunottoon ja vaativiinkin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Kuten tiedetään, juuri Työväen Akatemialla on tässä suhteessa vahvat ja suurta arvonantoa ansaitsevat perinteet.

Työväen Akatemian jälkeen minutkin napattiin mukaan sosialidemokraattiseen nuorisoliikkeeseen ja myös varhaisnuorisojärjestö Nuoriin Kotkiin, jotka molemmat järjestöt edustivat arvopohjaltaan työväen sivistysliikkeen keskeisintä olemusta. Olavi Hurri, TSL:n pääsihteeri 1960-70 luvuilla oli ollut perustamassa ja organisoimnassa kotkaliikettä jo 1940-luvulla; Arvi Hautamäki oli puolestaan TSL:n pääsihteerinä samalla Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtaja. Sodan kauhut kokenut sukupolvi oli järjestöä perustamassa ja halusi tulevalle sukupolvelle yhteistoimintaan ja yhdessä kasvamiseen perustuvan kansanvaltaisen tulevaisuuden. Sivistysliikkeen kasvatusihanne tuli kuitenkin kotkaliikkeeseen sen silloisen pääsihteerin aktiivisesti tukeman pohjoismaisen yhteistyön kautta. Kuinka se tapahtui?

Ruotsin kotkajärjestö Unga Örnar toimi itse asiassa hyvin läheisessä yhteistyössä Ruotsin työväen Sivistysliiton ABF:n kanssa. Juuri tuohon aikaan lahden toisella puolen vaikutti suuri pedagogi Torsten Húsen, joka oli monin eri tavoin ollut kehittämässä ryhmätoiminnan pedagogiikkaa, "ryhmädynamiikkaa". Keskeinen idea oli se, että opintoryhmässä tai -piirissä kasvettiin yhteisöllisyyteen ja yhteistoiminnan taitoihin. Siitä seurasi aktivoituminen toiminnan sisältöihin ja ennenpitkää vastuunotto erilaisista, vaativistakin tehtävistä paitsi ryhmässä itsessään, myös sen ulkopuolella.

 Tämä "kasvamaan saattamisen" periaate, jota kouluneuvos Hautamäki jatkuvasti korosti, oli muodostuva siksi pohjoismaista tulevaksi ja oman maamme autoritaarista kasvatusperinnettä korvaavaksi työmuodoksi kotkaliikkeessä. Omaehtoisuudesta muodostui täten toisen sivistystien kivijalka, jonka pohjalle voitiin rakentaa kasvamista "kunnon kansalaiseksi". Siinä ei määritelty sitä, missä tuota uutta tietoisuutta kukin tulisi käyttämään. Varmaa kuitenkin oli, että se tarjosi hyvän pohjan toimintaan työelämässä ja harrastuksissa poliittisissa järjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä, osuustoimintaliikkeessä, kulttuurin alueella ja jopa yhteiskunnallisissa tehtävissä kunnissa ja valtiollisellakin tasolla. Tästä versoi minunkin mielessäni ajatus siitä, että toinen sivistystie oli olemassa ja että sitä voitaisiin vahvistaa niin, että tuota kunnon kansalaisuutta voitaisiin käyttää ennenpitkää laajalti kaikissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Samat voimat, jotka olivat kehittämässä kotkaliikettä, olivat nostamassa myös työväen sivistysliikettä uuteen nousuun. Jussi Pikkusaari kuvaa voimakaksikon "Hurri-Kiuru" luovuutta ja energiaa  työväen Sivistysliiton nostamisessa. Tässä kirjoittaja TSL:n pääsihteerinä pääsi seuraamaan läheltä, kasvamaan ja vakuuttautumaan itsekin tämän sivistysjärjestön tärkeästä tehtävästä. 1970-luku oli todella vahvan kasvun aikaa, mutta 1980-luvulle tultaessa alkoi ilmetä vaikeuksia. Opintokerhojen, kurssien, luentojen ja järjestettyjen kulttuuritapahtumien määrä oli lisääntynyt. Samalla ne olivat kuitenkin muokanneet TSL:n tehtävänkuvaa jäsenjärjestöjen spesifisten tehtävien ja toiveiden suuntaan niin, että suuri yhteinen, aatteellinen tehtävä oli jäämässä tämän arkisen aherruksen jalkoihin. Tästä syystä pääsihteeri Pikkusaari alkoin yhä intensiivisemmin puhua TSL:n omien opintojärjestöjen toiminnan kehitämisestä jäsenjärjestöjen toiminnan rinnalla. Hän alkoi puhua "TSL:n suorasta toiminnasta".

Haluaisn hetkeksi pysähtyä käsitteen "suora toiminta" sisällölliseen merkitykseen. 1970-luvulla oli noussut - varsinkin mannermaalla - varsin erikoisia suoran, järjestöjen päätösvallan ulottumattomissa olevan toiminnan muotoja. Menemättä yksityiskohtiin muistan kommunistien vähemmistösiiven meillä ja esimerkiksi Saksan RAF-aktivistiryhmän  pelottavan toiminnan. Pääsihteerinä Pikkusaari tarkoitti tietenkin aivan jotakin muuta, nimittäin TSL:n paikallisten opintojärjestöjen omaa, järjestökohtaisten opintopyrkimysten rinnalle kasvavaa ja kansanvaltaisen työväenliikkeen koko kuvaa korostavaa sivistystyötä. Miten TSL:n jäsenjärjestöjen piirissä "suora toiminta" ymmärrettiin, sitä en tiedä - mutta mahdollisuus väärinymmärtämiseen oli ilmeisesti olemassa. TSL:n opintojärjestöjen suora ja välitön, aatteellisesta yhteisestä kokonaisuudesta huolta kantava jäi järjestöspesifisen, arkisen ja pragmaattisen, järjestön oman menestymisen kannalta tärkeän tehtävän jalkoihin - siis tekemättä.

Kun ajattelen työväen sivistysliikettä toisena, omaehtoisena sivistystienä, pidän selviönä että Jussi Pikkusaaren kaavailemaa itsenäistä jäsenjärjestörajat ylittävää koordinaatiota ja sisältöjä täydentävää ja syventävää toimintaa tarvitaan. Täsä "suorassa toiminnassa" on yksityisen ihmisen omaehtoisuuden, aktiivisuuden ja vastuunoton huomioiminen, kartoittaminen ja yhteenkokoaminen olennaista. Emme ole pelkästään aktivisteja puolueessa, ammattiyhdistysliikkeessä, kulttuuriharratuksessa, lukemisessa tai vapaa-ajan riennoissa. Jokainen meistä on "kalastaja aamulla, metsästäjä päivällä, karjankasvattaja illalla ja kriitikko päivällisen jälkeen",  vähän parodioidenkin nuorta Karl Marxia lainatakseni. Kunkin toiminta, aktiivisuus, osallistuminen ja vastuuntto muodostaa pohjan sen omaehtoisen toisen sivistystien kuvailemiseen.

 Sivistysliikkeen tehtävä olisi luoda jokaisen osallistujan toimintaa ja vastuita kuvaa "curriculum vitae" tai "participation vitae" vähän samaan tapaan kuin Linkedin tekee sosiaalisessa mediassa ja maailmanlaajuisella tasolla. Keskusjärjestön tehtävä olisi arvovallan ja merkityksen hankkiminen lainsäädännössä tälle "koetellulle kansalaiskunnolle. Tämä alun perin olennaiseksi kokemani sivistysliikkeen tehtävä toisen sivistystien kehittäjänä on jäänyt tekemättä. Työväenliikkeestäkin noustaan vastuunalaisiin tehtäviin kuten toimiin ja virkoihin ainoastaan muodollisen porvarillisen koulutuksen kautta. Niillä luodaan statusta, mutta ajankohtaisen osaamisen ja kansalaiskunnon kannalta vuosikymmeniä vanhalla muodollisella koulutuksella on vähän tekemistä. Sivistysliikkeen on puolustettava omaehtoista ihmistä, hänen taitojaan ja hankittava sille omilla systematisoinneillaan arvovaltaa.

Kovasti minua inspiroi Jussi Pikkusaaren kirja "Työväen omaehtoisen sivistystyön aatteen kantavuus"(Mediapinta,  2014 ISBN 978-952-235-855-4) . Tämän päivän sivistysliikkeen kannattaa hakea toisen sivistystien kehittämiseen yhteistyökumppaneita, luoda yhteistä, mahdollisimman laajaan konsensukseen perustuvaa rakennetta ja laittaa tässä suhteessa ihmisen ja aikamme yhteiskunnan vuorovaikutusta rakentavat voimat tärkeän, humanistisen tehtävän eteen. Osallistumiselle, osallistamiselle ja sen yksilökohtaiselle dokumentoinnille on luotavissa dynaaminen ja aitoon osaamiseen perustuva menestystarina.