Pariisin olympialaiset ovat tätä kirjoittaessa juuri päättymässä, päättäjäiset ovat alkamassa. Ensimmäistä kertaa olympialiikkeen historian aikana suomalaiset tulevat olympialaisista saavuttamatta ainoatakaan mitalisijaa. Keskustelu on alkamassa siitä, onko kansallinen itsetuntomme kiinni menestymisestä olympialaisissa, menestymisestä kilpailussa, menestymisestä kaikkein parhaimpina, suorituskykyisimpänä, ylivertaisina kaikkiin muihin kansoihin ja maanosiin verrattuna? Mikä rooli henkilökohtaisella kilpailussa menestymisellä, voittamisella kansakuntana on ylipäätään tulevaisuudellemme?
Palaaminen olympialaisista ilman mitaleita vie paljon pohjaa pois ajattelulta, että olisimme kansakuntana ylivertainen maailman parhaiden joukossa. Sata vuotta sitten olimme maailman paras kansakunta silloin olympialaisiin osallistuneiden kansakuntien joukossa. Tämä saavutus nosti kansallista itsetuntoamme ja saattoi olla vaikuttamassa osin jo taistelussa kansallisesta itsenäistymisestä, nousemisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon. Vai oliko niin, että monet 1800-luvun uudistukset jo sellaisenaan nostivat kykyämme ilmaista itseämme niin henkisesti kuin fyysisestikin? Nyt, sata vuotta myöhemmin, olympialiikkeen vähittäisen vahvistumisen myötä osuutemme mitaleista ja menestyksestä on vähitellen kaventunut ja sitten toisen maailmansodan olemme saaneet olla iloisia pienemmistä mitalimääristä ja laskea hyväksemme senkin että on ylletty 'pistesijoille'.
Kilpa-ja erityisesti huippu-urheiluun liittyy enemmän tai vähemmän avoimesti tietynlainen exseptionalismi, kansallisen erinomaisuuden esiinmarssittaminen, mikä sitten näkyy ja jota käytetään myös poliittisen autoriteetin perusteena. Onko Suomenkin yhteiskunnallisen erinomaisuuden pohjalla tällaista exeptionalismia, poikkeuksellisen kansallisen erinomaisuuden tavoittelua? Vai olisiko erinomaisuuden painopistettä muutettava kääntämällä pyramidi ylösalaisin niin että kansan kokonaisvaltainen hyvinvointi olisi kaiken arvopohjaisen tavoittelun ytimessä?
Meistä ei tullut maailman 'herrakansaa'. Suuruudenunelmat eivät voi enää perustua sen enempää maantieteelliseen laajentumiseen kuin fyysiseen tai henkiseen paremmuuteenkaan maailman kansojen joukossa. Kysyä voidaan, onko edes mielekästä ja järkevää yrittää tavoitella absoluuttista huippusuoritusta ja tehdä siitä kansallisen ylpeyden aihe ja kansallisen menestyksen mittari. Onko ylipäätään mitään järkeä rakentaa kansallista itsetuntoa huippusuoritusten varaan? Onko tätä TV2:n olympiastudion loppupäätelmänä toteamaa "surullista saldoa" tarkoituksenmukaista pitää sellaisena arvopohjana, joka keskeisellä tavalla ohjaa suhtautumista nuorempaan polveen, kasvatukseen ja ihmisten arvostukseen kansalaisina?
Minä itse olen juuri toisen maailmansodan alla syntyneenä joutunut kärsimään lapsuuden ankaruudesta sota-ajan lapsena. Isä oli rintamalla, äiti kotona lastensa, minun sisaruparveni kanssa, ilman toimeentuloa. Ruoasta oli jatkuva puute, elettiin korttiannoksilla, joita niitäkän ei aina saatu. Kehoni painui kasaan jo lapsuusiässä, ravinnon puute aiheutti ns. riisitautia, joka heikensi muutoinkin hauraaksi jäänyttä luustoa. Penisilliini yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurista kansantaudeista kuten keuhkotaudista, hinkuyskästä, tuberkuloosista ja lapsihalvauksesta kärsittiin pitkälle 1950-luvulle. Hampaidenhoito oli minun lapsuudessani vielä aivan sattumanvaraista. Niin kärsittiin varmaan koko maailmassa. Näillä olosuhteilla oli uskoni mukaan melkoisen paljon merkitystä suurten ikäluokkien terveydentilaan pääsemisessä ja täyteen terveyteen kasvamisessa.
Näiden ajatusten myötä palaan uudelleen pohtimaan kansallista menestystämme ja yleisen terveydentilan, sosiaalisen hyvinvoinnin ja henkisen ja ruumiillisen aktivoitumisern mahdollisuuksia maassamme. Parastaikaa hyvinvoinnoin perustaa murennetaan hyvää vauhtia. Samaan aikan toivotaan kansalaistemme menestyvät urheilusuorituksissa, tieteen ja taiteen soveltamisessa tavalla joka tuottaa maallemme myönteistä mainetta ja arvostusta. Näsitä samoista asioista on taisteltu koko itsenäisyytemme ajan. Vieläkään ei tässä rikkaaksi ainitussa maassa kyetä turvaamaan kaikille mahdollisuutta täyteen syntymiseen, siis kaikkien nioiden ruumiillisten ja henkisten ainesten täyteen toteutumiseen, joiden pohjalta kansalaiskuntoamme loppujen lopuksi mitataan.
Vai onko niin, että juuri hyvinvointi on meidät veltostuttanut pullamössöhyvinvointia tavoittelevaksi, urbaaniksi ja Ben Zyskowichzin sanoin paapotuksi ja laiskottelua elämänarvona pitäväksi kansaksi, jolle sekä henkilökohtainen että kansallinen menestyminen on yhdentkevää?
Pienikokoisena, sota-ajan puutteen keskellä kasvaneena lapsena oli vielä varusmiespalveluksessakin yksi viimeisiä, niin fyysisen kokoni kuin aakkosjärjestyksessä loppupään kirjaimilla alkavan sukunimenikin johdosta. Aika usein harjoitusten jalka- ja polkupyörämarsseilla minut määrättiinkin "jälkipään vartijaksi" huolehtimaan siitä että jos joku putosi syystä tai toisesta pois joukon vauhdista, tieto siitä satiin marssia etupäässä vetävien tietoon.
Olisiko niin, että kansalaiskunnon kehittämisessä olisikin etupään vauhdinpitäjistä huolehtimisen sijasta kiinnitettävä huomiota entistä enemmän siihen joukkoon, joka syystä tai toisesta ei pääsekään mukaan yhteiseen "kehityksen kelkkaan", vaan jää tavalla toi toisella puolitiehen omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa kehittämisessä?
Olisiko yhteiskunnallisessa arvopohjassamme löydettävissä uusia aineksia ja mahdollisuuksia muuttamalla paradigmaa, aloittamalla kokonaan alusta? Eikö päähuomio olisi kiinnitettävä valtavaan putoajien ja keskinkertaisen suoritustason joukkoon sen sijasta että huomio ja panostukset suunnataan kapeaan kärkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti