Eilen, 24. helmikuuta 2022 alkoi Venäjän hyökkäys Ukrainaan presidentti Putinin katkerahenkisen puheen saattelemana. Kun sota alkaa, silloin vuoropuhelun aika väistyy. Aseet ja voima puhuvat eikä siinä lopulta kysytä kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Sota ei ole oikeutettu tapa ratkaista kansainvälisiä kriisejä, jos ratkaisusta tässä yhteydessä ylipäätään voidaan puhua.
Kaksi ratkaisevaa seikkaa häviävät sodan ja selvästi koko maapalloa uhkaavan, itseaiheutetun katastrofin seurauksena varmasti. Ilmastokriisin ratkaisemisesta on tämän jälkeen turha puhua yhtään mitään. Kun vastakkain ovat arvoyhteisöt jotka ovat valmiita kaikenlaiseen voimankäyttöön tahtonsa läpiviemisessä, myös ydinsodan - ainakin ydinaseiden aiheuttaman saastumisen - mahdollisuus on otettava tosiasiana huomioon. Edes polttomoottori ei sovi ilmaston kannalta konfliktien ratkaisuvälineeksi.
Kumpi puoli on oikeassa? Läntinen arvoyhteisö pitää itseään demokraattisten arvojen puolustajana. Se on kuitenkin omalta osaltaan ollut rakentamassa voimankäyttöön ja äärimmäisyyksiin menevän militaristisen megakonmeen valmistelua ja käyttöönottoa. Venäjä on perinteisesti pitänyt yhteiskuntaluonteessaan vahvan autoritaarisen perinteen, jolle voimankäyttö on ollut tapa ratkaista konflikteja elämän kaikilla tasoilla ja osa-alueilla. Tässä suhteessa suurvallat eivät arvopohjaltaan suurestikaan poikkea toisistaan.
Se arvomaailma joka minulle on ollut tärkeä, on pyrkinyt tunnistamaan tuon koko ihmiskuntaa ja sen olemassaloa uhkaavan vaaran ihmistuntemuksen ja sosiaalipsykologian kautta. Ihmisellä., kansakunnalla ja arvoyhteisöllä on valittavanaan joko tie elämää ylläpitävään, yhteistä hyvinvoitia ja produktiivistta elämäntapaa ja yhteistoimintaa generoivaan suuntaan. Toinen tie on epäproduktiivinen, ihmissuhteita ja kansakuntia vahingoittava ja tuhoavasti kaavautunut syndrooma. Sen tunnuspiirteitä ovat autoritaarisuus, ahneus, väkivalta ja tuhoamisen vimma, jotka eri kombinaatioissaan muodostavat sen epäproduktiivisen kaavautuneen tilan, joka johtaa ihmissuhteet ja kansakunnat toistuvasti raunioittamaan sekä saavutuksensa että tulevaisuuden mahdollisuudet.
Olen vuosikausia korostanut oppimestarini, Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suunnan elinikäiseksi johtajaksi valitun filosofin, sosiaalipsykologisen analyytikon ja kirjalijan Erich Frommin suuriarvoista työtä ihmisen mieltä ja luonnetta koskevan tutkimustyön määrätietoisena, koko elämänuran kestäneenä toteuttajana. Ihmisellä on taipumus sekä hyvään että pahaan, elämän ylläpitämiseen ja kunnioittamiseen, mutta myös välinpitämättömyyteen, alistamiseen ja tuhoamiseen. Juuri tämä aika osoittaa, että vertaukset ihmiskunnan historian pahimpiin tuhoajiin ovat yhtä ajankotaisia tänään kuin ne olivat aikanaan.
Jouduin itse kasvamaan elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta toisen maailmansodan aikana. Se jätti tuon ajan lapseen sekä fyysiset että henkiset jälkensä. Nyt näyttää siltä että joudun viettämään elämäni viimeiset vuodet täysin epäproduktiivisten voimien hallitsemassa maailmassa. Tein koko ikäni työtä sosialidemokraattina vuoden 1952 SDP:n periaateohjelman hengessä. Se tarkoitti demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa joudumme alistumaan maailman tuhovoimaisimmille väkivaltakoneistoille täydellisen vastakkainasettelun maailmassa. Kun epäproduktiivisten voimien henki on päässyt valloilleen, sijaa ei ole vuoropuhelulle eikä edes somekeskustelulle. Argumentoinnilla ei ole enää merkitystä, koska sitä ei kuunnella eikä arvosteta.
Muistan 1960-luvulla englantia omaehtoisesti opiskellessani lukeneeni Erich Frommin ensimmäisen suuren yhteiskunta-analyysin "The Sane Society" (Terve yhteiskunta). Jo kirjansa esipuheessa hän kysyy: voiko kokonainen yhteiskunta olla sairas? Voiko vallalla olla miljoonien hulluus, vaarallinen ryhmä-ajattelu joka ylläpitää sairaita, vääristyneitä, epäproduktiivisia mielikuvia ja ratkaisumalleja? Vastaan:kyllä voi. Näyttää olevan niin, että myös esi-isien pahat teot periytyvät kolmanteen ja neljänteen polveen. Elämän ratkaisevimiilla alueella, ihmisenä olemisessa ja elämän taidoissa, mitään ei ole opittu. Näin on aina ollut - ja näin on aina oleva,
Perjantaisin näkyy televisiossa pyöritettävän ohjelmaa "viimeinen sana", jonka pitäisi nostaa esiin uusia, vaihtoehtoisia näkökulmia. Median tämän päivän tilaa arvoidessani voin vain todeta että näin ei tule tapahtumaan.
Tämä blogikirjoitus on puolestaan minun viimeinen sanani. En odota vastauksia enkä kommentteja tähän sen enempää kuin koko sisältötuotantooni. Mielipiteillä ei ole merkitystä - aseet ja väkivaltainen voima puhuvat. Kirjoittamiseni täällä loppuu tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti