Tänään keskustellaan YLE:n A-studiossa taas Euroopan taloudesta ja haasteista, kehityksen esteistä ja mahdollisuuksista. Kirjoitan jo etukäteen muistiin joitakin ajatuksia joiden toivon nousevan esiin tulevissa keskusteluissa.
Eurooppa - kuten muutkin maaonosat - on suurten haasteiden edessä. Sellaisia ovat ilmasto, digitalisasaatio, näiden aikaansaama tarve uuteen teolliseen vallankumoukseen - puolustuksellisista tarpeista puhumattakaan. Kuinka kapitalistinen kilpailutalous tulee selviytymään näistä haasteista? Evatko Euroopan Unionin rakenteet sellaisessa kunnossa että ne kykynevät ratkaisemaan edessä olevia ongelmia? Onko Eurooppa perussopimuksineen niin kiinni menneessä, että se ei kykene muuttuman ja muuntautumaan?
Minua on viime vuosina kiehtonut makrotaloudellisessa ajattelussa tapahtunut muutos. Makrotaloudellisiksi yksiköiksi lasken sellaiset valtiot ja yhteisöt, joilla on käytössään oma, itsenäinen keskuspankki. Kun kultakannasta irrottiin jo lähes 50 vuotta sitten eikä uutta, sitovaa perustaa rahan arvolle ja sen säilymiselle ole olemassa, muutokset perustuvat johonkin muuhun. Suuret valuutat - kuten dollari, euro, punta ja jeni - ovat säilyttäneet uskottavuutensa kadonneesta kultakannasta huolimatta. Tietenkin kultavarannoilla on edelleen merkitystä, mutta niiden arvo perustuu myös keskeisten valuuttojen nauttimaan luottamukseen.
On tullut mukaan uusia ilmiöitä, jotka näyttävät muuttavan myös rahan luonnetta vaihdon välineenä. Enää rahatalous ei välttämättä ohjaudukaan ulkoapäin tuntemattoman voiman, Smithin "näkymättömän käden" voimasta. Mukaan on tullut omaehtoisuutta, omiin päätöksiin perustuvaa, endogeenista ohjautuvuutta. Nämä uudet piirteet tarjoavat pitkästä aikaan uusi mahdollisuuksia myös taloudelliselle demokratialle. Rahaa luodaan tyhjästä, keskuspankin rahapoliittisilla päätöksillä tai hallituksen finanssipoliittisilla päätöksillä. Euroopan keskuspankin määrällinen elvytys tuhansine miljardeine euroineen on tästä rahapolitiikkaa edustava "tekninen" esimerkki. Rajan hankkeiden toteuttamiselle muodostavat vain käytettävissä olevat resurssit kuten työvoima, raaka-aineet ja ympäristön ja ilmaston asettamat reunaehdot. Keskuspankki edustaa tässä muodollisesti pelkästään tekniikkaa ja hallitus/komissio poliittista tahtotilaa. Keskuspankki on sääntöpohjaisestikin poliittisista päätöksistä ja poliittisesta vaikutuksesta riippumaton, ulkopuolinen ja itsenäinen toimija. On kuitenkin aivan ilmeistä, että tiukan paikan tullen keskuspankki ja hallitus - Euroopan Unionissa EKP ja Komissio - löytävät yhteisen linjan, jos tarve sitä vaatii.
Voidaan kysyä, onko Euroopan Unionin, USA:n tai Kiinan raha- ja finanssipolitiikka rationaalista, järkevää, tarkoituksenmukaista ja tarpeeksi välineitä antavaa edellämainmittujen suurten taloudellisten haasteiden ratkaisemiseen?
Kiinan talousjärjestelmää pidetään autoritaarisena yhden puolueen sanelupolitiikkana, vaikka jo 1980-luvun alussa Deng Xiao Pingin aikana alettiin puhua "sosialismista kiinalaisin erityispiirtein", mikä tarkoitti yritystoiminnan hyväksymistä ja tukemista keskusvallan hyväksymissä puitteissa. Tekisi mieli käyttää ilmaisua valtion ja Kommunistisen puolueen roolista "rationaalisena autoriteettina"; tunnusomaista sille on ei ainoastaan valitun linjan hyväksyminen, vaan myös laajojen kansankerrosten samaistuminen asetettuihin tavoitteisiin.
USA pitää itseään länsimaisiin arvoihin nojautuvana demokraattisena maana, mutta monet merkit viittaavat siihen että autoritaariset rakenteet ovat palaamassa. Republikaanienm vaaliuudistukset tähtäävät siihen, että äänioikeuden saaminen, rekisteröityminen äänestäjäksi ja monet vastaavat hankkeet tekevät äänestämisestä "herrojen herkkua". Kaiken lisäksi Demokraattien enemmistö on sekä senaatissa että kongressissa hiuskarvan varassa eikä ole kirkossa kuulutettua että Joe Biden saisi todella suuren ja sinänsä valtiota yhteisenä rakenteena arvostavan infrastruktuurihankkeensa läpi presidenttikautensa aikana. Presidentti Trumpin hallintotyyli lisäsi lukuisia autoritaarisia piirteitä USA:n politiikkaan. Jos republikaanien onnistuu kesken presidenttikauden kääntää valtasuhteet edukseen ja toteuttaa rikkaita suosivaa ja köyhyyttä mitä ilmeisimmin lisäävää, polarisoivaa politiikkaa, voitaneen kuvata tätä hallintotapaa kansan kannalta "irrationaaliksi autoriteetiksi".
Euroopan Unioni? Vallitsevan käsityksen mukaan Euroopan Unioni on länsimaisen demokratian vahvimpia ja itsetuntoisimpia toteuttajia, vaikka se peruskirjassaan asettuu väheksymään demokraattista valtiota keskeisenä taloudellisena toimijana ja rakentaa toimintaansa johdonmukaisesti Lissabonin sopimuksen mukaisesti "mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan" (Artikla 2, kohta 3 Lissabonin sopimuksessa) varaan. Tässä suhteessa Euroopan Unioni muistuttaa yksipuoluejärjestelmää, jossa valtaa keskeisesti ja peruskirjaan nojaten annetaan demokratian ulottumattomissa olevalle markkinalle. Usko toiminnan rationaalisuuteen on koko ajan koetuksella ja Euroopan Unionia voisi suhteessa autoriteettiin kutsua "peruskirjapohjaiseksi autoriteetiksi". Esimerkiksi EKP:n määrällisen elvytyksen suuntautumisesta ja tuloksista ei kahdeksan vuoden rahankylvön jälkeen ole näkyviä merkkejä esimerkiksi investointien muodossa juurikaan nähtävissä. Kaiken lisäksi avoin keskustelu ja kirjanpito näyttää puuttuvan tästä suuresta, vuosikausia kestäneestä monetaarisesta hankkeesta.
Makrotalouden kannalta sekä USA että Euroopan Unioni ovat sisäisten ongelmiensa ja vastakohtaisuuksiensa vuoksi mannerlaattojen välisessä taloudellisessa voimainkoetuksessa osoittautumassa pikemminkin epävarmuutta luoviksi, kilpailutalouden ja kansallisen protektionismin pohjalta toimiviksi omia etuja yksipuolisesti tavoittelisiksi instituutioiksi. Sen sijaan näyttää siltä, että Kiina on onnistumassa luoda globaali finanssipoliittinen ja yhteistyöhön perustuva "Belt and Road" konsepti, jonka alaisuudessa toteutetaan mitä moninaisimpia taloudellisia hankkeita. Tottakai Kiina hakee näistä hankkeista hyötyä ja uusia mahdollisuuksia myös itselleen, mutta pelkkinä riistoon ja taloudellisten ja henkisten resurssien tyhjentämiseen niillä ei ilmeisestikään pyritä.
Kiina on vapaa noudattamaan omiin päätöksiinsä, siis valtion ja sen keskuspankin toimiin perustuvaa endogeenistta makrotalouspolitiikkaa, mikä näkyy sekä pohjattomina taloudellisina resursseina että jatkuvana valmiutena osallistua sekä monenkeskisiin että kahdenvälisiin hankkeisiin. Euroopan Unioni voi toteuttaa tällaista politiikkaa vain "kertaluonteisesti" ja perussopimuksen poikkeustilannetta tarkoittavan artiklan puitteissa. USA:n hankkeet ovat olleet tyypillisesti "America first" tyyppisiä, mikä näkyy myös onnistuneena digitaalisen globaalin vallan tavoitteluna ja myös saavuttamisena. Myös vapaakauppasopimukset ovat kehitysmaiden kannalta osoittautuneet ennenkaikkea USA:n etuja suojaaviksi juriidisiksi, monimutkaisiksi spaghettiorganisaatioiksi, joissa valta - ja ansaintamahdollisuudet - ovat viimekädessä juristeilla.
Kuka voittaa taloudellisen kilpajuoksun globaalilla tasolla? Minkä talousmahdin autoriteetti ja uskottavuus on rationaalista ja kenen ei?
Sitä sopii itsekunkin aika-ajoin mietiskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti