Kykyjen ja tarpeiden yhteensovittaminen

Vappu, toukokuun ensimmäinen, kansainvälinen työn vapautuksen juhlapäivä on taas lähestymässä. Takana on rikkonainen ja yltiöpäinen neljän vuoden jakso, jonka aikana konservatiivien, keskustan ja populistien yhteishallitus on voimakkaasti yrittänyt saada Suomen taloutta jaloilleen kilpailukykysopimuksella ja erityisesti pysyvää työpaikkaa vaillaolevien "aktivoimisella", kuten "aktiivimallin" nimellä tunnetusta hankkeesta hyvin käy selville.

Mitä aktiivisuus on - tätä voitaisiin ihan ensimmäiseksi kysyä. Onko se ulkoapäin tulevaan pakotukseen reagoimista vai omaa, sisäistä heräämistä? Pohjimmiltaan tästä on kysymys koko ihmisenä olemisen ymmärtämisessä. Työväenliike alkoi Karl Marxin johdolla jo 1840-luvulla puhua ihmisen vapauttamisesta ja työläisen roolin poistamisesta osana uutta yhteiskuntajärjestystä. Tällä hän tarkoitti uutta yhteisöllisyyttä, joka täysin tunnustaa ihmisen keskeisenä todellisuuden tulkitsijana ja kunnioittaa hänen luontaista aktiivisuuttaan. Tämä ilmenee ihmisessä jo lapsuudesta lähtien aktiivisena ympäristön havainnontina, sosiaalisuutena ja pyrkimyksenä omien voimavarojen täyteen hyväksikäyttöön. Aikuisen ihmisen kohdalla voisimme puhua omaehtoisuudesta. Työelämään sovellettuna se tarkoittaisi tilannetta, jossa kansalainen pääsee täysin käyttämään itsessään olevia voimavaroja. Kun osaaminen ja oppiminen on luonteeltaan kumulatiivista, kasautuvaa, voitaisiin todeta omaehtoisuuden vaatimuksen koskevan koko ihmisen elinikää.

Meidän ajallemme on ollut tyypillistä kansalaisen toimeentulon kytkeminen yhteen työelämän kanssa. Ihminen on yhteiskunnallinen olento  ja hänen panoksensa koko yhteisön hyvinvoinnille on merkityksellistä sekä hänen itsensä että koko yhteisön kannalta. Jos omaehtoisuus ymmärretään myös oikeutena olla vaikuttamassa yhteisten tarpeiden tunnistamiseen ja niiden toteutuksen mahdollistamiseen, alamme olla sekä työn olemuksen että kansanvallan keskeisen sisällön ytimessä. Kuten työväenliikkeen keskeinen patriarkka Karl Marx jo nuoruudessaan totesi, jokaisen on voitava antaa panoksensa yhteiseen hyvinvointiin kykyjensä mukaan - ja saada myös tyydyttää olennaisimmat tarpeensa. Kun yhteiskuntaa ja sen työelämää muokataan, ihanteellista olisi saada inhimilliset taidot käyttöön koko laajuudessaan. Vähintään yhtä tarpeellista on, että oikeassa kansankodissa kansalainen saa myös riittävän toimeentulon, siis yksilölliset ja sosiaaliset tarpeensa tyydytettyä.

Missä määrin nyt päättymässä oleva hallituskausi ja sen "aktiivimalli" on tyydyttänyt työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja palkallaan elävän väestön tarpeita omaehtoisuuden ja riittäväksi katsottavan toimeentulon kannalta? Vastaus on valitettavasti surullinen toteamus: aktiivimalli ei ole perustunut sen enempää humaaniin käsitykseen aktiivisuuden olemuksesta kuin vaatimukseen sen avulla luotujen työpaikkojen avulla saatavasta täydestä toimeentulosta.

Voidaanko sanktioihin perustuvien työttömyyskorvausten  ja prekariaattisiksi luonnehdittavien, muutaman tunnin  työpaikkojen,  jotka on toteutettu työehtosopimusten palkkavaatimuksia vastaamattomalla tasolla, luonnehtia onnistumiseeksi työelämän uudistamiseksi? Ei tietenkään - kumpikaan tärkeä vaatimus, omaehtoisuuden mahdollistuminen  ja kunnon toimeentulon  varmistuminen eivät ole hallituksen aktiivimallissa toteutuneet.

Todellisuudessa on heitetty hukkaan kallisarvoisia vuosia. Kallisarvoisiksi niitä voidaan kutsua sen vuoksi, koska myös nuorten ja työttömien puutteellinen, vajaa työllistyminen heijastuu aikanaan saatavaan eläketuloon. Koko aktiivisen työelämäajan mittainen laskentatapa tarkoittaa sitä, että nuoruudessa tai työttömyyden vallitessa ohueksi ja palkan vähäisyyden vuoksi mitättömäksi  muodostuva eläkekarttuma jää myös tältä osin vajavaiseksi ja heijastuu vanhuuteen heikon eläkkeen muodossa. Tiedossa on myös, että alimpaan tuloviidennekseen jäävä kansanosa ei kykene käyttämään nyt sosiaali- ja terveydenhoitoon ehdotettua "valinnanvapautta" hyväkseen, koska palvelusetelit kattavat vain osan hoidon tai hoivan kustannuksista. Ystäväni, entinen kunta-alan ammattiliiton sosiaalisihteeri totesikin, että tulonsaajaryhmistä alin viidennes ei keskimäärin koskaan pääse nauttimaan edes pienestä työeläkkeestään. Heikkotuloisuus on nimittäin kytköksissä myös odotettavissa olevaan elinikään.  Perustuslakimme keskeinen sisältö jokaisen kansalaisen oikeuksista ja huomioonottamisesta ei näytä toteutuvan.

Samaan aikaan kun Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on ilmoittanut luopuvansa kolmikannasta ja työelämän ehtoja koskevasta neuvottelemisesta työntekijäpuolen kanssa, voidaan todeta lähes kaikkien keskeisten työelämän parantamiseen tähtäävien hankkeiden pysähtyneen ja tilalle tulleen autoritaarisen, sanelua ja nöyryytyksiä tulvivan, koko nuorempaa väestönosaa ylisukupolvisesti koettelevan, hyvin usein alaspäin sosiaalisessa kiertokulussa vievän vaihtoehdon.

Kun keskeiset rakenteet hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja työelämään tulevat nykyään Euroopan unionin, ja meidän tapauksessamme myös sen sisällä olevan Valuuttaunionin rakenteiden kautta, voimme todeta työelämästä ja yhteiskunnasta puhuessamme tarkestelevamme koko mantereen, Euroopan Unionin laajuista ongelmakenttää. Kuinka vahvaksi hyvinvointivaltio voi muodostua? Miten Euroopan Unionin suuret vapaudet ja yhä tiivistyvä vapaakauppa maailmanlaajuisella tasolla vaikuttavat työelämään? Haluamatta pelotella totean vain, että ne vaikuttavat työehtoihin  kilpailuperiaatteineen ja talous- ja rahapoliittisine rajoituksineen aivan keskeisesti. Ilman paradigmanmuutosta, siis ilman uutta lähestymistapaa, sen enempää työelämän kohentaminen kuin yhteisen kansankodin rakentaminenkaan eivät tule onnistumaan.

Taistelemme edelleen samojen ongelmien kanssa kuin 170 vuotta sitten, kun valistuksenajan filosofiaan, Ranskan vallankumoukseen ja teollistumisen alkuvaiheeseen sijoittuva Karl Marxin twiitinomainen tokaisu, universaaliksi maksimiksikin kutsuttu, lausuttiin. Olemmeko palaamassa takaisin keskiaikaan kesäajan sijasta? Yllättääkö joku muu suurvalta - esimerkiksi Kiina - Euroopan ja Suomen housut kintuissa talouden ja työelämän kehitämisessä? Puristetaanko Eurooppa ja Suomi kuiviin mannertenvälisessä talouskilpailussa?

Vaalitulosten perusteella herää myös kysymys: valtaako epäusko myös palkansaajaväestön ja sitä tähän saakka vuosikymmeniä onnistuneesti puolustaneen ammattiyhdistysliikkeen? Emmekö osaakaan rakentaa innostavaa kansainvälistä yhteistyötä voimavarojen kartuttamisen vaan maanrakoon painavan gravitatiivisen palkkakilpailun pohjalle?  Vieläkö sittenkin on voimassa Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n perustavassa kokouksessa vuonna 1907 esitetty huudahdus:

Näiden ajatusten saattamana toivotan Sinulle voimakashenkistä työn vapauttamisen kansainvälistä juhlapäivää vuonna 2019!

Viides valtiomahti?

Saksalainen der Spiegel aikakauslehti, yksi Saksan, Euroopan ja ehkä koko maailmankin arvostetuimmista viikottain ilmestyvistä yhteiskuntapoliittisesti suuntautuneista lehdistä kirjoittaa numerossaan 5/2019,  26.1. 2019 "viidennestä  voimasta", joka yhä selvemmin vaikuttaa markkinaehtoisen yhteiskunnan ja valtion muovautumiseen. Lehti, liberaalisen arvomaailman edustajaksi itsensä mieltävänä ei suhtaudu tähän mahtitekijään pelkästään myönteisesti, pikemminkin pelolla ja epävarmuudella. Puhuessaan tästä mahdista lehti käyttää kansivullaan siitä ilmaisua "Gewalt",  joka ei tarkoita pelkästään mahtia, vaan myös väkivaltaista voimatekijää.

Kysymys on konsulttitoiminnan kautta julkiseen yhteisöön, siis valtioon, kuntiin ja näiden alaisiin  laitoksiin tunkeutuvasta ulkopuolisesta asiantuntijavallasta. Usein nämä konsulttiyrityksen mielletään puolueettomiksi asiantuntijoiksi, jotka vain yhtäkkiä ilmestyvät neuvoineen ja erityisosaamisineen hallinnon strategisiin kokouksiin ja suunnittelutilaisuuksiin. Valtiota ja julkista sektoria karsastavassa uusliberaalissa yhteiskunnassa useimmiten on kysymys taloudellisesta ahdinkotilasta ja tarpeesta selvitä edessä olevien suurten tehtävien ja vähäisten voimavarojen välisestä ristiriitatilanteesta ulkopuolisen asiantuntijan avulla.

Kuten tiedetään, konsulttien ehdotukset tähtäävät säästöjen aikaansaamiseen hallinnossa ja hankkeiden toteutuksessa. Se merkitsee useimmiten tehottomaksi mielletyn julkisen hallinnon hoikentamista ja tehostamista. Juuri tässä vaiheessa astuu kuvaan mukaan "viides valtiomahti", julkisen hallinnon demokratian ja omaehtoisuuden kannalta väkivaltainen voimatekijä, jota jopa Saksan vanha valtapuolue CDU/CSU on alkanut huolestuneena epäilemään vallan  kaappaamisesta  kokonaan demokraattilselta valtiolta. Kysymys ei ole pelkästään neuvonnasta, vaan valtavia henkilöstömenetyksiä kokeneen valtion voimattomuudesta vastata edessä oleviin teknisiin ja srategisiin haasteisiin. Neuvonantajayrityksen eivät näytä tyytyvän pelkästään neuvontaan, vaan ovat valmiita myös "tukitoimiin", jotka pitkälle kehittyneiden telknologisten rakenteiden kohdalla merkitsevät vallan kaappaamista koko koneistosta aina strategista tehtävänasettelua myöten.

Konsulttiyritysten historia maailmalla on jo pitkä. Suurimmat niistä ovat aloittaneet toimintansa jo 1930-luvulla. Sellaiset nimet kuin mcKinsey&Company, Accenture, Deloitte tai Pwc hääräävät Saksan valtionhallinnon apuvoimina. Yksikään näistä kaikkein suurimmista ei ole alunperin saksalainen, vaan takana on suuria amerikkalaisia konsultti- ja neuvonantajajättiläisiä, joiden liikevaihto on yli 10 miljardia euroa. Toki saksalaisiakin konsulttiyrityksiä on mukana, mutta niiden toimintavolyymit ovat toistaiseksi huomattavasti pienempiä.

Konsultti- ja neuvontayritykset tulevat aluksi mukaan pienillä projekteilla. Yhteydet hallintoon on rakenettu kulissien takana.  Aina löytyy markkinahenkisten poliitikkojen ja virkamiesten  joukosta yhteistyöhaluisia toimijoita, jotka voitelukorvausta vastaan ovat valmiita esittelemään neuvonantajafirman strategisena ratkaisijana kysymyksissä, joissa maallikoista koostuvissa elimissä toimivat, demokraattisesti valitut edustajat kokevat itsensä osaamattomiksi ja siksi myös voimattomiksi. Ulkopuolinen apu näyttää usein tulevan demokraattisesti valituille päättäjille enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Kun panokset ovat aluksi pieniä, neuvonantajafirma saa "jalkansa oven väliin" ja pääsee tekemään mullistavia ehdotuksiaan.

Miten homma etenee? Neuvonantajayritysten toimintafilosofia ei rajoitu ainoastaan annetun tehtävän hoitamiseen, vaan tiedon hankintaan koko ongelmakentästä ja yhä täsmällisempien ja erityisosaamista vaativien toimenpide-ehdotusten laatimiseen. Esimerkiksi Saksan puolustusvoimissa uusi teknologia, sen käyttöönotto ja päivittäminen, edellyttävät koko strategisen toimintakokonaisuuden ymmärtämistä ja hallintaa. Paitsi että tarvitaan oikeaa tekniikkaa, tarvitaan myös "softaa" joka vastaa hallinnonalan toimintatarpeita. Tässä yhteydessä neuvonantajayritys luo nahkansa ja tarjoaa myös tukitoimienpiteitä vaativan strategian ja sitä tukevan teknologian käyttöönottoon, varsinaiseen käyttämiseen ja aikaa myöten myös päivittämiseen.

Tällaista neuvonantajavallan kasvua on nähtävissä kaikilla hallinnonaloilla. Suurten ja vaativien tehtäväkokonaisuuksien hallinta vaatii yhä uusia suoritteita konsulttiyrityksiltä samalla kun nämä neuvoa-antavan toiminnan yhteydessä imevät  sienen tavoin  virkamieskunnalta ja poliittisilta päättäjiltä näiden tietotaidon ja osaamisen. Voimavaroista tyhjäksi puristettu julkinen hallinto ei kykene ilman neuvonantajia ja näiden yhä lisääntyviä toimintapanostuksia vastaamaan hankkeiden onnistumisesta. Alun pienet hankkeet kasvavat, hallinnon taloudesta ja toteutuksesta vastuussa oleva johto laajentaa ehdotettujen tarpeiden mukaan toimeksiantoja. Budjetteihin joudutaan varaamaan yhä suurempia summia tähän kalliiseen tukitoimintaan - niitä ei toteuteta  alkuunkaan vakituisen henkilökunnan palkkausta ja palvelusuhteen ehtoja koskevissa puitteissa. Näyttää siltä, että neuvontayritysten hankkeita piilotetaan mitä erilaisimpien nimikkeiden alle, koska päätöksentekokoneisto ei olisi valmis suoraan hyväksymään kallista - lähes kaikki voimavarat imevää - ulkopuolista "outsourcing"-toimintaa. Nimihän kertoo jo kaiken - kysymyksesä on "lähteen tyhjentäminen".

Baijerin CSU:n entinen pääministeri ja nykyisen koalitiohallituksen sisämininisteri Horst Seehofer on jo ilmaissut huolensa tästä kehityksestä. Ei voi olla demokratian kannalta oikein, että ministeriöiden tai muiden julkisten hallinnonalojen henkilökunta ei pysty vastaamaan hankkeiden toteutuksesta. Voimavaroista tyhjäksi hylsytetty hallinto on voimaton ja täysin ulkopuolisten toimijoiden armoilla. Neuvonantaja- ja tukiyritykset kokevat puolestaan toimintansa hyväksi businekseksi ja luovat sekä muodollisia että epämuodollisia kanavia käyttäen yhä tiiviimpiä, jopa perheyhteyksiä hyväksikäytttäviä kontaktipintoja johtaviin poliitikkoihin ja virkamiehiin.

Sen enempää Saksa kuin muutkaan euromaat eivät ole suojassa yritystoiminnan vahvalta tunkeutumiselta toteuttamaan demokraattiseksi rakenteeksi koetun valtion tehtäviä. Hyvässä vauhdissa olevat eurooppalaiset vapaakauppahankkeet ovat omiaan luomaan juridista pohjaa yritystoiminnan niskalenkille hyvinvointivaltion toimintojen hylsyttämiseksi ulkoisille toimijoille. Kun motiivina on mahdollisimman suuren voiton saaminen, alkuperäinen idea ylimääräisten ja tarpeettomien kustannusten välttämisestä katoaa kokonaan matkan varrella. Konsulttiyrityksen korvaukset toteutetusta toiminnasta saattavat der Spiegelin mukaan nousta moninkertaisiksi omaan toimintaan verrattuna.

Myönnettävä  toki on, että julkinen hallinto ei juurikaan korvaa innovatiivista osaamista ja on hidas liikkeissään suhteessa tarvittavaan muutokseen.  Ulkoistaminen johtaa pitkällä tähtäimellä  siihen,  että digiajan ja keinoälyn mukanaan tuomista uusista haasteista omalla vähäisellä henkilökunnalla ei ole aikaa eikä kompetenssia suoriutua

Henkilöstövähennykset ovat Saksassa johtaneet siihen, että hallinto ei kykene enää edes valvomaan neuvonantaja- ja tukiyritysten toimintaa ja laskutusta. Myös korruptiivisen toimintasuhteen mahdollisuus kasvaa yhä lisääntyvän ulkoistamisen kanssa.

Kysymys kuuluu: mitä pitäisi tehdä ulkoistamisen, tämän viidennen valtiomahdin etenemisen, julkisesti johdetun ja omalla henkilökunnalla toteutetun demokraattisen valtion ja julkisten tehtävien hoitamisen kanssa?

19.4. 2019
Seppo Tuovinen jakoi tämän blogitekstin #Tampereryhmälle"seuraavin saatesanoin:
"H.T.

Ilpo Rossi ja der Spiegel paljastavat Viidennen (V) Valtiomahdin salat erittäin
mielenkiintoisella tavalla, miten julkista sektoria pilkotaan ja ulkoistetaan häikäilemättömästi. Varmaan olemme nähneet, mitä Tampereellakin tapahtuu juuri nyt. Rakennusliikkeiden ja konsulttien valta kasvaa. Demokratia on mielestäni koetteilla ja suuressa vaarassa niin kunnissa kuin valtion hallinnossa. Saksan esimerkki, josta DER Spiegel kirjoittaa, on kyllä pysäyttävä. ( Liite)

"Tällaista neuvonantajavallan kasvua on nähtävissä kaikilla hallinnonaloilla. Suurten ja vaativien tehtäväkokonaisuuksien hallinta vaatii yhä uusia suoritteita konsulttiyrityksiltä samalla kun nämä neuvoa-antavan toiminnan yhteydessä imevät  sienen tavoin  virkamieskunnalta ja poliittisilta päättäjiltä näiden tietotaidon ja osaamisen. Voimavaroista tyhjäksi puristettu julkinen hallinto ei kykene ilman neuvonantajia ja näiden yhä lisääntyviä toimintapanostuksia vastaamaan hankkeiden onnistumisesta."

"Alun pienet hankkeet kasvavat, hallinnon taloudesta ja toteutuksesta vastuussa oleva johto laajentaa ehdotettujen tarpeiden mukaan toimeksiantoja. Budjetteihin joudutaan varaamaan yhä suurempia summia tähän kalliiseen tukitoimintaan - niitä ei toteuteta  alkuunkaan vakituisen henkilökunnan palkkausta ja palvelusuhteen ehtoja koskevissa puitteissa. Näyttää siltä, että neuvontayritysten hankkeita piilotetaan mitä erilaisimpien nimikkeiden alle, koska päätöksentekokoneisto ei olisi valmis suoraan hyväksymään kallista - lähes kaikki voimavarat imevää - ulkopuolista "outsourcing"-toimintaa. Nimihän kertoo jo kaiken - kysymyksessä on "lähteen tyhjentäminen"."

Henkilöstövähennykset ovat Saksassa johtaneet siihen, että hallinto ei kykene enää edes valvomaan neuvonantaja- ja tukiyritysten toimintaa ja laskutusta. Myös korruptiivisen toimintasuhteen mahdollisuus kasvaa yhä lisääntyvän ulkoistamisen kanssa.

Kysymys kuuluu: mitä pitäisi tehdä ulkoistamisen, tämän viidennen valtiomahdin etenemisen, julkisesti johdetun ja omalla henkilökunnalla toteutetun demokraattisen valtion ja julkisten tehtävien hoitamisen kanssa?

Juuri nyt tarvitsemme aatteellisesti vahvoja hyvinvointivaltioon sitoutuneita asiantuntijoita, kun SDP valmistautuu mahdollisiin hallitusneuvotteluihin.Voisiko joku kysyä esimerkiksi hallitusohjelmaa valmistevaan asiantuntijaryhmään Lauri Holappaa tai Tuomas Kurttilaa Lauri Finerin kaveriksi? Vanhemmasta asiantuntijakaartista suosittelisin kuultavaksi professori Matti Tuomalaa, Jukka Kekkosta ja uutta kansanedustajaamme Aki Lindeniä. Jokaista omalta sektoriltaan."

Ilpo Rossi vastasi:
Koska asia näyttää kiinnostavan, vastaan tässä parilla kommentilla kahdesta muusta jutusta samaisessa Spiegelissä.
1) Saksan Liittotasavalta on myynyt lähi-itään huomattavia määriä aseita, alkaen puolustuksellisista turvarakenteista aina panssarivaunuihin ja Saudi-Arabialle valmistettuihin  taisteluhävittäjiin saaka. Saksalaisia keltaiseksi maalattuja panssarivaunuja on silloin tällöin näkynyt lähi-idän taistelukuvissa. Saudi-Arabia tuhoaa parastakin aikaa naapurtimaataan Jemeniä materiaalisella ja sotilaallisella ylivoimallaan. Kun uusi Saudi-Arabian hallitsija on osoittautumassa Istanbulissa Saudi-Arabian lähetystössä murhatun, Saudi-Arabian uuteen johtoon kriittisesti suhtautuneen lehtimiehen Kashoggin  murhamääräyksen antajaksi, on Saksa pysäyttänyt jo valmiiksi tilattujen kahden taisteluhävittäjän toimittamisen Saudi-Arabiaan. Koneiden rakentaja Rhein-Metall ei ole saanut siis maksua kyseisestä lentokonetoimituksesta ja siksi se painostaa hallitusta lähettämään koneet Saudi-Arabiaan. Lentokonevalmistaja on huolissaan myös tulevasa työllisyydestä ja omasta taloudellisesta tilanteestaan ja edellyttää yhdessä CDU:n kanssa sotamateriaalitoimitusten jatkamista. Yritys on siis vahvasti puuttumassa Saksan valtion ulkopoliittiseen ja sotilaallistaloudelliseen strategiaan. Ulkomisnisteri Heiko Maas (SPD) yrittää saada sodan Arabian niemimaalla loppumaan ja sitä kautta asian pois päiväjärjestyksestä.
2) Hollantilainen miljardööri on kahden kolmen peiteyrityksen kautta antanut taloudellista tukea Berliinin CDU:lle ja suunnittelee samaan aikaan kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamista Berliinin liepeille. Puoluelaki kieltää tällaisen tuen liittovaltiotasolla, mutta ei sano mitään paikallisesta taloudelliseta tukemisesta. Yritysryppään takana oleva hollantilainen miljardööri puolustautuu toteamalla että hänen yritysryppäänsä tukee monia muitakin puolueita - summista ja tarkotusperistä ei puhuta mitään. Kysymys on tuhansista asunnoista ja itseasiassa koko uuden kaupunginosan arkkitehtuurista. Tässä yritystoiminta on luomassa kaupunkikuvaa. Berliinin SPD on yrittänyt pysäyttää hankkeen kiireelliseksi julistamisen. Normaalin etenemisjärjestyksen väitetään aiheutavan yrittäjämiljardöörille suuria taloudellisia menetyksiä.

Nämä ja monet paikalliset esimerkit meilläkin puhuvat konsulttien ja yritysten kiihkeästä - ylikansallisesta - halusta tulla tyhjentämään julkisia rahoituslähteitä ja tämä on  niiden pitkän tähtäimen strateginen tavoite. Huoleton suhtautuminen Kokoomuksen tapaan yritystoiminnan ja julkisen hallinnon asettamisesta kilpailutuksessa "samalle viivalle" tarkoittaa todellisuudessa julkisen sektorin  tyhjentämistä aluksi henkilökunnasta ja sen jälkeen kaiken tietotaidon imemistä strategiseksi voimavaraksi sekä yritystoiminnan kehittämiseksi ja laajentamiseksi maksimiin. Neuvonantop ja suositukset muuttuvat hankkeiden tukemiseksi ja - kun kaikki tietotaito on saatu käsiin - viidenneksi, omilla motiiveillaan toimivaksi "viidenneksi valtiomahdiksi".
Ilpo Rossi

Brusiuksen juuria etsimässä

Rautalammin Rossien 2000-luvun alussa tehdyssä tutkimuksessa törmäsin tietoon, jonka mukaan  Rautalammin (sittemmin Viitasaaren) Kimingin Viitasaaren Suovanlahdella, nykyisen Kimingin kylän eteläpuolisessa naapurikylässä olisi ollut Rosseja jo 1500-luvun lopulla.   Tällä tiedolla on omien sukujuurieni kannalta merkitystä myös siinä mielessä, että isäni on syntynyt Viitasaaren Kimingillä. Suku on elänyt sitten 1800-luvun puolivälin juuri noilla seuduilla ja muodostaa Viitasaaren Rossien vahvan keskittymän Keitelejärven itäpuolella,  kohtalaisen hyvien yhteyksien päässä Rautalammille, seudun vanhaan emäpitäjään. Olin jo ehtinyt unohtaa tuon tiedon, mutta pitäessäni pientä esitelmää sukujuuristani löysin sattumalta sukututkijamme Tommy Koukan vuoden 2010 seutuvilla  tekemän alustavan selvityksen Ambrosius Rossin sukujuurista.

Aikanaan suuri Silon talo on edelleen Suovanlahden pohjukassa ja sieltä on vesitieyhteydet luoteessa 20 km päässä olevalle Viitasaaren kirkolle että etelään mennessä kapean kannaksen kautta Konnevedelle ja Rautalammin kirkolle. Ainakin talviaikaan Suovanlahdelta on ollut rekitieyhteys Konneveden pohjoispäähän.

Tällä tiedolla on mielestäni paljon merkitystä siksi, että 1600-luvun sotaväenotoissa Jalkasen 1800-luvun lopulla tekemän tutkimuksen  mukaan Rautalampi jakautui kahteen osaan. Emäpitäjän pohjoisesta osasta kutsunnoissa otetut sotamiehet lähetettiin Hämeen joukkojen mukana Turkuun ja edelleen Tukholmaan osallistumaan sotatoimiin Puolan pohjois-osissa ja Saksassa, pitäjän eteläosista sotaväen otossa sotilaat  vietiin Viipuriin ja sieltä edelleen Liivinmaalle.

Edelleen on hämärän peitossa myös se, mihin ansioihin perustuen Brusius Rossi sai 1640-luvun  tienoilla kruunun torpan Ukonjärven ja Liesveden väliseltä kannakselta. Olisiko mahdollista että suvun kantaisä olisi osallistunut 30-vuotiseen sotaan ja saanut niistä ansioista krunun torpan. Tunnetttuahan on, että Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf lupasi hakkapeliitoille ("Hacka på och lita på") maata torpan paikkaa varten, koska senaikaiset rahat, plootut ja taalerit olivat varsin suuria ja mahdottomia kuljettaa maksuvälineenä vieraalla maalla ja sotaväen ollessa paljon liikkeellä.
Kuten keräämistäni tiedoista käy selville, pohjois-savolaiset joukot osallistuivat varsin keskeisesti 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalla (mm. kirkjassa "Sadan vuoden sotatie").

Omissa selvityksissäni Ruotsista 30-vuotiseen sotaan lähetettyjen komppanioiden miehistössä näyttäisi olleen sekä Rossi-sukuisia että myös Brusius Mattson.  Joka tapauksessa tätäkin, historiallisiin tapahtumiin perustuvaa  tutkimuslinjaa kannattanee jatkossakin pitää avoimena.

Tässä lainaus Tommy Koukan selvityksesta vuodelta 2011:

"Kari-Matti Piilahti on 2.5.2007 päivätyssä  sukututkimuksessa[1] selvittänyt varsin perusteellisesti Rossin suvun kantaisän Brusius Matinpoika Rossin / Siikasen / Kaipaisen taustaa. Hänen selvityksestään nousi pari kohtaa, joita selvitin hieman tarkemmin.

Rautalammin Rossien alkuperän selvittämisen kannalta mielenkiintoinen henkilö on 1500-luvulla Rautalampiin kuuluneessa Kimingissä isännöinyt Rossi Siikanen. Suomen asutuksen yleisluettelon[2] mukaan Rautalammin hallintopitäjään kuuluneen Viitasaaren Kimingissä mainitaan isäntänä vuosina 1565-80 Rossi Siikanen. Hänen tilansa oli 1/12 veron suuruinen ja aluksi tilalla mainitaan yksi jousi, mutta vuodesta 1575 alkaen kaksi jousta. Talo on merkitty 1572-75 ja 1579-80 kuuluneeksi Suovanlahden kylään.

Rossi Siikasen nimi on kirjoitettu verokirjoihin muotoihin Rossij Siikainen (1565), Sickainen (1567), Sikainen (1575-76) ja Sikanen (1579-80). Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan Kimingissä oli 1561 Matti Jääskeläisen (Matz Jäskiläinen) 1/12-veron ja 1 jousen talo. Vuonna 1562 hänen talossaan oli 2 jousta ja kylään oli tullut uudeksi isännäksi Juho Lankinen (Jöns Langinen), jonka talo oli 1/12-veron talo, jossa oli 1 jousi. Vuonna 1565 kylään tuli isännäksi Jääskeläisen ja Lankisen lisäksi Rossi Siikanen. Rossi Siikasen talon isäntänä mainitaan vuodesta 1581 alkaen Pekka Silonen (Peter Silonen), joten Rossi Siikasen isännöimä talo saattoi olla sama kuin myöhempi Viitasaaren Suovanlahden Silon talo. Vaikuttaa siltä, että Silon talo on 1500-luvulla jaettu Suovanlahden Kimingin talosta ja alkuaan Suovanlahtea kutsuttiin kylän kantatalon mukaan Kimingiksi. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, mistä Rossi Siikanen tuli Kiminkiin ja minne hänen sukunsa sieltä mahdollisesti muutti."

Tommi Koukan mukaan "Nimet Rossi, Siikanen ja Kaipainen ovat olleet niin yleisiä, ettei näiden nimien perusteella voida varmuudella saada selville Brusius Matinpoika Rossin kotipaikkaa. Piilahti pitää aika mahdollisena Brusiuksen kotipaikaksi Pieksämäen Tikkalanmäkeä, jossa asui Kaipaisia jo 1500-luvulla. Tikkalanmäkeä pidän itsekin todennäköisenä kotipaikkana. Piilahden mukaan Tikkalanmäessä mainitaan isäntänä vielä 1644 Rossi Matinpoika Kaipainen, joka mainitaan jo vuonna 1633 Pieksämäen Vesikansassa, johon Tikkalanmäki kuului.[3] Käsitykseni mukaan henkikirjoihin sama henkilö voitiin merkitä vain kerran. Sen sijaan maakirjoihin sama henkilö on voitu merkitä useamman kerran, jos hän on omistanut useampia tiloja. Mikäli Rossi Matinpoika Kaipainen mainittaisi vain maakirjoissa, hän voisi olla sama kuin Kärkkäälän Rossi Matinpoika, jolloin Rossi olisi omistanut tilan Tikkalanmäellä ja itse asunut Kärkkäälässä. Näin ei kuitenkaan ole ollut, sillä vuoden 1644 henkikirjan mukaan Vesikansan neljänneksen Tikkalanmäen kylässä mainitaan isäntänä Rossi Matinpoika Kaipainen (Rossi Matzsson Caipahain), jolla oli vaimo ja poika. Heti hänen jälkeensä on merkitty isäntä Rossi Antinpoika Kaipainen (Rossi Andersson ibdem) vaimoineen. Huomioitavaa on, että Tikkalanmäessä mainitaan myös Siikasia, nimittäin Juho Matinpoika Siikanen (Jönss Matzsson Sikain), jolla oli vaimo ja poika ja pojallakin vaimo.[4] Mielenkiintoista on, että samaan aikaan henkikirjoissa mainitaan Tikkalanmäessä Rossi Matinpoika Kaipainen ja saman niminen henkilö Rautalammin Kärkkäälässä. Nimien samanlaisuus viittaisi sukulaisuuteen. Kärkkäälän Brusius Rossin sukunimeksi on merkitty aluksi Siikanen, joka nimi mainitaan myös hänen pojallaan 1700-luvun vaihteen kirkonkirjoissa. Myöhemmin Brusiuksen sukunimeksi on välillä merkitty Kaipainen ja lopuksi Rossi. Mahdollisesti Siikanen on ollut hänen alkuperäinen sukunimensä. Jokin syy nimen Kaipaisen antamiselle on myös täytynyt olla. Ehkä hän on kuulunut äitinsä puolelta Kaipaisen sukuun. Nimen Rossi hän on selvästikin saanut etunimensä Brusiuksen eli Ambrosiuksen mukaan, joskin ei ole mahdotonta, että nimi olisi periytynyt hänen esi-isiltään. Ehkä esim. hänen isoisänsä on ollut etunimeltään Rossi. Täysin mahdollista on, että Brusius olisi ollut 1500-luvulla mainitun Rossi Siikasen jälkeläinen (kursivointi IR).








Brusiuksella mainitaan vaimo Riitta Heikintytär jo vuonna 1637, joten Riitta on syntynyt ehkä 1610-luvulla. Heidän lastensa arvioiduista syntymäajoista päätellen kaikki lapset ovat syntyneet Kärkkäälän kylässä, joten tullessaan Kärkkäälään Brusius ei välttämättä vielä ollut avioitunut. Näin ollen on mahdollista, että Riitta olisi ollut kotoisin Kärkkäälästä. Kärkkäälässä mainitaan hyvin harvakseltaan Heikki-nimisiä isäntiä. Riitan isäksi voisi sopia Kärkkäälän Häyrilän isäntänä 1638-69 ollut Heikki Laurinpoika Häyrinen, jonka vaimo Anna Taavetintytär oli Kärkkäälässä isäntänä olleen vänrikki Taavetti Olavinpojan tytär. Heikki Häyrinenkin oli tullut Kärkkäälään jostakin muualta, mahdollisesti Juvan pitäjään kuuluneelta Vesikansan neljänneksen Kaitaisten kymmeneksestä, jossa asui myös Kaipaisen sukua.[5]

Informalistinen ilmaisija

Eläkkeensaajien kerhossa minuun otti yhteyttä muuan rouva Rossi.  Kuten nimikin kertoi, hän kuuluu miehensä kautta Rossien sukuun. He ovat kotoisin Uuraisilta, aivan Saarijärven rajan tuntumasta. Tutustuttuamme hän toi minulle nähtäväksi kirjan, joka kertoo Toivo Rossista, heidän sukuhaaraansa kuuluvasta  informalistisesta taiteilijasta, joka teki merkittävän uran myös Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton  ja Tampereen Taideyhdistyksen hallituksissa, Hämeen läänin kuvataiteilijoiden neuvottelukunnasssa ja kaiken lisäksi Valtion taideostotoimikunnassa vuosina 1974-78. Tässä lyhyt kuvaus Toivo Rossin lapsuudesta Vilho Halmeen toimittamassa kirjassa "Toivo Rossi ja informalismin ikkunat" 1986 (ISBN 951-99771-5-5, Gummerus Oy 1986):

"Toivo Rossin syntymäpaikka on Sydän-Suomea. Saarijärven pitäjästä on aikoinaan erotettu Uurainen. Entisen emopitäjän rajaan liittyvä kotiseutu oli 1900-luvun alussa vielä syrjäinen, eristynyt erämääkulma. Jyväskylään, jonne kaupallista yhteyttä pidettiin hevospelillä, oli matkaa n. 40 kilometriä. Kivinen kärrytie suot sivuttuaan kulki Saarijärven Mahlulta, Pajupurolta ja Haukkaperän kautta läpi Haukimäen, jonka vanhimmassa talossa Heikkilässä Toivon isä oli syntynyt 1887 perheen vanhimpana lapsena. Heikkilän talo oli jo silloin sata vuotta seisonut laajana kohoavan mäen itäisessä osassa. Isän isä oli tullut taloon kotivävyksi Saarijärven Puskion talosta.

Kirkonkirjojen mukaan suvun siirtyminen on tapahtunut Laukaasta, suuren emopitäjän Rautalammin alueelta. Mistä alkujaan sukunimi Rossi on lähtöisin, sitä ei ole perheessä lähemmin tutkittu. Sen sijaan on syytä mainita, että Suomen Sukututkimusseuran katalogissa sukunimni Rossi saa yleispätevän selityksensä.

Jo keskiaikaisissa kalentereissamme esiintyynyt A m b r o s i u s on kansan suussa muuttunut mm. asuihin Ampro, Prosius, Brusi, Rossi jne. Sukunimenä Rossi esiintyy ensimmäisen kerran 1500-luvun puolivälissä, ja nimestä on runsaasti merkintöjä etenkin Karjalan Kannakselta. Rimo Rossi mainitaan eläneen 1969 Rautalammin Kärkkälässä, ja perimätieto ilmaisee Toivo Rossin olevan tätä sukuhaaraa. Nykyisin Rosseja asuu etenkin Savossa, Keski-Suomessa ja Satakunnassa. Nimenä Rossi on suojattu v:sta 1935.

Isän etunimi Otto oli silloin keskisessä Suomessa vähemmän käytetty, saksalaista lainaa. Hänen syntyperänsä on poikaa askarruttanut, mutta eräitä perimätietoja peittää ikuinen hämäryys, eivätkä ne enää koskaan varmuudella selviä.

Mainitun kärrytien varteen n. puolen kilometrin päähän Heikkilästä olivat Toivo Rossin äidin vanhemmat Miina ja Eemeli N i k a r a muuttaneet äskettäin rakennettuun uuteen torppaan, joka oli saanut nimekseen Hakamäki. Muutto oli ajoittunut vuosisadan vaihteeseen. Heillä oli viisi lasta, joista Toivon äiti oli toiseksi vanhin.

Toivo Rossin varhaislapsuuden muistikuvissa on säilynyt tuo aluksi turvekattoinen rakennus, joka kauniisti sulautui ymäristöönsä. Se oli nimensä mukaisesti rakennettu mäen rinteeseen. Pihamaan reunassa oli pieni navetta, jossa tilaa oli lehmälle, parille lampaalle eikä sitten paljon muulle. Rinteeseen oli rakennettu savusauna, jossa Toivo näki päivänvalon 14. joulukuuta 1911. 

Tapahtuma sattui harmaana joulukuun pakkaspäivänä, jolloin lumi jo peitti maiseman. Näin on kertonut Toivon täti, äidin sisar, joka oli pantu hakemaan kaupasta kahvia, silloin niin harvinaista herkkua äskensyntyneen juhlimiseksi.

Tässä äidin vanhempien pienessä kodissa nuori perhe asui kunnes Toivon isä rakensi oman talon vanhempien maalle n. puolen kilometrin päähän omasta lapsuuskodistaan Heikkilästä luoteeseen. Paikka sai nimekseen Mäkelä, sijaiten Haukimäen talojen muodostaman kylän korkeimmalla paikalla. Tosin tänään, jolloin maisema rakennusten purkamisen, häviämisen ja uudelleen pystytysten myötä on tyytenb muuttunut, tuota laajaa maisemakohoamaa on vaikea havaita ja tunnistaa.

Nämä tienoot olivat vanhoja kaskimaita. Kaskea oli poltettu jopa kolmeen kertaan samoilla paikoilla yhden miespolven aikana. Metsät kasvoivat nopeasti ja runsaat marjasadot kattoivat kaskien synnyttämät ahot. Näin oli vielä Toivon lapsuuden ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Perheen isällä oli helppoa määritellä uuden kotinsa paikka, sillä siinä oli jo aikasemmin asuttu vuokralaisena. Mutta nämä rakennukset oli tyystin hävitetty niin, ettei raunioistakaan ollut jäljellä muuta kuin muutama nurkkakivi.

Kesällä 1912 uusi rakennus sitten valmistui heikon ammattitaidon tuotteena. Työn tulosta kuvaa rakennuksella työssä olleen "Körri-Eeron" sanonta: - Seinätkin kuin ruumiskirstussa.

Toivo oli täyttänyt vuoden kun vanhempansa muuttivat uuteen kotiin. Heitä oli jo neljä henkeä, sillä vanhin sisar oli syntynyt heinäkuussa 1909. Peltoa ei ollut kuin muutama aari, ja se käytettiin perunamaaksi. Metsä- ja uittotöistä oli rahat hankittava usein hyvinkin pitkien matkojen takaa."

Köyhän lapsuuden, vielä huteralla pohjalla olleen kansakoulun, metsä- ja uittotyöiden jälkeen Toivon kuitenkin onnistui lahjakkaana nuorena miehenä hakeutua Jyväskylään opettajaseminaariin, josta valmistui kansakoulunopettajaksi. Siellä hän jo oppi akvarellimaalauksen tekniikkaa. Opiskelu jatkui korkeakoulututkintojen suorittamisen muodossa ja kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Nuoren Voiman liiton kilpailussa menestymisen jälkeen hänen taiteilijauransa vihdoin lähti liikkeelle.

Mutta miten Toivo Rossista tuli informalistisen taiteen merkittävä edustaja? Lainataan vielä lyhyt kuvaus taitailijaluonteen sisäisestä kehityksestä:

"Rossilla oli luonnostaan voimakkaasti ulospäin pyrkivä luova mielenlaatu. Vaikeata oli kuitenkin päästä isti ympäröivän todellisuuden ilomiöitä. Mutta tässä vaiheessa hän tajusi selkeästi epäsuhdan  oman maailmankuvansa ja sotien jälkeen maalaustaiteessa syntyneiden  ja vallitsevien yleisten kannanottojen välillä. Sisäinen ristiriita ei antanut rauhaa, ympäristössä uudet näkemykset olivat hänelle vieraita. Mutta 1950-luvun alku merkitsi Tampereenkin taiteessa abstraktisen näkemistavan alkumerkkien esilletuloa.  Rossi alkoi jo keväällä 1950 epäillä sanontaa, että maalaustaide on ennenkaikkea silmän taidetta ja settui vastustamaan käsitystä, että totuuteen pyrkivän taiteilijan tuli esittää luontoa sellaisena kuin se hänelle todella näkyi. Taiteilija Erik Enrothin kanssa  he tulivat siihen käsitykseen, että magiikka ja eloisuus ovat taiteen sisäiseen totuuteen kuuluvia ja merkitsevät enemmän kuin  kuin luonnon muotojen silmin nähty totuus. Mitä enemmän projisoimme kaikkiin esineisiin, eläviin ja elottomiin, - sitä syvällisempi on taideteos. Rossi tajusi, että kaikissa elävissä olennoissa vaikuttaa jokin sisäinen voima, mikä tuntuu luonnossa enemmän kuin ulkonen elementti. Tuon ominaisuuden tulee ratkaisevasti näkyä taiteilijan teoksissa. Silloin teokset vaikuttavat muihinkin ihmisiin, vaikka ne eivät heti ehkä saatakaan sitä ymmärtää."

Toivo Rossin tuotanto on värikylläistä, todellisuuden lumien mielikuvien ja sisältöjen abstraktia ilmausta. Ne jättävät tilaa omille mielikuville ja elämyksellisille tasoille ja ulottuvuuksille. Tässä mielessä Toivo Rossin kuvataide on jatkuvaa vuoropuhelua maalauksen ja katsojan välillä.