Kyynelten ja nyyhykyn aika ohi kerran on...

Minulla on tapana kirjoittaa vappupuhe.Teen niin nytkin, kokoan ajatuksiani työstä, maasta, Euroopasta ja maailmasta. Ehkä jokaisen pitäisi koettaa ainakin kerran vuodessa kuvata tuntojaan maailman menosta, ihmisenä olemisen ja  varttuneen vaeltajan näkökulmasta. Eli näin:

Toukokuun ensimmäinen on kansainvälinen työn, oikeastaan työn vapautuksen, omaehtoisuuden, itsenäistä ja itseään toteuttavan ihmisen unelmien päivä.

En ole vakuuttunut siitä, että tätä päivää pitäisi jatkuvasti ja poikkeuksetta viettää mielenosoituksen, demonstraation muodossa. Jotkut sanovat että marssi kuuluu vappuun olennaisesti. Järjestäytyneessä marssirivistössä mukanaoleminen on tietenkin juhlavaa. Mielestäni se kuitenkin muistuttaa samalla myös uniformaalista käyttäytymisestä, joka liittyy myös lähes täydelliseen omaehtoisuudesta luopumiseen. En vastusta marssimista enkä joukkokoontumista, jos se selvästi liittyy tietoiseen, yhteiseen ja lujaan valintaan jonka puolesta esiinnytään.

Kun puhutaan työstä ja työväenliikkeen suhteesta työhön, on suhtautumisemme siihen kaikkea muuta kuin yhtenäistä ja uniformaalia. Olemme edelleenkin kovin kaukana omaehtoisuuden ihanteesta, ennekä taida edes osata kuvitella, millainen omaehtoisuuden valtakunta mahtaisi olla. Olemme  vahvasti sidoksissa ajatukseen, jonka mukaan teollisen kasvun kautta tulisi voida luoda uusia tarpeita ja uusia tuotteita ja niiden mukana uusia työpaikkoja - ja kaiken lisäksi jokaiselle, onhan sosiaaliturvamme, eläkkeemme ja jopa terveydenhoitomme todella vahvasti ankkuroitu työn kautta hankittuun toimeentuloon.

Mahtaisiko maapallomme kestää siihen kohdistuvan, potenssissa kasvavan riistonomaisen ja usein kansallisista läöhtökohdista toteutetun opportunistisen kasvun? Ja jaksaisimmeko maailmasta vetäytyneenä peruissuomalaiseen tapaan kyetä kuluttamaan kaiken sen mitä omassa Impivaarassa tuotetaan?

Tieteen, tekniikan ja uusien innovaatioiden myötä olemme lähestymässä aikaa, jolloin työ - ei ainoastaan raskas ja inhimillisesti vastemielinen työ - on katoamassa. Automatiikka ja sen mukana tullut produktiivisuus muuttaa jo nyt vauhdikkaasti aikamme työolosuhteita. Ihminen välttämättömänä osana tuottamisen prosessia on käymässä yhä suuremmassa määrin lähes tarpeettomaksi.

Tätä kehitystä vauhdittavat samaan aikaan globaalit, monella tapaa tasapainottomat työmarkkinat. Tuotantoa viedään alhaisten kustannusten ja kulttuurien piiriin, joissa työyhteiskunta on vasta syntymässä ja joissa työelämän rakenteetkin ottavat ensi askeliaan.

Näihin suuriin muutoksiin meidän olisi sopeuduttava. Moderni kapitalismi ei halua nähdä globaalille työtä, palkkoja ja tuotantoa koskevalle kilpailulle vaihtoehtoja. Jotkut kehittyneet maat haluavat koulutuksen ja osakkeenomistuksen muodossa olla teknologisen viennin kärjesssä ja kuorimassa johtavissa asemissa tuloksista kerman päältä. Eläkerahastojakin rakennetaan osakeomistuksen pohjalle, kuten naapurimaastamme Ruotsista tiedämme. Euroopan Unionissa Saksa käyttää keskeistä asemaansa ja insinööritaitojaan keräämällä euroalueelltakin ylijäämiä, jotka samalla näkyvät alijääminä ja lisääntyvänä velkana muissa jäsenmaissa. Amerikassa pumpataan keskuspankin toimesta rahaa markkinoille valtavia määriä ja luodaan sitä kautta mahdollisuuksia kasvulle. Uskaltaisiko sanoa, että taloudellisessa kilpailussa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa?

Euroopan Unioni on sopimuksineen rakentanut järjestelmän, jossa keskuspankin suora tuki rahaliiton jäsenvaltioille on lailla kielletty. Valtioiden budjettien kasvu on rajattu vuositasolla kolmeen prosenttiin ja velan määrä on rajattu kuuteenkymmeneen prosenttiin valtion kokonaismenoista. Painopiste on yritysten kautta tapahtuvassa kasvussa. Sinne EKP on velkakirjojen muodossa lisännyt valtavasti resursseja, joiden käyttö valtion omissa hankkeissa on kiinni omarahoitusosuudesta. Investointeja ei saada käyntiin, kun omarahoitusta puuttuu. Samalla ollaan kiitollsia ja innostuneita pienistäkin toivonpilkahduksista tämän valtavan, toimeentuloa koskevan ongelman edessä.

Valtavirtainen talousteoria ja siihen pohjautuva eurooppalainen taloushegemonia ei näytä olevan tilassa, jossa se kykenisi näitä ongelmia ratkaisemaan muutoin kuin vaatimalla jatkuvasti vyönkiristystä, hyvinvointirakenteiden purkamista, kovempaa talouskuria ja muka liian suureksi paisuneen valtion purkamista.

Vaihtoehtoisiakin ajatuksia on jo näkyvissä, vaikka taloudellinen eliitti ja sen kanssa symbioosissa elävä media haluaa käydä siitä keskustelua hyvin vastentahtoisesti . Juuri tänä keväänä on ilmestynyt Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjoittama kirja "Rahatalous haltuun" alaotsikkonaan "Irti kurjistavasta talouspolitiikasta". Kirjan takakannen esittelyn tekstin mukaan "Teos osoittaa että Suomen talouspolitiikkaa ohjaava valtateoria on perusteiltaan virheellinen ja sen toteuttaminen johtaa kurjistuvaan talouskehitykseen ja hyvinvointivaltion tuhoutumiseen. - Rahatalous haltuun osoittaa lukuisia keinoja toteuttaa hyvinvointivaltiota tukevaa talouspåolitiikkasa. - Kirja tarjoaa myös keinoja euroalueen taantuman hoitoon." Sanottakoon tässä, että en olisi maininnut tästä kirjasta tässä yhteydessä, jos en olisi pitänyt sen antia merkittävimpänä panoksena suomenkielisen talouskeskusteluun moniin vuosiin.

On mielenkiintoista ja rohkaisevaa, että nyt on saatu väitöskirjatasoista tutkimusta näyttämään vihreää valoa sille kadunmiehen ja -naisen sormituntumalle, että Euroopan talousalueen  raha- ja finanssipolitiikkaa on hoidettu sekä demokratian että todellisten tarpeiden kannalta virheellisesti ja suurta vahinkoa aiheuttaen. Virheiden juuret ovat siinä konservatiivisessa, uusliberalistisessa ja monetaristisessa ajattelutavassa, joka alkoi valloittaa maailmaa 1970-luvulta lähtien. Euroopan Unionissa tämä ajattelutapa ja sen pohjalta johdettu strategia on hegemonista valtavirtaa -  ja tulokset  sen mukaisia.

Meille kerrotaan että huonon - jopa pelottavan - talouskehityksen syy on meistä riippumaton kansainvälinen lama. Vihjeen siitä että toisenlaisella talouspolitiikalla olisi voitu päästä parempiin tuloksiin, antavat pohjoismaat joiden hyvinvointirakenteet ovat näihin saakka puskuroineet uskomattoman hyvin unionintasoista, ideologisesti painottunutta ja vääräksi osoittautunutta talouspolitiikkaa. Rautaesiripun ajoilta peräisin oleva totalitaarisen ja autoritaarisen valtion pelko on saanut konservatiivisen maailman hylkäämään kansanvaltaiset, avoimeen hallintoon perustuvat hyvinvointirakenteet, jotka parhaimmillaan luovat koulutuksellaan, infrastruktuurillaan ja rohkaisevalla ilmapiirillään edellytyksiä myös yksityiselle yritteliäisyydelle. Tuon pelon syvyys näkyy tänä päivänä myös Ukrainan kriisissa, joka nopeassa tahdissa eskaloitui suurvaltojen välisiksi eturistiriidoiksi ja koko ajan pelättävissä olevaksi, yhä rajummaksi voimainmittelöksi.

Onko Euroopan Unionin politiikalla väliä? Jos tunnet epävarmuutta tulevaisuudesta ja huomaat toivosi nopeassa tahdissa murentuvan, olet uuden ja toivottavasti paremmin pohditun valinnan edessä,  kun menet nyt alkavassa toukokuussa äänestämään eurovaaleissa. Sinun on nähtävä syy-yhteys vallitsevan laman, poliittisen alakulon ja myös ehkä aikaisemman poliittisen käyttäytymisesi välillä.
...toinen uusi aika vaatii uuden poljennon!