Anomia

Anomalia - tämän käsitteen nosti 9.12. 2013 Juhani Räsänen esille kirjoituksessaan Facebookissa. Käännän seuraavassa anonyymiin auktoriteettiin ja yhdenmukaistamiseen liittyvää tekstiä Erich Frommin kokoelmasta “Teitä ulos sairaasta yhteiskunnasta”, suomeksi nimellä (“Terve yhteiskunta” ss. 160-161, Kirjayhtymä 1971), luvusta “Ihminen kapitalistisessa yhteiskunnassa”, Gesamtausgabe, osa IV, ss. 109-110. (Käännöksessä käytetyn auktoriteetti -käsitteen sijasta puhuisin mieluummin autoriteetista ja johtuen juuri jatkossa esille tulevista tekijöistä).

“”Tähän mennessä olen yrittänyt antaa yleiskuvan siitä, miten nykyaikainen ihminen vieraantuu isestäänja lähimmäisistään tuottamisen, kuluttamisen ja vapaa-ajan viettämisen prosesseissa. Haluan nyt käsitellä joitakin nykyisen sosiaaliluonteen erityispiirteitä, jotka ovat läheistä sukua vieraantumiselle mutta joita on helpompi käsitellä erilisinä kuin vieraantumisen osaominaisuuksina.

I Nimeton auktoriteetti - samankaltaistuminen (konformiteetti)

Ensimmäinen käsiteltävä piirre on modernin ihmisen asennoituminen auktoriteettiin.

Olemme käsitelleet järkeen pohjautuvan  ja järjenvastaisen, edistävän ja tukahduttavan auktoriteetin eroa ja todenneet, että länsimaisen yhteiskuntaa luonnehtii 1700- ja 1800-luvuilla molempien auktoriteettien sekoitus. Järkeen pohjautuvalle ja järjenvastaiselle auktoriteetille on yhteistä se että molemmat ovat avoimia auktoriteetteja. Te tiedätte kuka käskee ja kuka kieltää: isä, opettaja, pomo, kuningas, upseeri, pappi, Jumala, laki, moraalinen omatunto. Vaatimukset tai kiellot saattavat pysyä järjen puitteissa tai olla pysymättä; ne saattavat ola jäykkiä tai joustavia, minä voin totella tai kapinoida; aina kuitenkin tiedän, että auktoriteetti on olemassa, tiedän kuka se on, mitä se tahtoo ja mitä seuraa jos tottelen tai kapinoin.

Auktoriteetti on 1900-luvun puolivälin maissa muuttanut luonnettaan; se ei ole avointa vaan nimetöntä, näkymätöntä, vieraantunutta auktoriteettia. Kukaan ei esitä vaatimuksia, ei kukaan ihminen, ei mikään idea eikä moraalilaki. Kuitenkin me kaikki mukaudumme yhtä paljon tai enemmänkin kuin vahvassa autoritaarisessa yhteiskunnassa elävät ihmiset. Kukaan ei todellakaan ole auktoriteetti paitsi ihminen yleensä, “Se” tai “Ne”. Mitä ne ovat? Voittoperiaate, taloudelliset välttämättömyydet, markkinat, normaalijärki, yleinen mielipide, se mitä “muut” tekevät, ajattelevat ja tuntevat. Nimettömän auktoriteetin lait ovat yhtä näkymättömiä kuin markkinataloudenkin - ja niitä vastaan on yhtä turha nousta. Kuka voi käydä näkymättömän kimppuun? Kuka voi kapinoida Ei Ketään vastaan?

Avoimen auktoriteetin häviäminen näkyy selvästi kaikilla elämänalueilla. Vanhemmat eivät anna enää käskyjä, he sanovat että lapsi  “itsekin varmaan tahtoo tehdä niin ja niin”. Koska heillä itsellään ei ole minkäänlaisia vakaumuksia eikä periaatteita, he yrittävät opastaa lasta toimimaan mukautumisen lain edellyttämällä tavalla, ja usein he, koska ovat vanhempia ja sen vuoksi vähemmän kosketuksessa uusimpiin virtauksiin, oppivat lapsilta millainen asennoituminen on kulloinkin suotavaa. Sama pätee liike-elämässä ja teollisuudessa; ei anneta määräyksiä vaan “ehdotetaan”; ei käsketä vaan maanitellaan ja manipuloidaan. Jopa Yhdysvaltain armeija on hyväksynyt suuressa määrin tämän uuden auktoriteetin. Armeijaa mainostetaan ikään kuin se olisi kiinnostava liikeyritys; sotilaan tulisi tuntea olevansa “työryhmän” jäsen, vaikka yhä onkin olemassa se kova tosiasia, että hänet on harjaannutettava tappamaan ka tulemaan tapetuksi.

Niin kauan kuin oli olemassa avointa auktoriteettia, oli olemassa myös ristiriitoja ja kapinallisuutta - järjenvastaista auktoriteettia vastaan. Ristiriidoissa omantunnon käskyjen kanssa ja taistelussa järjenvastaista auktoriteettia vastaan persoonallisuus kehittyi - erityisesti kehittyi itseyden tunto. Minä koen itseni “minäksi” koska epäilen, koska esitän vastalauseeni ja kapinoin. Vaikka alistuisinkin ja tuntisin joutuneeni tappiolle, koen itseni “minäksi”, joka on hävinnyt kamppailun. Mutta jos en ole tietoinen alistumisestani tai kapinoimisestani, jos minua hallitsee nimetön auktoriteetti, menetän itseyden tunteeni, minusta tulee “muuan”, yksi “heistä”.

Nimetön auktoriteetti toimii yhdenmukaistumisen (konformiteetin) mekanismin välityksellä. Minun olisi tehtävä niin kuin kaikki muutkin tekevät, minun täytyy siis mukautua, en saa olla erilainen, en saa olla “silmätikku”; minun täytyy olla valmis ja halukas muuttumaan kaavassa tapahtuvien muutosten mukana; en saa kysyä olenko oikeassa vai väärässä vaan olenko sopeutunut, en kai vain ole “omituinen”, erilainen. Ainoa pysyvä minussa on juuri tämä muuttumisen valmius. Kenelläkään ei ole valtaa minuun paitsi joukolla, jonka osa olen mutta jonka tahtoon kuitenkin alistun.

--

Vieraantuneesta yhdenmukaistumisesta ja sosiaalisuudesta käytetään tietenkin sanaa, joka antaa asialle varsin myönteisen painon. Valikoimatonta sosiaalisuutta ja yksilöllisyyden puutetta sanotaan seurallisuudeksi. “

Fromm kirjoitti tämän tekstin jo yli kuusikymmentä vuotta sitten ja sen pohjalta muotoutui hänen käsitteistöönsä uusi epäproduktiivisen luonteenpiirteistön käsite, nimittäin kaupallinen asennoituminen. Juuri amerikkalaisessa yhteiskunnassa tuo asennoitumistapa levisi vauhdikkaasti mm. Dale Garnegien kirjan “Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ansiosta.

---

Yhden terävimmistä kapitalistisen kulttuurin diagnooseista 1800-luvulla  teki sosiologi Emil Durkheim, joka ei ollut enempää poliittinen kuin uskonnollinenkaan radikaali. Hän väittää, että nykyaikaisessa teollisuusvaltiossa ovat sekä yksilöä että ryhmä lakanneet toimimasta tyydyttävästi; että molemmat elävät tilassa, jolle hän antoi  nimen “anomia”, josta toisin sanoen puuttuu mielekäs ja järjestynyt sosiaalinen elämä; että yksilön elämä on yhä enemmän “levotonta liikettä, suunittelematonta etenemistä, jonka tavoitteilla ei ole arvokriteerejä ja jossa onni on aina tulevaisuudessa eikä koskaan missään mihin on jo päästy”. Kun ihmisellä on saavutettavanaan koko maailma, hänen kunnianhimonsa muuttuu rajattomaksi ja hän täyttyy inhosta, “loputtoman pyrkimisen aiheuttamasta turhuudentunteesta”. Durkheim huomauttaa, ettei Ranskan vallankumouksesta jäänyt henkiin muuta ihmistä yhdistävää organisaatiota kuin poliittinen valtio. Aito sosiaalinen järjestys on sen vuoksi kadonnut, eikä valtio ole muuta kuin jäljellä oleva kollektiivinen, yhteiskuntaa järjestyksessä pitävä laitos. Ihminen, jolla ei ole sosiaalisia yhteyksiä, tuntee itsensä hylätyksi, eristyneeksi ja demoralisoituneeksi. Yhteiskunnasta tulee “hajanaista yksilötomua”. (Emil Durkheim, Le Suicide, Felic Alcan, Pariisi, 1897, s. 449)

---

Ihminen tarvitsee sosiaalisen järjestelmän, jossa hänellä on paikkansa ja jossa hänen suhteensa muihin ovat suhteellisen pysyviä ja jota tukevat yleisesti hyväksytyt arvot ja aatteet. Mitä modernissa teollisuusyhteiskunnassa on tapahtunut, on se että yhteiset perinteet, yhteiset arvokäsitykset ja aidot sosiaaliset suhteet ovat suuressa määrin kadonneet. Moderni joukkoihminen on eristynyt ja yksinäinen, jopa silloinkin kun hän on osa joukkoa; hän ei ole vakuuttunut mistään, minkä hän voisi jakaa toisten kanssa, vain iskusanoja ja aatteita joita hän saa joukkotiedotusvälineistä. Hän on tullut a-tomiksi, joka kreikan kielestä käännettynä tarkoittaa in-dividualistia, jakamatonta  ja ainoa side joka nämä yksilöt yhdistää keskenään, on yhteinen ja samalla vastakohtia täynnä oleva suhde rahaan. Emile Durkheim (1897) kuvasi tätä ilmiötä anomiaksi, ja hän havaitsi että se muodosti tärkeimmän syyn itsemurhiin jotka puolestaan näyttivät lisääntyvän koko ajan yhdessä teollistumisen kanssa. Hän ymmärsi anomialla kaikkien perinteisten sosiaalisten suhteuiden tuhoutumista, mikä puolestaan johti siihen, että jokainen aito yhteisö näytteli suhteessa valtioon toisarvoista roolia ja että kaikki aito sosiaalinen kanssakäyminen oli kadonnut. Hänen näkemyksensä mukaan modernissa poliittisessa valtiossa elävät ihmiset olivat “yksilöiden hajanaista, organisoitumatonta pölyä.”

(Erich Frommin  kirjasta “Aggressionstheorie, Gesamtwerke osa 7, DVA, s. 97)