EU - kasvissyöjä lihansyöjien maailmassa?

 Euroopan johtajat ovat juuri päättäneet kokouksensa Unkarissa. Euroopassa - erityisesti Euroopan Unionissa - ollaan monella tavalla tienhaarassa. USA:n presidentinvaalien jälkeen, Trumpin voitettua selvästi, Euroopassa pohdiskellaan vakavasti syntynyttä tilannetta. Olisi löydettävä reaalinen pohja luottamukselliselle yhteistyölle, niin taloudellisessa, poliittisessa kuin puolustukseenkin liittyvässä yhteistyössä. Askelmerkit tästä eteenpäin eivät ole selkeitä, huolenaiheita on niin runsaasti.

Vaikka juuri Trump nosti jo edellisellä presidenttikaudellaan voimakkaasti tunnuksekseen "Make America great again!" iskulauseen, myös Bidenin hallinto ajoi juuri päättymässä olevalla kaudella samansuuntaista talouspolitiikkaa. On perusteltua todeta, että kilpailu suurten makrotalousalueiden, kuten Kiinan, Venäjän ja myös Euroopan Unionin kesken  on pitkälle sanellut politiikan painottumisen kilpailevien makrotalousalueiden etenemisen estämisen suuntaan. Venäjän vahva osallistuminen Euroopan energiatarpeen tyydyttämiseen, Kiinan silkkitieohjelma "Belt and Road" ja Euroopan yritys itsenäistyä vahvaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi on "rapakon" takana nähty suurimmaksi esteeksi Amerikan nousulle maailman johtavaksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi toimijaksi.

USA:n suhtautuminen näihin suuriin kysymyksiin painottaa jatkossakin Euroopan ja USA:n suhteita. Talouspolitiikassa USA näkee Euroopan myös kilpailijaksi, vaikka poliittinen arvopohja koetaankin yhteiseksi. Venäjän viholliskuvan vahvistaminen on osoittautunut voimakkaaksi keinoksi NATO-laajentumisen, Venäjän energian näkeminen myrkyllisenä, maan autoritaaarista ja Ukrainan sodan muodossa provosoitunutta sodankäyntiä tukevana voimavarana. Samaan aikaan USA on ottamassa käyttöön  lisää mm. maaperästä särötetekniikalla käyttöönotettavaa öljyä ja kaasua myös Euroopan tarpeisiin Venäjän hanojen tyrehdyttyä tai tultua toistaiseksi selvittämättömissä olosuhteissa räjäytetyksi Itämerellä.  Sinänsä surullinen ja traaginen sota Ukrainan itsenäisyydestä tukee siirtymistä laadultaan huonomman ja hinnaltaan moninkertaisesti kalliimman särötysöljyn ja -kaasun käyttöönottoa Euroopassa ja uhkaa samalla Euroopan maiden taloudellista selviämistä.

Ukrainan sota ja irtiotto Venäjästä on johtanut lähes viisikymmentä vuotta jatkuneen, Helsingin ETYK-kokouksessa vanvistetun, luottamuksen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusrakenteen tuhoutumiseen. Tilalle on tullut irrationaalia poliittista käyttäytymistä edustava moraalisen suuttumuksen ja aina pinnan alla vaikuttaneen ryssävihan sekoitus. Poliitisesti patologista kielenkäyttöä, yhä uudelleen toistuvia ja laajentuvia sanktiopaketteja sisältävä, hengeltään autoritaarinen ja vihanpitoa voimistava käyttäytyminen on jo nyt tuhonnut pitkälle tulevaisuuteen lähes kaiken rationaalisen, diplomatiaan ja keskustuun  perustuvan   kanssakäymiseen. Suhteessa Kiinaan tilanne ei ole yhtä huono, mutta protektionistiset tullit ja "tariffit" ovat johtamassa yhä raaempaan kauppasotaan ja vastakkainasetteluun myös Kiinan kanssa.

Dramaattiseksi tilanteen tulevaisuuden kannalta tekee myös se, että rinnan Euroopan ja USA:n sanktioiden ja eristämispolitiikan kanssa on syntynyt ns. BRICS-maiden (lyhenne tulee Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan englanninkielisistern nimien alkukirjaimista) yhteistyö. USA-EU-yhteistyö kattaa n. 1/6 ihmiskunnan väestöstä, BRICS-maiden väestömäätä on jo nyt yli puolet koko ihmiskunnasta. Euroopan Unioni myöntää jo nyt menettäneensä Afrikan, Etelä-Amerikassa suhtaudutaan perinteisesti - ja ilmeisen oikeutetusti - suurella varauksella amerikkalaiseen makrotalouspolitiikkaan, johon monet maat ovat vahvasti sidoksissa. Intia ja Brasilia näyttävät myös pitävän etäisyyttä "läntiseen arvoyhteisöön" ja osallistuvat ilmeisen suurin odotuksin BRICS-yhteistyöhön.

Eurooppa on jo tämänkin kuvauksen perusteella pahassa puristuksessa muiden suurten makrotalousalueiden kanssa. Ranskan presidentin Macronin Unkarin juuri päättyneen johtavan tason kokouksessa käyttämä ilmaisu Euroopasta kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa kuvastaa hyvin edessäolevia uhkakuvia. Ulkopuolisten makrotalousalueiden kilpailun ja painostuksen lisäksi kuvaan astuu Euroopan Unionin oma epäproduktiivinen ja vanhaan, jopa toista maailmansotaa edeltävään inflaatiota ja velkaantumista kauhisteleva kultakantakauden aikainen ajatteluperinne, johon EU:n suurin jäsenmaa Saksa on perustuslakipäätöksin edelleen ja huolimatta joistakin muutoksista edelleen vahvasti sidottu. Se näkyy erityisesti EU:n peruskirjan raha- ja finanssipolitiikkaa vahvasti rajoittavana, ulkopuoliseen l. eksogeeniseen talousvaikutukseen perustuvana strategiana. 

Presidentti Macron ja Italian entinen pääministeri ja EKP:n aikaisempi pääjohtaja Mario Draghi tuntuvat olevan vahvasti tietoisia näistä rajoituksista. Miksi he eivät esitä ainakin rivien välissä vaatimaansa radikaalia vaihtoehtoa vapaammasta monetaarisesta politiikasta, jota pääjohtaja Draghi jo osittain toteutti yritysmaailman suuntaan vuosina 2014-22 tuhansiin  miljardeihin euroihin kasvaneen ns. määrällisen elvytyksen (QE) muodossa? Syynä tähän näyttää olevan EU:n perustuslakitaspoinen "Korjausmekanismi", joka kieltää vastausten hakemisen Euroopan Unionin aikanaan yksimielisesti hyväksytyn petussopimuksen ulkopuolisista ratkaisukeinoista.  

Olisiko Euroopan Unionin suunnalle nykyistä parempi, uhkakuviin ja ongelmiin vastaava vaihtoehto? Vaihtoehto olisi endogeeninen, omapäätöksinen raha- ja finanssipolitiikka, jonka puitteissa ja tarvittaessa velkaan perustuvia suunnitelmapäätöksiä tehden  ryhdyttäisiin rohkeaan politiikkaan USA:n IRA-lainsäädännön tapaan. Itsenäinen valtio tai yhteisö, jolla on oma valuutta ja oma keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Keskuspankki voi aina määrällisen elvytyksen tapaan tukea myös jäsenvaltioita resurssien - ennenkaikkea työvoiman - käyttöönottamisessa. Euroopan infrastruktuuri ja sosiaaliset olot suorastaan huutavat suurta muutosta makrotalouspolitiikkaan. Resurssien optimaalinen käyttö on ratkaisevaa, rahasta ei ole puutetta. Verotuksella voidaan ehkäistä inflaatio-odotuksia ennakoivat ylilyönnit.

Kasvisruokailun ottaminen tässä yhteydessä metafooraksi on sen terveysvaikutuksista johtuen hieman ontuva vaihtoehto. Parempi mielikuva olisi sotien jälkeen Kanadaan muuttanut suomalainen metsätyömies, jolle sen enempää selittämättä lyötiin metsätyömaalla moottorisaha käteen. Vaivoin sai moottorisahaa tuntematon mies kokoon samaan mottimäärän kuin mitä oli tehnyt kotimaassa puupäisellä käsisahallaan. Työnjohtaja ihmetteli ja halusi nyt näyttää, mitä moottorisahalla saa aikaan - ja nykäisi sahan käyntiin. Suomalainen metsätyömies säikähti ja totesi: "Tuota temppua minä en tiennytkään." 

Moderni rahateoria saattaisi sopia paremmin presidentti Macronin lihansyöjien maailmaan. Kone pitäisi nykäistä käyntiin  vapaamman, omapäätöksisen raha- ja finanssipolitiikan muodossa. Julkisen sektorin - valtion ja muiden veroa kantavien yhteisöjen - taloudelliset moninkertaistajat pitää saada käyttöön. Kansalliset ongelmat obvat hoidettavissa maanosassamme asettamalla uusia, rationaalsia vaatimuksia Euroopan Unionin politiikalle ja sen uudistamiselle.

Euroopan Unionin peruskirjaa olisi muutettava dynaamisemman makrotalouden suuntaan. Peruskirja on kuitenkin lukittu yksimielisillä päätöksillä ja muutosehdotusten on pysyttävä nykyisen vaihtoehdon puitteissa, jonka keskeinen sovellutus on Maastrichtin Kasvu- ja Vakaussopimus. Se ei ole kuitenkaan tarjonnut sen enempää kasvua kuin vakauttakaan nimeensä liittyvistä odotuksista huolimatta. Tuleeko USA:n presidentinvaalien tuloksesta se musertava voima, joka pakottaa löytämään tien Euroopan Unionin voimaperäiseen uudistamiseen? Jotta maanosastamme ei tulisi itsetehty ja lukittu linnoitus, jossa kuollaan heinätukko suussa?

"Ei koskaan voi olla jo tänään"....

"On aika voittaa kapitalismi. Elämme talousfeodalismissa, jolla ei ole mitään tekemistä vapaan tai sosiaalisen markkinatalouden kanssa. Ja innovaatioista, jotka toisivat ratkaisuja meille todella tärkeisiin ongelmiin ja veisivät eteenpäin, ei kuulu mitään. Kuinka voi olla niin, että veronmaksajien elinkeinoelämälle rahoittamat innovaatiot  tekevät yksityiset yrittäjät rikkaiksi, jopa silloin kun ne toimivat yhteistä hyvinvointia vastaan? Meidän täytyy palkita  lahjakkuutta ja aitoja tuloksia sekä tukea toimijoita joilla on hyviä ideoita."

Sain vuonna 2016 Wienissä elävältä tyttäreltäni lahjaksi taloutta käsittelevän kirjan nimeltään "Rikkaus ilman ahneutta"; kirjan kirjottaja oli promovoitu taloustieteilijä, publisisti ja poliitikko Sahra Wagenknecht, juuri Saksan vasemmistopuolueen die Linken puheenjohtajaksi valittu "uuden Rosa Luxemburgin" nimimyyttiä kantava, puoliksi iranilaistaustainen, provokatiivisen kaunis nainen. Ylläkuvattu lainaus on kirjan kansilehdeltä. Kirja saattaa nousta uudestaan keskusteluun nyt, kun tuo saman naisen nimen ympärille perustettu uusi puolue BSW - Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto" on saavuttanut merkittäviä tuloksia tämän syksyn osavaltiovaaleissa Saksassa, viimeksi viikonvaihteessa Brandenburgin osavaltiossa. 

Vasemmistolainen saksalainen Tageszeitung TAZ kirjoitti Saksan Brandenburgin osavaltion vaalitulosten selvittyä ja SPD:n voitettua niukasti mutta selvästi 30,9%:n kannatuksella tässä Berliin on ympärillä olevassa osavaltiossa:

"Tehty! Viimeiset kolmesta harmahtavan sinertävän osavaltion vaaleista idässä on ohi. SPD nousi ensimmäiselle sijalle viime hetkellä. Hei Dietmar Woidke! Siitä huolimatta AfD on jälleen vakiinnuttanut asemansa kansanpuolueena lähellä 30 prosentin rajaa . Toivottavasti tulokset ovat keväällä Hampurissa maltillisempia. Mutta Brandenburgin vaalit vahvistavat useita suuntauksia ja ovat varoitusmerkki vuoden kuluttua pidettäville liittovaltion vaaleille.

BSW ohitti CDU:n...

Tutkimuksissa oli jo nähty "Sahra Wagenknecht Allianssi" kaksinumeroisena. 12 prosentilla se pääsee nyt ensimmäistä kertaa Potsdamin osavaltion parlamenttiin. Vihreät ja vasemmistopuolue, joista monet BSW:n jäsenet tulevat, ovat kaukana jäljessä. Vasemmistopuolue Linke putoaa osavaltion parlamentista...

BSW on myös tämän Brandenburgin tuloksen velkaa täysin hänen mukaansa nimetyn puolueen 55-vuotiaan perustajan ja johtajan karismaa. Kuten aiemmin Sachsenissa ja Thüringenissä, Wagenknecht oli jälleen kaikkialla läsnä useissa julisteissa Brandenburgissa ja oli kiistaton väkijoukkojen vetäjä BSW:n vaalikampanjan tapahtumissa neljässä valitussa kaupungissa - Brandenburg an der Havelissa, Frankfurt an der Oderissa, Cottbusissa ja osavaltion pääkaupungissa, Potsdamissa."

Brandenburgin BSW:n kärkiehdokas, 61-vuotias Robert Crumbach, on selvästi puoluejohtajansa varjossa. Ryppyinen työtuomari työskenteli SPD:ssä 40 vuotta ennen kuin hän liittyi Wagenknechtiin, ja hänet nimettiin välittömästi sen osavaltion pomoksi ja parhaaksi ehdokkaaksi.

Vaalituloksen jälkeen Brandenburgin osavaltion pääministeri ja osavaltion SPD:n puhenjohtaja Dietmar Woldke totesi heti, että vaalitulos on otettava vakavasti, jos mielitään välttyö oikeistolaiselta, natsihenkiseltä ja autoritaariselta komentovaltiolta. 

Entinen pohja ei enäää hallituksessa toimi, koska Wagenknechtin "Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto BSW" ohitti kannatuksessa kristillisdemokraattisen, perinteisen oikeistokonservatiivisen CDU-puolueen. BSW:n kanssa on siten myös neuvoteltava. 

Väitteet siitä, ettän sen arvot olisivat "laitavasemmistolaisia" ei mielestäni pidä paikkaansa. Tosiasiassa ne ovat hyvin lähellä perinteisiä sosialidemokraattisia arvoja. Taloudessa on asetettava kansan suuren enemmistön tarpeet etusijalle. Tämä tarkoittaa eläketason parantamista, (Saksassa "Rente" joka vastaa minimitoimeentuloa 45 työvuoden jälkeen), pakolaisvirran (Lähi-itä, Adrikka ja nyt valtava määrä ukrainalaisia) rajoittamista, koska Saksan heikko julkinen infra ei voi tarjota lisääntyvälle pakolaismäärälle peruspalvelua, päiväkoteja, kouluja, asuntoja ja koko palvelujen spektriä. 

BSW:n kohdalla ei ole kysymys ulkomaalaisvihasta, vaan reaalisten mahdollisuuksien huomioonottamisesta. Elintaso on kääntynyt Saksassa inflaation ja mm. autoteollisuuden kilpailukyvin romahtamisen johdosta laskuun. Syynä on noudatettu agressiivinen, sosialidemokratialle näihin päiviin saakka tuntematon sanktio- ja rangaistuksiin perustuva talouspolitiikka, joka viimeisten viidentoista vuoden aikana on otettu käyttöön myös ulkopolitiikssaa.

Luopuminen luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvasta päälinjasta johti lopulta NATO-laajentumistavoitteiden myötä energiavirtojen tyrehtymiseen ja sotaan Europassa ja edelleen koko Eurooppaaa kohdanneeseen tarjontainflaatioon. 

Jos Saksa haluaa selvitä, sota Ukrainassa on saatava päätökseen ja on yritettävä korjata se mitä lyhyessä ajassa on perusteellisesti tuhottu. Myöskään Wagenknecht ei ole autoritaarisena ja tuhosuuntaisena pitämänsä Putinin kannattaja. Putinia tietenkin vihataan, mutta Venäjän historia on täynnä verisiä ja tuhosuuntaisia hallitsijoita. Ainoan poikkeuksen muodostaa Gorbatshov, joka halusi Glasnostia ja neuvotteli Reaganin kanssa sopimuksen siitä että NATO ei laajenisi pidemmälle kohden Venäjää. Länsi tietenkin petti nämä lupaukset alta aikayksikön, enkä usko että länsimaistyyppinen humanistinen valtiojohtaja voisi menestyä Venäjällä.

 Wagenknecht kuitenkin vaatii sodan jo nyt valtavan kaatuneiden ja haavoittuneiden määränkin vuoksi sotaa ylläpitävien toimien pysäyttämistä ja paluuta neuvottelupöytään. Kuinka suuresta menetyksestä on kysymys, jos Ukraina menettää aina Venäjä-mielisyydestään tunnetut Luhanskin ja Donetskin alueet? 

Lisäksi suuren ongelman muodostaa koko eurooppalainen makrotalousarkkitehtuuri, joka ei tarjoa tukea hädässäoleville jäsenmaille vaan uhkaa kiristää tilanteen kansalaisten kannalta kestämättömäksi, samalla kun USA, Kiina, Japani ja Kanada ovat voittamassa kilpailun makrotalousalueiden välillä.Näitä kysymyksiä  pohtii myös Brandenburgin pääministeri Dietmar Woidke vakavassa kannanotossaan. 

Afd hakee vastauksia perhepiireissä ja sosiaalisissa suhteissa pitkään maanalaisena pysyneistä 1930-luvun esi-isien arvoista, jotka ovat sekä sosialidemokratialle että Wagenknechtille pelottavia kauhukuvia.

Tulee väkisinkin mieleen Bertold Brechtin kuuluisa, vallankumousta enteilevä oman aikansa "twiitti": "Ei koskaan voi olla jo tänään".

Mallioppilaan maine vaakalaudalla

 

Uuden Talousajattelun Keskus UTAK järjesti 18. syyskuuta 2024 mielenkiintoisen luentotilaisuuden Helsingin Yliopistolla. Luennoimassa oli unkarilaisen yliopiston ja ajatuspajan Bruegelin vanhempana tutkijana toimiva taloustieteilijä Zsolt Darvas, joka avasi  EU:n uusien taloussääntöjen kipupisteitä ja ongelmia eurooppalaisen talouspolitiikan ja Suomen kannalta. 

Uusi talouden ohjauskehys astui voimaan 30.4.2024. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun komissio oli huhtikuussa 2023 ehdottanut kunnianhimoisinta ja kattavinta EU:n talouden ohjausjärjestelmää koskevien sääntöjen uudistusta sitten talous- ja finanssikriisin.

Kyseessä on siis jo 1990-luvun alkupuolelta Euroopan Unionin talousajattelua ohjannut ns. Maastrichtin sopimus ja sen pohjalta laadittu Kasvu- ja Vakaussopimus, joka jo sellaisenaan antaa Euroopan Komissiolle perustuslakitasoiset valtuudet ohjata ja valvoa sekä tarvittaessa puuttua jäsenvaltioiden talouspolitiikkaan. Täkeimmät sopimuksen "tunnusluvut" ovat 60% ja 3%. Jäsenvaltion velkamäärä ei saa ylittää 60 %:n  rajaa sen BKT:sta eikä alijäämää saa vuositasolla kertyä 3 %:a enempää. Tämä on samalla aikanaan ranskalaisen Francois Mitterandin hallituksen talousasiantuntija "hatusta"  vedetty ja turvallisenas pidetty rajaus velan ja velkaantumisen määrästä. Se on sukua Saksan perustuslaissa jo vuodesta 1949 olevalle velkajarrulle, joka rajaa liittovaltiossa ja myös osavaltioissa  velan ja kasvun määrää. Nollakasvupolitiikka on yksi sen tunnetuimpia sovellutuksia Saksassa. Yksi sen seurauksista on  Saksan heikosti kehittynyt julkinen sektori ja sen mukana julkinen perusinfrastruktuuri ja myös pohjoismaihin verrattuna heikot julkiset palvelut . 

Suomen edustajat ovat poikkeuksetta olleet vahvoja Kasvu- ja Vakaussopimuksen tukijoita EU:n kaikissa elimissä eikä sen perusteita ole kritisoitu, vaikka koko sen makrotaloudellinen viitekehys perustuu yksipuolisesti markkinoita ja yrityksiä tukevaan talousajatteluun ja samalla julkisen sektorin näkemiseen pikemminkin ongelmana kuin yhtenä ratkaisun avaimena. Suomi on ainakain aika-ajoin kuulunut jyrkimpään ja tiukimpaan julkisen sektorin kasvua ja velanottoa kritisoivaan joukkoon. Näin huolimatta siitä, että juuri kansanvaltainen hyvinvointivaltio on rakentunut yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyön rinnalla vahvan valtion, korkeiden verojen  ja hyvän työsopimuskulttuurin varaan. Nyt näyttää siltä, että mallioppilas Suomi on uuden korjausmnettelyä tehostavan kehyksen muodossa pantu asemaan, jossa se joutuu lunastamaan muita euromaita koskevan tiukemman ja nopeammin voimaan astuvan sääntelyn muodossa puheisiinsa liittyneen vakuuttuneisuuden  asettamat odotukset.

Uuden kehyksen päätavoitteena on virallisen kannan mukaan vahvistaa jäsenvaltioiden velan kestävyyttä sekä edistää kestävää ja osallistavaa kasvua kaikissa jäsenvaltioissa kasvua edistävien uudistusten ja ensisijaisten investointien avulla. Puitteet auttavat tekemään EU:sta kilpailukykyisemmän ja valmistautumaan paremmin tuleviin haasteisiin tukemalla edistymistä kohti vihreää, digitaalista, osallistavaa ja kestävää taloutta. Suomen valtionvarainministeriön sivuilla on lyhyt kuvaus uuden kehyksen Suomelle asettamasta tehtävästä.

Koko prosessi on laaja selvitys, joka mahdollistaa jäsenvaltioiden talouden tarkan seurannan, niiden jakamisen vakavasti velkaantuneisiin ja vähemmän velkaantuneisiin, sekä talouspolitiiḱaltaan hälytystilaan joutuneiden,  määrittelyn mukaan  ennaltaehkäisevään tai korjaavaan osaan sijoittumisen. 

Selvitysasiakirjassa vilahtavat säännöllisesti lyhenteet excessive deficit procedure (EDP), ja country-specific mediumterm budgetary objective (MTO). Kysymys on jäsenvaltion taloudenpitoon puuttuvien toimien oikeuttamisesta ylipäätään ja jäsenvaltiokohtaisen suojelevan ohjauksen  (preventive arm) yksityiskohtaisesta määrittelystä. Ennaltaehkäisevän ohjauksen  ja korjaavien toimien tarkoituksena on siis vahvempi kansallinen omavastuu keskipitkän aikavälin suunnitelmilla pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen tunnetuissa raameissa.

Se mikä taloustieteilijä Zsolt Darvasin esityksessä oli silmiinpistävää, oli se että Suomi joutuu tässä aivan erityisen kovan kohtelun piiriin perusteilla, jotka eivät hevin aukea harrastuspohjalta eurooppalaista makrotalouspolitiikkaa seuraavalle. Suomihan ei ole ollut erityisen velkaantunut EU:n jäsenvaltioiden keskimäärään verrattuna. 

Toinen silmiinpistävä seikka on se, että Suomi on eurooppalaisittain suhteellisen vauras maa. Tärkeimpänä esimerkkinä tästä ovat vahvat eläkerahastomme, jotka jo Euroopan Unioniin liityttäessä mahdollistivat Unioniin liittymisen. Silloin vielä nykyiseen verrattuna aika vaatimattomat  työeläkerahastot laskettiin julkiseksi omaisudeksi, koska ne hoitavat vain yhtä valtion vastuulle kuuluvaa lakisääteistä tehtävää, eläkkeiden maksun turvaamista tulevaisuudessa. Sääntöjä on kuitenkin muutamia vuosia sitten alettu tulkita niin, etä työeläkerahastoja ei lasketa julkseksi omaisuudeksi, vaan rajattua - tosin julkista - tehtävää hoitavaksi, valtiosta ja sen taloudesta riippumatomaksi yhteisöksi, jonka varallisuutta ei saa käyttää valtion muiden velvollisuuksien hoitamiseen. Työeläkevarojen positiivinen kehitys kyllä alustusta seuranneessa panelikeskustelussa noteerattiin, mutta jäljelle jäi epäilys että uusi eurooppalainen talouden ohjauskehys ei riittävästi huomioi eläkerahastojen yhteiskunnallista tehtävää ja sen huojentavaa vaikutusta taloudenpidon vakauden kannalta. 

Kun siis uutta kehystä nyt ryhdytään soveltamaan, astuu sen vaatimukset Suomen osalta voimaan jo tänä vuonna. Kuten tiedetään, hallitus on aloittanut oman ideologiansa mukaisen  säästöohjelman, jonka yhdessä kasvuodotusten myötä tulisi jo tänä vuonna korjata Suomen n. 80%:n velkaaantumisastetta edellytetyn 60%:n suuntaan. 

Joustavuutta kehyksessä edustaa kullekin maalle määritelty oikeus  tiukasta linjasta poikkeamiseen, joka yli 80% velkaantuneilla mailla on 1% vuositasolla. Suomen kohdalla tämä poikkeama on vain 0,5% eli Suomen on ehdottoman tiukasti pysyttävä valitsemallaan ja tuloksien suhteen toivomallaan linjalla. 

Kuten Zsolt Darvas esityksessään ja myöhemmin illalla myös tv-haastattelussaan totesi, pahiten velkaantuneet maat joutuvat tähän menettelyyn vasta monia vuosia myöhemmin - esim. Ranska vasta vuodesta 2031 - ja silloinkin se saa oikeuden poiketa vuositasolla 1%:n verran tavoitelinjasta. 

Uuden kehyksen toimintakausi jatkuu siis pitkään, kuten jo aikaisemmin on mm. ns. "Next Generation" apu- ja velkapaketin yhteydessä on päätetty. Tätä taustaa vasten on ymmärettävissä nykyisen hallituksemme puheet siitä, että velkajarrupolitiikkaa on jatkettava myös seuraavan hallituksen aikana ja pitkälti sen jälkeenkin. Kysymyksessä on taloudellinen pakkopaita, jonka sisällä hengittämiseen ei jää tilaa myöskään näitä eurooppalaisia linjauksia myötäilleelle oppositiolle. 

Vasemmiston "vahvemman valtion talouspolitiikka" joutuu siis myös yhä tiukempaan tarkkailuun ja menestymisen väylä käy entistäkin ahtaammaksi. Kuten tiedetään, painotuseroja talouspolitiikassa hallituksen ja opposition välillä on ja mahdollisuus tässä suhteessa toisenlaiseen politiikkaan on toki olemassa. Selviytyminen EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen mukaiselle uralle saattaa siis pidentyä myös toisenlaisen, vahvempaa valtiota edistävän politiikan oloissa.

Jo nyt näyttää selvältä että mallioppilas Suomi ja sen hallitus ei selviä Euroopan Unionissa vilkuttamansa tiukemman talouspolitiikan testiä edes ensimmäisen, siis vuoden 2024 oloissa. Velkasuhdetta parantavalle uralle ei ole päästy eikä odotusarvot paremmasta työllisyydestä, yritysten investoinneista ja velanoton taittumisesta ole toteutuneet. Talousarvioon sisällytetyt investointisuunnitelmat toteutunevat vain osittain. Suurista yritystuista ja hallituksen yrityksiä paijaavista taloudellisista tukiratkaisuista huolimatta yritykset eivät rohkene investoida eivätkä siis näe toimintaympäristöään investointeja tukevana. Kun hallitus vähentää taloustoimillaan ostovoiman kasvua, on ymmärrettävää että investointihalukkuutta ei ole. Itseasiassa olisi väärin yrittää houkutella yrityksiä investoimaan ja nuorempaa sukupolvea perustamaan yrityksiä, kun ne joutuisivat kilpaillen jakamaan pienenevää kakkua muun yritysmaailman kanssa. 

Ulko- ja puolustuspoliittinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 30:n kuukauden aikana suuntaan, joka vaatii yhä suurempia satsauksia sekä NATO-jäsenyyden että uhkaavan Ukrainan sodan ja vakavan geopoliittisen tilanteen vuoksi. EU:n uuden ohjauskehyksen puitteissa Suomella ei ole varaa militaristiseen sapelienkalisteluun oikeastaan ollenkaan.

Talouspolitiikasta puhuttaessa jää poliittinen psykologia ja sosiaalipsykologia usein taka-alalle. Kysyisin tässä yhteydessä, miksi Suomea kohdellaan uudessa kehysmenetelyssä ankarammin kuin muita EU:n jäsenmaita? Taloudelliset perusteet tähän näyttävät hatarilta ja sekavilta, mutta sosiaalipsykologiset syyt ovat sitäkin selvempiä. 

Suomi on uhonnut vuosikausia kaikkein jyrkimpiä taloudellisia rajoituksia asettaneiden maiden joukossa. Uusia investointeja ei saa tehdä velaksi; jo nyt Suomi on ehtinyt torjumaan mm. suuren selvityksen tehneen Mario Draghin varsin vakavasti esittämien uusien hankkeiden rahoituksen n. 500 mrd:n vuosittaisella velanotolla. Hän on perustellut kantansa loogisella ja vakavasti otettavalla vaaralla Euroopan Unionin putoamisesta lopullisesti suurten makrotalousalueiden joukosta. 

Mallioppilas Suomi pitää kiinni aikaan vastauksia antamattomasta kannastaan. Mutta nyt maamme  on joutumassa mallioppilaana osoittamaan, miten sen vakaumuksellinen kanta toimii uuden, tiukennetun, aikataulutetun ja tarkasti kurinalaisen talouskehyksen puitteissa.

Ensimmäiset merkit viittaavat siihen, että mallioppilas on joutumassa nurkkaan...

Eväät on syöty...

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani totesin sarkastisesti ja kovasanaisesti, että Euroopan Unioni on Mario Draghin Euroopan tulevaisuuden kilpailukykyä kuvaavassa raportissaan kuvannut Euroopan ongelmia niin dramaatisesti, että on aihetta uskoa koko Unionin olevan siirtymässä "terminaalivaiheeseen". Kannanottoni johtuu siitä, että Euroopan Unionin rakenne ja toimintatapa sisältävät sellaisia kontraproduktiivisia ulottuvuuksia, jotka eivät ole parannettavissa, reformoitavissa.

Euroopan Unionin peruskirjapohjainen rakenne ei ole pluralistinen, vaikka myös sellaista demokraattisten arvojen kunnioittamisen muodossa väitetäänkin. Unioni on sitoutunut yksipuolisesti markkinaehtoiseen  ja demokraattista valtiota vieroksuvaan lähestymistapaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapainen kansanvaltainen rakenne ei ole EU:ssa mahdollinen. Muutoksen, revision  saaminen tähän linjaukseen vaatii yksimielistä päätöstä eikä se nykynäkymin ole mahdollista.

Euroopan Unionin asennoitumistapa konflikteihin on pohjaltaan autoritaarinen; se näkyy ennenkaikkea omaksutussa aktiivisessa sanktiopolitiikassa, erityisesti taloudellisessa rankaisemisessa mutta myös poliittisessa eristämisessä, niin suhteessa Unionin jäsenmaihin kuin ulkopolitiikkaankin. Heikommaksi oletettuja potkitaan ja vahvempien edessä nöyristellään - tämä kuuluu autoritaarisen asenteen jossakin määrin hämäävään asennoitumistapaan (Fromm). Tätä toimintatapaa, henkistä ja fyysistä rankaisemista ei voi demokratiassa soveltaa muuhun kuin selvästi rikolliseen,  henkeä ja turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Tässä suhteessa EU ei voi väittää olevansa parempi länsimainen arvoyhteisö demokraattisten toimintatapojen osalta sen enempää kuin muutkaan globaalit vaikuttajatahot.

Kun Unionin ulkosuhteet ja puolustuspolitiikka  määräytyvät näistä väärään ylpeyteen perustuvista lähtökohdista, tulokset ovat olleet sen mukaisia. NATOn laajeneminen itään oli ristiriidassa vuodesta 1975 noudatetun luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvan ulko- ja  puolustuspoliittisen ETYK-konferenssin päätösten kanssa, mikä on johtanut vaaralliseen, vihamieliseen viholliskuvaan suhteessa ennenkaikkea Venäjään ja Kiinaan. Kun nyt puhutaan jo ydinsodan vaarasta, tuhosuuntainen tie on selvästi peruuttamaton eikä se ole neuvotteluyhteyksillä korjattavissa. Tulos on mitä jyrkimmässä ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Euroopan Unionin alkuvuosina tavoiteltiin ja dokumentoitiin asiakirjoihin.

Lisäksi kuvassa on myös globaali taloudellinen kilpailu, joka tietynlaisena piilomomenttina  värittää  ja kiihdyttää kilpailun muodossa vihamielisiä suhteita. Nyt näemme selvästi, että "kilpailu on ahneiden sotaa" (Marx) ja että se pitää ihan käytännössä todellisuudessa paikkansa. Tässä kilpailussa yhdessä autoritaarisen ylpeyden kanssa on johtanut siihen, että talouden pohja suhteessa kohtuuhintaisen energian saatavuuteen on Euroopassa romahtanut. Eurooppa on jatkossa yhä riippuvaisempi pääasiassa USA:sta tuotavasta, särötetekniikalla tuotetusta maakaasusta ja öljystä, joiden hinta on kolmin-nelinkertainen verrattuna siihen, mitä USA:n teollisuus ja kuluttajat energiastaan maksavat. Tämän johdosta EU on tipahtamassa kokonaan tasavertaisesta, kilpailukykyisestä teollisuustuotannosta, eikä tähän synkkään kuvaan ole näkyvissä juurikaan parannusta.

Lisäksi Unionin talouspolitiikassa vallitsee erityinen suuren mittakaavan  "ryhmäajattelu" (vrt. William Mitchell kirjensa "Euroalueeen dystopia), joka näkyy kaikkien talousviisaiden samansuuntaisena, vaihtoehdottomana perustelutapana. Yhtenä syynä tähän on ilman muuta Euroopan Unionin perustuslakitasoinen "Korjausmekanismi", joka sellaisenaan edellyttää vaihtoehtoisten ja korjaavien ratkaisujen löytymistä nykyisen peruskirjan mukaisista raameista. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipysykologi käytti tästä samasta ilmiöstä nimitystä "miljoonien hulluus", jolla hän tarkoitti sosiaalisen rohkeuden puutetta hakea tai ilmaista vallassaolevan hierarkian ajattelu- ja toimintatavan vastaisia ratkaisumalleja. Erityisen surullista on, että myös Euroopan Unionin vasemmisto on ollut taipuvainen käyttämään tätä ryhmäajattelun "eiolevaihtoehtoa" kaavaa, mikä näkyy sopeutumisena uusliberaaliin valtavirtaiseen talousajatteluun. Työväenliikkeen arvoperustan mukainen lähestymistapa edellyttäisi kiihkeää taloudellista demokratiaa tavoittelevaa vaihtoehtoa. Sellainen on Euroopan tasolla itse asiassa olemassa Modernia Monetaarista Teoriaa  kuvaavan juuri iomestyneen kirjan muodossa.

Tietotekniikassa ja tekoälyn käytössä sekä USA että Kiina ovat vaudilla ajamassa Euroopan Unionin ohi, mikä merkitsee yhä suurempaa riippuvuutta näistä maista modernin infrastruktuurin, logistiikan ja palveluiden suhten. Sodanomaisen kilpailun seurauksena USA ja Eurooppa rakentavatrankaisevia tullimuureja, mikä on täysin ristiriidassa "vapaan maailman" vapaan kilpailun periatteiden kanssa. Eturiviin pääseminen tässä kailpailussa ei ole enää mahdollista. Ne eväät,  jotka Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisö perustamiskokouksessaan 18.4. 1951 ja Schumanin puheen myötä 1950 määritteli, on syöty.

Edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole näköpiirissä uusia vaihtoehtoja, revisiota. Kuitenkin nämä seikat ovat Euroopan ja Euroopan Unionin kohtalonkysymyksiä. Noudatetun politiikan tuloksena on syntymässä uusi talouden suurvalta, ns. BRICS-maat, jossa ovat mukana Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan lisäksi myös joukko lähi-idän maita. Myös Turkki on hakemassa jäsenyyttä BRICS-yhteisössä ja on siis ilmeisesti luopunut tavoittelemasta jäsenyyttä Euroopan Unionissa. Oletukseni on, että tässä suhteessa nähdään jatkossa merkittäviä uusia avauksia.

Minäkin asetin aikoinani suuria toiveita Euroopan Unioniin ja puolustelin jäsenyyttä tässä yhteisössä jo kauan ennen kuin se sitten 1990-luvun puolivälin jälkeen toteutui. Olin kuitenkin jo 1970-luvun alkupuolella kansainvälisessä yhteistyössä ja Euroopan Unionin elimissä aavistellut omalle arvomaailmalleni vieraita elementtejä.  Vuosien varrella ne ovat vain vahvistuneet. Blogikirjoituksistani vuosien varrelta näkyy epätoivoni syveneminen suhteessa eurooppalaisen yhteistyön saamiin muotoihin. Kahden viime vuoden aikana tuhosuuntainen kehitys on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja Mario Draghin raportti Euroopan Unionin kilpailukyvyn tulevaisuudesta näyttää sinetöivän tässä kuvailemani dystooppisen ajautumisen poliittiseen ja taloudelliseen suoritustilaan, yhteiskunnalliseen terminaalivaiheeseen. 

Euroopan Unioni terminaalivaiheessa?

EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi on yhä lähempänä sekä jukisen että yksityisen sektorin voimavarojen vahvistamista jotta Eurooppa voisi selvitä yhä uhkaavammaksi käyvässä kilpailutilanteessa USA:n ja Kiinan kanssa. Ratkaisevan kynnyksen yli - valtioiden kautta tapahtuvan hankkeiden rahoittamisen ja resurssien täyeen käyttöönottoon emansipoidummalla raha- ja finanssipolitiikalla - hän ei näytä silti  pääsevän. 

Kauppalehden maksullisessa osiossa kauppaneuvos Björn Wahlroos totaa 10.9. 2024  otsikon mukaan EU:n olevan tuhon tiellä. Kun lukee ja tutkii Mario Draghin lähes 70-sivuista analyysia Euroopan Unionin kilpailukyvystä tulevaisuudessa ei voi muuta kuin yhtyä Wahlroosin lopputulemaan. 

Euroopan Unioni on jo nyt pudonnut kilpailevien makrotalousalueiden vauhdista hyvin selvästi. Eurooppa on hävinnyt kilpailun tietotekniikan soveltamisessa ja kaikki keskeiset tekoälyä käyttävät jättiyritykset ovat joko USA:n tai Kiinan makrotaloudessa toimivia. Euroopan Unioni on menettänyt myös halvan energian ja keskeisin liittolainen USA ryöstää EU:ta kolmin-nelinkertaisilla hinnoilla ympäristölle haitallisella särötysöljyllä ja-kaasulla.

 EU:n puolustusstrategia NATOn laajenemisen muodossa on johtanut vastakkainasetteluun ja sodankaltaiseen tilanteeseen Venäjän kanssa. Harrastettu rankaisu- ja sanktiopolitiikka on tuhonnut mahdollisuudet halpaan tai edes kohtuuuhintaiseen energiaan ja samalla irtoamiseen lähes viisikymmentävuotta harrastetusta ja hyviä tuloksia tuottaneesta ETYJ-politiikasta, joka perustui sotilaallisen varustautumisen sijasta pysyvän luottamuksen rakentamiseen.

Lisäksi Euroopan Unionin ja sen johtajamaan Saksan harrastama velkajarrupolitiikka on tuhonnut suurta rahoitusta vaativien hankkeiden aloittamismahdollisuuksia. Yrityksiä on siirtänyt kotipaikkansa USA:han sen vapaamman makrotalouspolitiikan puitteissa harjoittaman IRA-lainsäädännön seurauksena. 

Kaiken lisäksi kasvuun lähteneet Start-up-yritykset hakeutuvat pikaisesti Euroopan ulkopuolisille markkinoille, joksa kasvumahdollisuudet Euroopan Unionin alueella eivät näytä hyviltä. 

Kiina kilpailee onnistuneesti sähköautotekniikoillaan ja niille on rajattomat markkinat yli puolet ihmiskunnasta kattavalla ja juuri syntymässä olevalla BRICS-alueella. Euroopan palkkataso ja siten myös ostovoima on jäämässä selvästi jälkeen USA:n vastaavasta. 

Draghin raportti kertoo kaikesta tästä. Jos Euroopan Unionissa olisi kysymys suuryrityksestä, voisi sanoa sen olevan tiensä päässä. Euroopan tulevaisuuden kehityksen sitominen yritysten kykyyn koordinoida ja hallita keskinäisen kilpailun rinnalla Euroopan Unionin selviytymistä näyttää minusta mahdottomalta yritykseltä. 

Kun tähän lisätään Draghin sevitykseen liittyvä toteamus, jonka mukaan EU:n peruskirjaa ei tarvitse avata, tie dynaamisempaan, omapäätöksiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan on tukossa. Perustuslakitasoiset ja autorisoidut velkajarrurakenteet vievät Euroopan Unionin suhteessa muihin makrotalousalueisiin nykyisissä olosuhteissa Wahlroosin mainitsemalle tuhon tielle, saneeraustilaan. 

Kykenevätköhän ja uskaltavatkohan Unionin jäsenvaltiot ja europarlaamentaarikot todella nähdä, mihin synkkään - äärimmäisen synkkään tilanteeseen on jo nyt ajauduttu?

Raportin suuri ansio on siinä, että siinä selvästi nähdään Euroopan Unionin surkea tila ja jälkeenjääneisyys verrattuna erityisesti USA:han ja Kiinaan. BRICS-maiden muodostamaa tulevaisuushaaastetta Draghi raportissaan - ainakaan ensilukemalta - juurikaan käsittele.

Selvää on että tämä raportti tulee herättämään suurta keskustelua ja - kuten aina - paljon ristiriitaisia kannanottoja, riippuen esittäjän realismintajusta, sidonnaisuuksista pririsoituun markkinaan tai kyvystä tunnistaa kansalaisten todelliset tarpeet. 

Uskon tähän teemaan palattavan tulevaisuudessa alituiseen, niin pakottavaksi on tilanne alkanut muodostua. Väite että Euroopan Unioni olisi "terminalivaiheessa" on tietenkin jopa äärimmäisen kova, mutta se on perusteltavissa. 

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä?

  Australialainen Modernia Monetaarista Teoriaa edustava  -talousprofessori - myös Helsingin yliopiston vieraileva professori  -William (Bill) Mitchell kritisoi MMT-blogissaan Britannian työväenpuolueen talousanalyysia sen päästyä valtaan vuoden alkupuolella pidetyissä vaaleissa. Näyttää siltä, että vaihtoehtoisen politiikan sijaan tarraudutaan edelleen velkapelkoiseen ja kotitalouteen vertautuvaan valtavirtatalouden perustelutapaan:

"Näyttää siltä, ​​että sen jälkeen, kun brittiläinen työväenpuolue valittiin valittiin  vaaleissa hallituspuolueeksi, se on pitänyt tarpeellisena lähettää jatkuvasti lisääntyviä viestejä taloustilanteesta ja kovien verotoimien – eli säästötoimien – välttämättömyydestä huolimatta siitä, että he väittivät kosiskellessaan äänestäjiä, että he eivät käyttäisi tätä "Tory"-vaihtoehtoa. 

Kuitenkin he tekivät vanhan tempun, eli kun he pääsivät hallitukseen ja heillä oli pääsy "kirjoihin", he huomasivat suurena yllätyksenä, että valtiontalouden tila oli vieläkin huonompi kuin he olivat kuvitelleet, ja tämä tarkoitti, että kaikki oli pelastettava, mikä oikeuttaa heidän ryhtymään suunniteltua tiukempiin toimiin. Jokainen  viikko sen jälkeen näyttää siltä, ​​että kova puhe kovenee ja ydinlupaukset hylätään.

Toryjen politiikka, jotka ovat edistyksellisen politiikan kirottu vastakohta – kuten kahden lapsen etujen yläraja – säilyy. Ja muut tory-politiikat, jotka olivat luonteeltaan enemmän "Labour-politiikan kaltaisia", menevät - kuten Winter Fuel Payment -tuki - jota leikataan voimakkaasti. 

Olen esittänyt paljon  kritiikkiä pääministerin asenteesta (ks. aiemmat blogikirjoitukset), joka perustuu järjettömyyteen rakentaa Britannian hallituksen talous periaatteessa kotitaloutta vastaavaksi. 

Mutta noiden alkeellisten asioiden lisäksi on toinenkin asia, jota en ole nähnyt valtamedian tai varsinaisten poliitikkojen käsittelevän ehdotettuun säästötoimiin liittyen. Koko keskustelu näyttää käyneen tyhjiössä – ilman sisältöä. Näyttää siltä, ​​että nykyinen poliittinen tilanne, jota pääministeri väittää järkyttäväksi ja kestämättömäksi, eroaa Britannian nykyisestä laajemmasta taloudellisesta todellisuudesta. Ja  rakentaminen tähän lähtökohtaan tarkoittaa, että tehdään huonoja poliittisia päätöksiä, jotka vahingoittavat kansakunnan aineellista vaurautta."

Miten Suomen tilanne vertautuu Britannian tilanteeseen?

Hallituksemme antaa ymmärtää, että se toteuttaa hallitusohjelmallaan ainoaa oikeaa ja ainoaa mahdollista talouspolitiikkaa. Vaikka jätettäisiin sivuun hallituksen toimintalinjaan sisältyvät haavoittuvassa asemassa mobbaavat ja yrityksiä ja hyvätuloisia paapovat ideologiset painotukset, ohjelmassa on muutakin vastuutonta ja vaarallista "ideologista hapatusta". Sen ytimessä on valtavirtaisen talousajattelun uusliberaali uskomus, jonka mukaan työttömyys - ja haluttomuus työllistyä - on poistettavissa toimeentulon ehtoja heikentämällä.

Blogikirjoituksessaan Modernin Monetaarisen Teorian yksi keskeisistä esitaistelijoista, prof. William (Bill) Mitchell kiritisoi juuri tämän vuoden puolella murskavoiton saanutta Britannian  työväenpuoluetta taipumisesta valtavirtaisen talousajattelun aisankannattajaksi. Samalla kysyn tässä yhteydessä, mitä mahdollisuuksia Suomen poliittisella oppositiolla, lähinnä sosialidemokraateilla, vasemmistoliitolla ja Vihreillä olisi toteuttaa nyt oppositiossa lupaamaansa työllisyyttä parantavaa, yhteistä toimeentuloa elvyttävää talouspolitiikkaa niissä raha- ja finanssipolitiikkaa rajoittavissa raameissa jotka Euroopan Valuuttaunioni ja Euroopan Komissio jäsenvaltioilleen  asettavat? 

Tämä prof. Mitchellin postaus blogisivullaan on todella merkittävä - ja samalla huolestuttava ajankuva Brittien Työväenpuolueen ja laajemminkin demokraattisten sosialistien riippuvaisuudesta ns. valtavirtatalouden perustelutavasta ja toimintatavoista. Kun poliittisessa kielenkäytössä ilmoitetaan, että edustamme vaihtoehtoa, sen pitäisi todellakin tarkoittaa sitä - ja ennenkaikkea talouspoliittisessa analyysissa. 

Erityisesti Euroopan Unionissa ja Valuuttaunionissa, jossa Euroopan keskuspankki on saanut itselleen suvereenin oikeuden jäsenvaltioiden raha- ja finanssipolitiikkaan, liikkumavara on huomattavasti pienempi kuin Britanniassa, joka on eronnut EU:sta ja saanut samalla täysimittaiset oikeudet raha- ja finanssipolitiikkaan. 

Velka on modernissa kansantaloudessa väline, jolla uusia investointeja - ja uutta rahaa - saadaan aikaiseksi. Mutta velkaa ei voi ottaa vieraassa valuutassa, ja siksi tasapainoilu velanoton ja uusien työpaikkojen luomisessa on todella haastava tehtävä. 

Kun yritykset eivät investoi ostovoiman puutteesta johtuen, uudet työpaikat on luotava julksella tuella suoraan joko valtion tai kuntien alaisuuteen, tai valtio-omisteisten - siis puolijulkisten - tai valtion tuen varassa toimievien kansalaisjärjestöjen alaisuuteen. Tällöin käynnistyvät myös juuri julkisen sektoriin liittyvät moninkertaistajat, jotka muutaman vuoden viiveellä alkavat kannattaa itse itseään. Tämä johtuu erityisesti useampikertaisesta palkkakierrosta eli volaliteetista vuositasolla, mutta muitakin tekijöitä on olemassa. 

Mutta mistä otetaan rahaa työpaikkojen luomiseen? Lainaaminen korkeallakin korolla työeläkerahastoilta olisi yksi parhaimpia lähteitä, koska silloin maksetut korot tulisivat työeläkeyhtiöiden tuloksi ja tukisivat vastuunottoa ikääntyvät väestön toimeentulosta. 

Lainaaminen julkista tehtävää hoitavilta "omilta rahastoilta" tarkoittaa velkaantumista omassa valuutassa, mikä on aivan eri asia kuin velan ottaminen markkinapankeilta. Tärkeintä kuitenkin on, että jos ja kun vaaleissa tämän surkean kauden jälkeen taas menestytään, ei sorruta samaan kuin Brittien työväenpuolue kansan heille osoittaman kannatuksen jälkeen.

https://billmitchell.org/blog/?p=61955&fbclid=IwY2xjawFFPbRleHRuA2FlbQIxMQABHQtHcH8-duWVToewHHjMnXNT5y4eheN1_huPk79Ds2_vR_S6cd6tabJQGA_aem_mx6XD16v2nw62dRvd8mq1A

Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.