Vaikenemista vai vaientamista

Maailma on murroksessa, Eurooppa on ymmällään ja ymmällään näyttäisi olevan maailmanlaajuinen sosialidemokraattinen liikekin, joka vielä 1950-luvulla rakensi kansainvälistä toimintaansa käsitepari "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" ympärille. Aluksi on kuitenkin lyhyesti kerrattava mitä on tapahtumassa. Pyydän anteeksi sitä, että hengeltään puolueeton ja neutraali analyysi näyttää tällä kertaa mahdottomalta, niin ehdottomia arvoja ja asenteita lyödään pöytään päivittäin.

Keskeistä tässä analyysissa lienee se, että talous on viime kädessä ensisijaista ja oma suu on lähempänä kuin naapurin pussin suu; "Make America great again" on opettamassa kapitalistisesta markkinataloudesta lisäksi yhden tärkeän uuden ulottuvuuden. Kysymyksessä ei ole reilu kilpailu, vaan armoton vallankäytttö: voittaja vie kaiken ja reilu kilpailu on vain luusereita varten. Kysymys on äärimmilleen viedystä narsismista ja autoritaarisuudesta, joka eroaa Kiinan autoritaariseksi julistetusta yksipuoluejärjestelmästä vain siinä, että Kiinan yksipuoluejärjerstelmä palvelee lähtökohtaisesti kansan ja maailmanlaajuisella tasolla muidenkin maiden kansalaisten tarpeita, kun taas amerikkalainen järjestelmä on luonteeltaan imperialistista ja kaikkia ryöstävää.

Eurooppa on ajautumassa tässä omituiseen umpikujaan: sitä ryöstää ennenkaikkea parhaaksi arvoyhteisöksi ja liittolaiseksi koettu suurvalta, samalla kun Eurooppa sanktioi kauppasuhteita maailman toiseen suurvaltaan ja tietenkin myös Venäjään, aiheuttaen samalla itselleen suurta taloudellista vahinkoa. Samaan aikaan on nousemassa ns. BRICS-yhteistyö siihen mukaantulleiden kesken - kokonaismäärältään mukana lienee jo puoli ihmiskuntaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko taitavasti muotoiltu taloudellinen yhteistyö, jossa mukanaolijat saavat säilyttää itsenäisyytensä ja omat valuuttansa. Yhteistyön muodoksi hyväksytään myös tavaravaihto, ulkomaankaupan vapauttamista dollarisidonnaisuudesta autetaan mm. luodun keskuspankin NDP (New Developement Bank) lainoilla ja elintasoeroja tasoittavalla laskennallisella valuutan vaihtojärjestelmällä, joka näyttäisi olevan sukua Keynesin aikanaan kaavailemalle "Bancor" maailmanvaluutalle.

Mihin leiriin sosialidemokratia tässä ajankohtaisessa maailmanlaajuisessa vastakkainasettelussa kuuluu? Näyttää kuuluvan molempiin arvoyhteisöihin. Euroopassa kuuluu ennenkaikkea Euroopan Unionin jäsenmaiden sosialidemokratian ääni, tosin heikosti, koska sellaista julkista mediaa ei juurikaan ole joka kuvailisi tai puolustaisi sosialidemokratian arvomaailmaan pohjautuva sanomaa. Yhtäkaikki, Euroopan johtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa, Ruotsissa, Alankomaissa ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja perustaneet ns. Progressiivisen Allianssin, jonka perustajajäsen myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on. Tietääkseni SDP ei ole kuitenkaan eronnut Sosialistisesta Internationaalista. Merkillepantavaa on, että tästä merkittävästä muutoksesta kansainvälisessä soaialidemokraattisessa yhteistyössä ei ole puolueen toimesta informoitu jäsenistön suuntaan millään tavalla.

Nyt kun läntisen arvoyhteisön todellinen luonne alkaa avautua USA:n presidentin Trumpin ajamana "Make America Great again" politiikkana, joka perustuu suorasanaiseen vallankäyttöön ja tavoitteseen viedä taloudellisessa kanssakäymisessä kaikki inhimillisen työn hedelmät pelkästään yhden osapuolen, Amerikan käyttöön, sekä eurooppalainen sosialidemokratia että myös eurooppalainen markkinakonservatismi oikeistolaisine, liberaaleine ja keskustapuolueineen on ymmällään ja ihmeissään, onhan Amerikkaa pidetty länsimaisen arvoyhteisön pysyvänä ja muuttumattomana kulmakivenä.

Syitä eroon Sosialistisesta internationaalista ei ole avattu missään vaiheessa. Yhtenä pragmaattisena syynä on pidetty globaalin etelän sosialidemokraattisten puolueiden haluttomuutta ja kyvyttömyyttä maksaa eurooppalaisella tasolla normaaleina pidettyjä jäsenmaksuja. Pohjoisessa ei ole ilmeisesti täysin ymmärretty, kuinka syvästi nykyinen talousjärjestelmä riistää ja köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon maita. Keskeistä näyttää olleen globaalin etelän kriittinen suhtautuminen hengeltään uusliberaaliin Euroopan Unioniin ja toisaalta eurooppalaisen sosialidemokratian usko Euroopan Unionin oikeutukseen ja sen kautta toteutettavaan rauhan ja taloudellisen yhteistyön politiikkaan.

Vastakkainasettelu on ilmeinen. Euroopan Unionissa keskeisinä arvolähtökohtina pidetyille rauhan ja taloudellisen yhteistyön arvokkaalle jalustalle on sen sovellutuksena istutettu arvopohjaa kyseenalaistavat tiukat raha- ja finanssipoliitiset rajoitteet sisältävä perussopimus, "mahdollisimman kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, Artikla 2, kohta 3) ja sen sovellutuksena toteuettu perustuslakitasoinen Kasvu- ja Vakaussopimus, jota Euroopan Komissio ehdottomana auktoriteettina toteuttaa. Tämä ehdottomuus tulee ilmi erityisesti ns. Korjausmekanismissa, joka sallii ehdotuksia muutoksiksi vain hyväksytyn ja pysyväksi tarkoitetun, taloudelliseksi pakkopaidaksi" luonnehditun rakenteen sisällä. Euroopan Unionin solmimat vapaakauppasopimukset muun maailman kanssa ovat pyrkineet takamaan edullisten raaka-aineiden ja lopputuotteiden saaminen dollaripohjaisilla sopimuksilla tukemaan eurooppalaisten yritysten toimintaa ja tarjoamaan kansalaisille tuotteta kaikkialta maailmasta edullisilla hinnoilla. Hakematta nousee tästä rakenteesta joukko totalitaristisia piirteitä, joita mm. Social Europe -verkkoehti on juuri julkaistussa esseessä nostamassa keskusteluun Bo Rothsteinen esseen muodossa.

Selvältä näyttää, että jo pelkästään kansainvälisen kaupan pohjana oleva USA:n dollaripohjainen "maailmanvaluutta" hyödyttää jo pelkkänä vaihdon välineenä Yhdysvaltoja ja aiheuttaa suuria kustannuksia ja menetyksiä globaalille etelälle, jossa kansalaiset joutuvat työllään vastaamaan heidän oikeuksiaan loukkaaviin teknisiä rahoitusrakenteisiin. Ei ihme että USA:n, Euroopan, Etelä-Korean, Austaralian ja Japanin ulkopuolisessa maailmassa pyritään eroon dollaripohjaisesta kaupankäynnistä ja löytämään tasapainoisempia winwin -periaatteella toimivia ratkaisuja, jota linjaa mm. Kiina on "Belt and Road" silkkitieohjelmassaan tarjoamassa. Myös Brasilian, Intian, Kiinan, Venäjän ja Etelä-Afrikan alkukirjaimiin perustuva BRICS-yhteistyö edustaa tätä dollarisidonnaisuudesta vapaata kansainvälistä kauppaa - siksi presidentti Trump onkin uhannut BRICS-maita sadan prosentin tulleilla.

Sosialidemokraattina voisi todeta, että BRICS-maiden alkamassa oleva taloudellinen yhteistyö vastaa hengeltään paremmin sosialidemokratian "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" periaatetta, kuin taloudelliseen kilpailuun perustuva markkinamalli - etenkin sen äärimmilleen viedyssä. presidentti Trumpin hallinnon ehdottamassa "voittaja vie kaiken" mallissa.

Lyhyesti: sosialiodemokratia on jakautunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana kahteen erilaiseen kansainväliseen leiriin ilman että minkäänlaista periaatekeskustelua tästä prosessista on käyty. Siihen olisi ollut mahdollisuus SDP:n periaateohjelman käsittelyn yhteydessä puoluekokouksissa,viimeksi edellisessä puoluekokouksesssa laaditun kansainvälisen julistuksen yhteydessä. Ei ole ihme - mutta järkytys kylläkin, että tuo periaateohjelma junailtiin puoluetoimiston toimesta tukemaan nimenomaan Euroopan Unionin periaatteiden hengessä tapahtuvaa kanssakäymistä.

Bruno Keisky: "Vain vapaat kansalaiset tulevat taistelemaan vaientamista vastaan" (Kuva SPÖ:n vuosikalenterista, graafinen suunnittelija Sara Rossi)

Kun SDP:n jäsenyys Sosialistisessa Internationaalissa on kuitenkin säilytetty, näytetään puoluejohdossa ajettavan kaksilla rattailla ja tarkoituksella katsoa, mihin päin kansainväliset tuulet ovat kääntymässä. Euroopan Unionissa on ilman sen suurempia analyyseja osallistuttu Euroopan Komission sanktiopolitiikkaan sekä Venäjää että Kiinaa kohtaan. Sanktiot ja rangaistukset - samoin kuin tullit ja tariffit - ovat selvästi kontraproduktiivisia toimintamalleja, joita sosialidemokratia ei ole koskaan ohjelmissaan suositellut saatikka hyväksynyt. Toteutetun politiikan seurauksena on aiheutettu suurta, yli sukupolvien ulottuvaa vahinkoa. joka samalla on syventänyt ristiriitaa Euroopan Unioniin kuuluvien ja BRICS-yhteistyöhön osallistuvien maiden sosialidemokratioiden välillä.

Kun kansainväliseen luottamukseen ja yhteistöhön perustuva ETYK-prosessi täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tätä merkittävää jaksoa pitäisi muistaa ja juhlistaa, mitään ei näytä tapahtuvan. Suomalainen sosialidemokratia vaikenee tästäkin ristiriidasta - kaikilla kotimaisilla kielilllä...

Eurooppa ymmällään...

 Kansainvälisessä politiikassa eletään historiallisia hetkiä. Erityisesti tämä koskee presidenttien Trumpin ja Putinin käymää keskustelua Ukrainan kohtalosta; sen NATO-jäsenyydestä, maan itsenäisyydestä, sen jäsenyydestä Euroopan Unionissa. 

Kaikki tämä koskee myös Euroopan Unionia, sen Ukrainan tukitoimia, Venäjäpolitiikkaa, toteutetun politiikan seurauksia jäsenmaissa. Tätä kirjoittaessa Eduskunta käy kyselytunnillaan keskustelua näistä kysymyksistä. Näyttää siltä, että Euroopan Unionin "narratiivi" on ajautumassa umpikujaan. Samalla se narratiivi, jota on pidetty moraalitomana, vaarallisena ja vääränä tulkintana siitä, mitä viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut, näyttää muodostuvan tosiasialliseksi tapahtumien kuluksi. 

USA näytää hyvin ymmärtävän sen, että NATO-laajentuminen Euroopassa on tullut tiensä päähän. Se on valmis hyväksymään sen, että Ukrainasta ei tule NATOn jäsenmaata. Trumpin Amerikka ei näytä myöskään suostuvan tukemaan sotimista Euroopassa ja vaatii Eurooppaa rahoittamaan itse sotimisensa ja myös tähän astisen sodankäynnin aiheuttaman jälleenrakennuksen Ukrainassa.

Ukraina ei saisi käyttää harvinaisia maamineraaleja rauhanjälkeisen jälleenrakennuksen rahoittamiseen. Näitä mineraaleja menisi  600 mrd:n dollarin  edestä USA:han palkkiona siitä että USA turvaa omalta osaltaan rauhan Ukrainassa. 

Tämän kolmivuotisen mylläkän yhteydessä Suomi vietiin NATO-jäseneksi ilman kansanäänestystä ja median taitavan painostuksen avulla: muutaman tuhannen hengen kyselyn tuloksena saatiin yhtäkkiä uskottavaksi todellisuudeksi se, että enemmistö suomalaisista tukisi Suomen NATO-jäsenyyttä. Mitään välineitä kansalaiskeskustelun käymiseen ei ollut käytettävissä. Toista maailmansotaa kokemattomat ja Euroopan Turvallisuuskonferenssin maailmanlaajuista päätöstä muistamattomat päättäjät katsoivat, että rakentaa kansakuntien toiminnalliset suhteet ensisijaisesti luottamukseen ja yhteistyöhön perustuen  tulivat kertaiskulla haudatuiksi. Euforian tasoa kuvaa se, että sekä Suomi että Ruotsi otettiin pikavauhtia NATO:n jäseneksi.

Kun tilanne nyt on dramaattisesti muuttumassa, USA näyttää säilyttävän kasvonsa Venäjä-suhteissaan ja pääsevän käsiksi miljardiluokan maamineraaleihin ilman että se aiheuttaa enempää kustannuksia USA:n hallinnolle.

Juuri nyt näyttää Vihreiden Oran Tynkkynen puhuvan, että jos emme pysäytä Venäjää Ukrainassa, pian saamme kokea paineita omilla rajoillamme. Ulkomaalaisviha yhtyneenä historiallisiin venäjäpelkoihin tarkoittaa ilmeisesti sitä, että vaikka sota Ukrainassa päättyisikin, Suomen raja Venäjän suuntaan on ja pysyy kiinni hamaan tulevaisuuteen. ETYK-konferenssin "Helsingin henki" on menetetty  ja seuraava sukupolvi - ehkä seuraavakin - joutuu elämään suhteessa itäiseen naapuriin pelon, epäluottamuksen ja yhteyksien lähes täydellisen puutteen oloissa.

Euroopassa joudutaan nyt kokoamaan yhteen, mitä noudatettu politiikka on saanut aikaan. Luopuminen 50 vuotta kestäneestä turvallisuuden ja yhteistyön arkkitehtuurista on aiheuttanut Euroopalle ja Euroopan Unionin jäsenmaille valtavat kustannukset Venäjän edullisiin energiayhteyksien katkeamsien muodossa. Sodan myötä painopiste kansantalouksissa on siirtymässä yhä kauemmaksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen toimeentulon ja ylipäätään yhteiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä teemoista. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rakenteet ovat edelleen Prometheuksen kahleiden tavoin sitomassa koko mannerta samaan aikaan kun muut makrotalousalueet etenevät avoimemmalla mielellä kohden tulevaisuutta. 

Näyttää siltä, että kun rauha joillakin ehdoilla pian alkavien neuvotteluiden myötä sovitaan, Euroopan Unionille on jäämässä maksumiehen rooli. Muistellen lapsuuden pelikortteja  käteen on jäämässä vuosikymmeniä kestäneen ulkopoliittisen pelin jälkeen "Musta-Pekka" pelikortti. Todellisuudessa joudumme jatkossa käytännössä edelleen puolustamaan  yksin maatamme taloudellisia, sotilaallisia ja kansainvälisiä uhkia vastaan.

Kohtalon hetket ovat käsillä

 Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn ja pankin emeritusjohtaja Erkki Liikanen näyttäisivät yhdessä pohdiskelleen, minkälaisiin toimiin olisi ryhdyttävä nyt, kun luotetun läntisen arvoyhteisön politiikka on saamassa uusia, vähemmän luottamusta herättäviä piirteitä. Onhan se todella erikoista, että johtavan läntisen vallan politiikka saakin yhtäkkiä "sosialistisia" piirteitä siinä mielessä,  markkinavetoisuuden työvälineeksi otetaan julkinen päätöksenteko ja valtio, joka kaappari-instituution tavoin alkaa omilla toimillaan varmistaa oman yhteiskuntarakenteensa ylivoimaisuutta "MAGA" (Make America Great Again) hengessä.

Taustalla on vahva usko USA:n taloudelliseen ylivoimaan monilla politiikan alueilla: puolustuksessa, tietotekniikassa, maailmantilanteen hallinnassa ja tietenkin taloudellisessa ylivoimassa. Dollari hallitsee edelleenkin selvitys- ja reservivaluuttana maailmanmarkkinoita. Tämän päivän USA haluaa olla ensimmäinen ja ylivoimainen. Sille ei kelpaa kauppasuhteissakaan winwin periaate. USA haluaa viedä kaiken.

Ylivoima ja hyvinvointi ei kuitenkaan perustu enää kokonaisten tuotantoketjujen hallintaan manufaktuurin, kaiken tarpeellisen tuottamisessa kotitalouksille ja teollisuudelle.  Toinen maailman supervalta on Kiina, joka on vuoisien mittaan huolellisesti varmistanut tuotantoketjujen toimivuuden alkaen raaka-aineista ja päättyen lopputuotteisiin. Koko muu maailma on enemmän tai vähemmän riippuvainen Kiinalaisista raaka-aineista, varaosista ja tuotteista. Kiinaa on mahdoton sivuuttaa - ja tässä taitaa olla yksi perimmäinen syy siihen muutoksen agressiivisuuteen, joka Amerikassa on nyt tapahtumassa.

Kiina hallitsee perusteollisuutta ja Amerikka on siirtynyt jälkiteolliseen finanssikapitalismin aikaan. Teollisen pohjan vahvistaminen USA:ssa näyttää tapahtuvan lähinnä IRA-lainsäädäntöön liittyvin ympäristö ja teknologiamotiivein - rohkeita "sosialistisia" toimia sellaisenaan. USA tavoittelee nyt korkein tariffein ja tullein - sanktiopolitiikkaa unohtamatta - yritysten siirtymistä rapakon toiselle puolelle nostamaan USA:n teollista tuotantoa. Onnistuuko tuotantoketjujen uudelleenrakentaminen? Suostuvatko palvelu- ja tietoyhteiskuntaan tottuneet amerikkalaiset palaamaan teolliseen työhön? Kuinka kauan työvoiman kouluttaminen näihin uusiin teollisiin tehtäviin kestää? Yksi vuosikymmenm ei taida siihen riittää. Tosiasia on, että myös Amerikan teollisuus ja kotitaloudet ovat nykyoloissa  riippuvaisia Kiinassa valmistetuista tuotteista ja teollisuuden varaosista.

Finanssikeinottelulla voidaan saada suuria aikaan, huikeita voittoja, huikeaa inflaatiota - ja huikeita kuplia. Usein viitataan US:n presidentin Herbert Hooverin (presidenttinä 1929-33) .vastaavanlaisen tariffipolitiikkaan, joka oli yhteydessä myös Euroopassa vallinneeseen inflaatioon ja lamaan. Trumpin tariffit uhkaavat tietenkin koko maailmaa - ja välittömästi myös amerikkalaisia kuluttajia, jotka maahantuotuja tuotteita käyttävät. Suomen Pankin pääjohtajan Olli Rehnin haastattelu Financial Timesissa kertoo varovaisesti mutta selkeästi, että Euroopan Unionilla on tahtotilaa ryhtyä vastatoimiin, jos tariffit, rangaistukset ja teollisuuden kutsuminen Amerikkaan  todella toteutuvat. Mediassa vilahtaa yhä useammin sana kostonomainen vastatoimi (retalitation), mutta viitaten pitkään läntisen arvoyhteisön toimintaetiikkaan tällaista ilmaisua hän ei tietenkään halua käyttää.

Mitä keinot sitten voisivat olla? Kun puhutaan raha-, kauppa- ja finanssipolitiikasta, EKP voi käyttää raha- ja finanssipolitiikkaa jossakin määrin välineenä tilanteen tasapainoittamiseen - ja siihen Rehn haastattelussa viittaakin. USA:n kaapparihenkinen politiikka taitaa kuitenkin saada niin agressiivisia muotoja että tavanomaiset keinot eivät riitä. Luultavasti juuri eurooppalainemn teollisuus vaatii kulissien takana tavanomaista voimakkaampia keinoja. Euroopan Unionin toimia rajoittaa kuitenkin perussopimuksiin sidottu raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita, joka on rakennettu hyperinflaatiota pelkäävän Saksan perustuslaillisen velkajarrun tapaan myös EU:n peruskirjaan, keskeisten isntituutioiden sääntöihin ja joka myös ohjaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen muodossa perustuslakitasoisesti jäsenmaiden talouspolitiikkaa. EKP:n taannoisen pääjohtajan rohkea veto aloittaa vuosille 2014-22 sijoittunut Määrällinen elvytys (QE) osoitti, että itsenäisen yhteisön itsenäisellä keskuspankilla on keinoja käytettävissään. Tosin velkapelkoinen Saksa ei koskaan hyväksynyt pääjohtaja Draghin toimintatapaa, vaan on myös muissa yhteyksissä (mm. Next Generation velkasopimuksessa) osoittanut kriittisiä varauksia ja ehtoja tällaisen politiikan toteuttamiseen. Nykysäännösten puitteissa keinot saattavat jäädä näpertelyksi. Sanktioiden ja vastasanktioiden tien päässä odottaa katastrofi.

Ainoa todellinen keino vastata USA:n agressiiviseen politiikkaan olisi vapauttaa Euroopan Unioni ja Euroopan Keskuspankki siitä raha- ja finanssipoliittisesta pakkopaidasta, johon se on jo 1990-luvun alusta päätöspohjaisesti sidottu. Se tarkoittaisi, että Euroopan Komissio ja Euroopan Keskuspankki voisivat yhteisin toimin vastata mihin hyvänsä talouspoliittiseen uhkaan suojaamalla raha- ja finanssipoliittisin poliittisin toimin eurooppalaista markkinaa ja tarvittaessa jopa suoraan  kansalaisia. Kuten tunnettua, itsenäisen yhteisön itsenäinen keskuspankki ei voi ajautua konkurssiin. Verotuksella voidaan aina pitää kurissa inflatoorista painetta niin yritysmaailman kuin palkansaajienkin odotusten suhteen.

Pääjohtaja ei tietenkään voi kertoa lehtihaastattelussa, mitä Euroopan Unionin keinot Kiinan perustuotannon ylivoimaa ja Amerikan tietoteknologiaa ja finanssiylivoimaa vastaan ovat.  Miten pitkälle elvytyspolitiikassa voidaan mennä rikkomatta EU:n ja EKP:n nykyisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita? Eipä juuri kovin pitkälle - eikä missään tapauksessa niin pitkälle että ne riittäisivät vastatoimiksi kaapparii-instituutioksi ryhtyneelle läntiselle arvoyhteisölle. Uskon että myös pääjohtaja  tiedossa ja takaraivossa muhii se, toinen vaihtoehto joka on olemassa - ja joka on jo vuosia ollut tarjolla ja johon ei osin ideologisista ja valtavirtaisen talouseliitin vastustuksesta johtuen ole uskallettu tarttua.

Nyt ovat kuitenkin kohtalon hetket käsillä.

PS. Ehkä on aiheellista todeta, että kirjoitan maailmanpolitiikasta ja makrotaloudesta maallikkona, joka - Mark Twainia vapaasti siteeraten - ei ole antanut yliopistojen valtavirtaisen "taloustieteen" haitata kehitystään ja harrastustaan näiden teemojen parissa. Kuten Rehn toteaa,haastattelussaan  talous on sekoitus sekä tiedettä että taidetta. Ehkä juuri nyt tarvitaan annos luovaa hulluutta?