Palkkasopimusneuvottelujen sitominen vientisektorin palkansaajien menestymiseen sopimisen yhteydessä pitää sisällään moniakin sekä periaatteellisia että käytännöllisiä kysymyksiä - ja kysymysmerkkejä.
Vientisektorin yritykset eivät ole mitään kansanvaltaisia organisaatioita, vaan kovia kilpailijoita, joiden tulonmuodostus ja toimintastrategia ovat usein tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Kuten tiedertään, työntekijäpuoli ei ole saanut edustajiaan mukaan näiden yritysten hallintoon, joten tie vaikuttamiseen siltä osin on poikki.
Kuinka paljon vientiä sitten tarvitaan kansantalouden pystyssäpitämiseksi? Vähin määrä on ilmeisesti tuonnin arvon saavuttaminen, jolloin kauppatase on tasapainossa. Tämän ylittävällä viennillä on merkitystä taloudellisen kasvun kannalta, mutta jo tasapainotilanteessa pyörät pyörivät ja tulosta syntyy. Viennin osalta kuitenkin joudutaan luopumaan itse lopputuotteesta ja omaan käytöön tulevat hyödykkeet on hankittava muita teitä.
Keskeinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista ja työstä on perustuslakimme mukaan viime kädessä valtiovallalla, siis eduskunnalla ja maan hallituksella. Valtion vastuunottoa kansalaisten hyvinvoinnista mm. sopimuspolitiikassa on vähätelty ja pidetty "perinteisesti" työmarkkinajärjestöjen toimintavapauteen kuuluvana asiana. Nykyisen Orpon/Purran/Adlercreutzin/Essayahin hallituksen toimesta tästä perinteestä on luovuttu ja hallitus on ryhtynyt sopijaosapuoleksi ja toteuttanut lakiteitse yksipuolisesti työnantajan toivelistan mukaisia rajuja, palkansaajien, työttömien ja työelämän ulkopuolella olevien kuten opiskelijoiden aseman pysyviä heikennyksiä. Ei ole liioteltua todeta, että tapahtunut muutos on kauaskantoinen ja tulee näkymään tulevaisuuden hallitus- ja sopimuspolitiikassa arvatenkin toistuvasti ja eri variaatioina.
Voisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla? Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti siis ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.
Sosialidemokraatit ovat pääoppositiopuolueena esittäneet koko joukon keinoja valtion talouden tasapainottamiseksi. Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista.
Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellisia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa?
Myös julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Juuri valtiovallan ja julkisen sektorin on toimittava vastuullisena tiennäyttäjänä - siis päänavaajana - palkansaajien palkka- ja sopimusolosuhteiden kehittämisessä. On vielä korostettava, että valtiovallan ratkaisevasti aktiivisemman roolin käyttöönottaminen tapahtui nykyisen porvarillisen hallituksen toimesta. Kysymys on vain perustuslaillisen toimintatavan henkiinherättämisestä. Tätäkin hallitus on pyrkinyt tulkitsemaan vastoin perustuslain henkeä markkinaehtoisen ja kansanvaltaa väheksyvän syrjivän toimintamallin suuntaan.
Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!
Kun tiedetään että yritykset eivät ostovoiman vähyyden vuoksi voi eikä halua investoida, eikö olisi järkevämpää käynnistää näilläkin varoilla julkisia investointeja, projekteja ja työllistämisestä tavoitteena kaikkien inhimillisten resurssien käyttö? Suorien tukien lisäksi yritykset ovat saaneet miljarditolkulla verohelpotuksia, vapautuksia vastuista (esim. eläkemaksut) ja julkista tukea monenkirjavalle yritystoimintaa ja sen arvopohjaa vahvistavalle verkostolle.
}
oisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla. Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.
Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellsia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? Mielestäni julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!