Puoliksi tyhjä vai melkein täynnä?

Onko vesilasi puoliksi tyhjä vai melkein täynnä? Tätä hauskaa analogiaa käytetään usein puhuttaessa pessimistisestä tai toisaalta optimistisesta  asennoitumisesta. Selvää kaiketi on että kun tulevaisuuteen katsotaan, pitäisi nähdä vielä mahdollisuuksia toiveiden tynnyrin - tai vesilasin - täyttymisestä.

Euroopan Unionin kohdalla tätä vesilasivertausta voisi katsella myös tämän länsimaisen arvoyhteisön demokratianäkökulmasta. Unionin suuriin keskeisin perusteisiin kuului lähtökohtaisesti rauhan ja demokratian vaaliminen tässä maanosassa toisen maailmansodan aineellisten, fyysisten  ja henkisten tuhojen raunioilla. Ei koskaan enää sotaa! Ei koskaan enää rotuerotteluun perustuvia kansanmurhia! Kansalaisten tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja yhteinen hyvinvointi kunniaan!

Alku sodan jälkeen ei ollut niitä kaikkein helpoimpia. Suomi oli asevelikumppani Saksan kanssa, jota neuvostokommunismi syytti vaaralliseksi fasistiseksi maaksi, kansakunnaksi johon ei voinut luottaa. Saksa oli kolmannen valtakunnan uhopolitiikan ja rasistisen narsismin seurauksena raunioina. Länsi ei puolestaan luottanut neuvostokommunismiin, se edusti proletariaatin diktatuureineen ja yksipuoluejärjestelmineen demokratian irvikuvaa. Ruotsi oli pohjoismaista säästynyt pääosin sodan kauheuksilta viisaan eristäytymispolitiikkansa ja osin opportunistisen vientipolitiikkansa ansiosta: teollisuus toimi ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusteita rakennettiin. Ernst Wigforsin kansankoti alkoi tuolloin jo saada ensimmäisiä ilmenemismuotojaan. Avoin, kansanvaltainen hallinto, julkisten yhteisöjen ja laitosten ensisijainen rooli investoijana ja palveluiden tuottajana oli keskeistä ruotsalaisessa arvoyhteisössä.

Noista ajoista on jo kulunut seitsemänkymmentä vuotta ja keskustelua rauhasta ja demokratiasta jatkuu edelleen. Vain pieni osa kansakunnasta meilläkin kantaa vielä muistikuvissaan sota-aikojen tunnelmia ja kokemuksia. Minäkin kuulun niihin, jotka muistavat isän sotaanlähdön, paluun kotiin täiden syömänä, haavoittuneena ja henkisesti riekaleina. Kehossani näkyvät vielä sota-ajan ravinnonpuutteen seuraukset; riisitauti ja fyysinen näivettyminen olivat väistämättömiä seurauksia vuosia jatkuneesta aliravitsemuksesta, kurjuudesta, epävarmuudesta. Kesti pari vuosikymmentä saada niissä oloissa hampaansa hoidettua ja päästä fyysisesti siedettävään kuntoon.

Aika pian alkoi näyttää siltä että toivoa kuitenkin oli olemassa. Alkoi kiihkeä jälleenrakentamisen kausi, sotakorvaukset maksettiin. Olimme ylpeitä siitä, että mm. eduskuntavaalit vietiin läpi myös sota-ajan oloissa. Syntyivät äitiyspakkaukset, omakotitalot, rintamamiestilat. Ensimmäiset vesijohto- ja viemärijärjestelmät rakennettiin suomalaisiin kirkonkyliin, jotka vielä ennen sotia olivat paljolti samannäköisiä kuin mitä itärajan takana Karjalassa on edelleenkin nähtävissä. Selvisimme sotakorvauksista ja liittoutuneiden Neuvostoliitolle delegoimasta valvontakomission autoritaarisesta komennosta. Syntyi Paasikiven realismiin ja Kekkosen tunteisiin vetoava ystävyysyhteistyö Neuvostoliiton kanssa. Kommunistit saivat hyvitystä 1930-luvulla omasta mielestään kärsimälleen vääryydelle, kun heidän NKP:n  ideologiseen vientiin perustuvat vallankumoushaaveensa kiellettiin järjestäytyneenä toimintana.

Onko demokratian lasi tänä päivänä puoliksi tyhjä vai täyttymäisillään? Euroopan Unionissa puhutaan demokratiavajeesta. Euroopan komissiolla on itsenäinen asema suhteessa Euroopan Parlamenttiin, vaikka parlamentin vaikutusvaltaa on lisätty. Parlamentti voi joko hyväksyä tai hylätä Euroopan Komission ehdotukset. Parlamentin jäsenet osallistuvat valmisteluprosesseihin tekemällä selvityksiä ja esityksiä valitsemaltaan toimialueelta. Unionin neuvostot käyttävät paljon aloitevaltaa, kukin omalla alueellaan. Kiinnostus Eurooppavaaleihin on ollut aika vähäistä, suurin piirtein joka toinen äänestää eurovaaleissa. Kiinnostus on samaa luokkaa kuin vastikään pidetyissä Venäjän Duuman vaaleissa.

Huomiota tietenkin kiinnittää eurooppalainsäädännön kasvava merkitys ja siihen perustuva yhä tiukempi  ohjausvalta suhteessa kansallisiin hallituksiin. Maastrichtin sopimuskokonaisuus ja mm. Euroopan Keskuspankin peruskirjat ovat demokratian kannalta äärimmäisen merkittäviä. Keskeiset asiakirjat ovat markkinaorientoituneita ja EKP:n peruskirja jopa siinä määrin että se yksiselitteisesti kieltää pankilta jäsenvaltioiden taloudellisen tukemisen tai vastuun ottamisen jäsenvaltioiden veloista. Nämä asiakirjat on aikanaan hyväksytty pitkien neuvottelujen tuloksena konsensusperiaatteella eikä ole ajateltavissa, että muutoksia niihin saataisiin esimerkiksi enemmistöäänestyksillä. Kansalliset vaalit eivät muuta eurooppalainsäädäntöön sementoitua, Euroopan Unionille autorisoitua vallankäyttöä.   Vasemmistolainen valtion johtava rooli on suljettu pois taloudellisessa vallankäytössä. Taustana tiukalle vapaan markkinatalouden varaan rakentamiselle on ollut ilmeisesti pelko ajautumisesta uudelleen valtiososialismiin  ja pelko neuvostotyyppisen sosialismin paluusta. Samalla tämä ehdottoman autoritaarinen markkina-alisteinen rakenne sulkee tosiasiassa myös kansanvaltaisen hyvinvointivaltiokehityksen pois rationaalisten mahdollisuuksien joukosta. Tässä suhteessa sosialidemokratian kannalta demokratian lasi ei ole täyttymässä vaan on puoliksi tyhjä ja edelleen tyhjenemässä.

Läntiseen arvoyhteisöön näyttää kuuluvan sellainen, mielestäni jossakin määrin narsistinen ajatus, jonka mukaan meidän demokratialasimme on melkein täynnä, kun taas naapurien demokratialasi on selvästi vajaa ja oikeuttaa Euroopan Unionilta jopa sanktioita ja kurinpalautustoimia.

Patriarkaaliseen, autoritaariseen lähestymistapaan ja sen mukaiseen yhteiskuntaluonteeseen kuuluu ehdollisen rakkauden periaate. Olet hyväksytty ja  rakastettu, kun noudatat auktorisoituja periaatteita ja toimintakäytäntöjä. Sen vastakohtana olisi matriarkaalinen, äidinoikeuteen perustuva ehdoton rakkaus myös niitä kohtaan jotka käyttäytyvät kurittomasti tai joidenkin muiden periaatteiden kuin niiden mukaan jotka ovat tulleet yhteisössä auktorisoiduksi.

 Hyväksytäänkö Brittien ero EU:n arvoyhteisöstä? Kriminalisoidaanko Venäjän Krimin valloitus ja samalla suuren Venäjän turvallisuustarpeet? Miten suhtaudutaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, sen avoimeen ja kansanvaltaiseen hallintoon? Onko Kreikkaan kohdistettu riistävä austerismi rauhaa ja demokratiaa edistävää politiikkaa? Eikö Euroopan Unioni hyväksykään vahvan valtion ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lujaa, kansanvaltaista liittoa? Nojaudutaanko pelkästään USA:n republikaanien arvopohjaan, juuri nyt siihen liittyvistä riskeistä huolimatta? Tunkeutuuko populismia vahvistava rääpimiskulttuuri Eurooppaan USA:n, siis läntisen arvoyhteisön kärjistyneen vaalitaistelukulttuurin kautta?

Onko eurooppalaisen demokratian lasi siis tyhjenemässä vai täyttymässä?