Kuka sosialismia tarvitsee?

Kuka tarvitsee sosialismia? Oikeisto ja konservatiivinen maailmanaika - myös liberaaleja arvoja kannattavat - näyttää vierastavan koko käsitettä. Päällimmäisenä muistissa on marxismi-leninismin luomus yksipuoluejärjestelmästä ja vahvan valtion varaan rakennetusta valtiojohtoisesta suunnitelmataloudesta, jonka oli määrä voittaa kapitalistinen riistojärjestelmä niin taloudellisessa, sotilaallisessa kuin kulttuurisessakin kilpajuoksussa, lopullisesti. Ei syntynyt pääskystä, tuli lepakko.

Sosialidemokraattien periaateohjelmassa sosialismin käsite on pysynyt pitkään.  Matkan varrella on näkynyt paljonkin merkkejä siitä  että koko käsite haluttaisiin heivata sivuraiteelle, historian roskatynnyriin. Sosialidemokraattien kohdalla on tämä reagointitapa näkynyt jo pitkään: kun joku antaa käsitteelle sen alkuperäisestä sisällöstä poikkeavan, usein täysin vieraantuneen sisällön - kuten Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa tapahtui - sosialidemokraatit hylkäsivät käsitteet, kuten sosialismin ja kommunismin. Tästä nähdään että myös ilmaisut voidaan kapitalisoida, riistää niiltä alkuperäinen sisältö ja käyttää ne jopa alkuperäisen tarkoituksen kannalta täysin päinvastaisiin tarkoituksiin ja toimintatapoihin. Onko niin, että suurilla aatteilla ja uskonnoilla on sisäsyntyinen taipumus muuttua vastakohdakseen?

Mitä olisi sosialidemokraattinen sosialismi tai demokraattinen sosialismi - kuten olemme sitä tottuneet nimittämään? Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian valovoimainen rehtori 1950-60- luvuilta tapasi kansantaloustieteen tunneilla korostaa, että sosialidemokraateille sosialismi on yhteistä säästämistä, yhteistä voimavarojen kartuttamista. Sen pohjalle voidaan rakentaa kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja luoda edellytykset ihmisen omaehtoisuudelle, aineelliselle ja henkiselle kuntoutumiselle ja tervehtymiselle, kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle.

Minun opiskeluaikoinani tuo kehitys oli alkamassa ja muistan Liukkosen veikeästi nauraen todenneen, että yhteinen säästäminen, voimavarojen kartuttaminen käy niin yleisesti selväksi että demokraattinen sosialismi toteutuu   kuin itsestään. Sitten 1960-luvulla avautuikin historiallinen akkuna, tuli suuri vaalivoitto, vasemmistoenemmistö eduskuntaan ja alkoi kiihkeä ja nopea ohjelmatyö puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla. Sosialidemokraattiset, takarivissä olleet voimat pääsivät purkamaan ideoitaan ja toteuttaman visioitaan. Puolueriita väistyi taka-alalle, SAK eheytyi, työelämää ryhdyttiin myös nopeasti uudistamaan. Syntyi perusta kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle. Voi pitää suorastaan ihmeenä että runsaan kymmenen vuoden aikana polkaistiin melkein kuin tyhjästä valtava määrä yhteistä hyvää. Siihen osallistui yhteiskunnallisia voimia laidasta laitaan,  osin epäröiden mutta suomalaista kansallista tuntoa ja rationaalisen logiikan lakeja noudattaen. Sodan jaloista selvinnyt sukupolvi tiesi että ihmisestä ja yhteisestä asiasta on kysymys. Silloin saivat alkunsa työeläkejärjestelmä, lasten päivähoito, peruskoulu, suhteellinen vaalitapa suurissa joukkojärjestöissä, työelämän demokratisointiin tähdänneet uudistukset, tulopoliittiset kokonaisratkaisut, laaja suositussopimusten kokonaisuus - ja vahva kunnallinen itsehallinto.

1970-luvulla alkoi henki muuttua. Alkoi kuulua kaikuja Milton Friedmannin monetarismista, alettiin puhua yksityistämisestä ja kaupallistamisesta. Juuri aikaansaadut julkiset palvelut todettiin muka tehottomiksi. Nuorta hyvinvointivaltion rakennetta alettiin epäillä ja nakertaa yhteisen hyvän sijasta oman ideologisen ryhmittymän tai edunvalvonnan tarpeita palvelevaksi. Hyvinvointivaltio koettiin reaalisosialismin vaaralliseksi esiasteeksi. Tosiasiassa sosialidemokratia oli käynyt työpaikoilla ja joukkojärjestöissä vuosikymmeniä kestäneen katkeran taistelun kansanvaltaisten arvojen puolesta ja hyvinvointirakenteet kaikkineen osoittivat jo tietä kohden yhteistä, demokratiaan perustuvaa modernia rakennetta.

Aika pian muuta kuin yhteistä hyvinvointia tavoittelevat voimat oppivat käyttämään hyvinvointivaltion resurssivoimaa omien, omaan poliittiseen viitekehykseen rajoittuvien tavoitteiden toteuttamisen. Maatalouspolitiikka, Maalaisliitto ja sittemmin poliittiseksi keskustaksi itsensä manipulointitarkoituksessa nimittänyt Keskustapuolue käytti yhteisiä voimavaroja maataloustukiaisiin ja ylipäätään omien taustaryhmien maasuttamiseen. Kuvaavaa on että työeläkejärjestelmässsä MYEL, Maaseutuyrittäjien eläkelaitos ei vieläkään kerää työeläkemaksuja, vaan ne kustannetaan suoraan valtion budjetista. Hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin nuori aihio kelpasi heti alusta saakka eturyhmäpolitiikan välikappaleeksi iltalypsyineen, omille alueille ensiksi suunnattuine uudistuksineen - ja sitten niiden pysäyttämiseen kun päästiin rintamaille. Terveyskeskus-uudistuksen toteuttamiselle kävi näin ja vaarana on että SOTE valjastetaan myös vain yhden ryhmän edunvalvonnan välikappalleeksi.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen ensisijaisena edunvalvojana oppi aika pian luomaan ja käyttämään hyvinvointivaltion rakenteita yritysmaailman välikappaleena. Tämä toiminta on saanut jo tähän mennessä niin paljon valtion kassaa ja voimavaroja tyhjentäviä muotoja, että niitä ei yhdellä istumalla pysty edes luettelemaan. Yritystukien määrät ovat herättäneet jo arvostelua, viimeksi SAK on vaatimattomasti kysellyt ammattiyhdistysliikkeen edustuksen perään SITRAn tapauksessa. Sen lisäksi on liuta muitakin, Tekesille kelpaa melkein minkälainen yritys hyvänsä ideoineen kumppaniksi, mutta kansalaisjärjestöjä katsellaan pitkin nenänvartta, vaikka ne voisivat hetkessä luoda uuden, työllistävän kulttuurin.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen esikoisoikeutta nauttivana käyttää hyvinvointivaltion rakennetta  kilpailukyvyn ja suomalaisen yritysmaailman tehostamisen verukkeella ennennäkemättömällä tavalla hyväkseen. Miljardeja euroja on siirtynyt yritysten tuiksi ja taseisiin siinä hyvässä uskossa että yritykset vihdoinkin alkaisivat työllistää. Yhteskuntavastuun sijasta on EK:ssa ruvetttu puhumaan yritysvastuusta. Yrityksestä on siis ensisijaisesti pidettävä huolta, oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Tässä piilee se vaara, että aasi - valtio -  kuolee juuri kun se oppii olemaan syömättä, siis kokoamatta voimavaroja. Yritysmaailma ei voi luoda työpaikkoja, jos ei ole kysyntää ja ostovoimaa. Tarvitaan vahvaa valtiota, joka investointeineen luo pohjaa hyvälle infrastruktuurille, uusille rakenteille ja palveluille. Paradoksaalista kyllä, sosialidemokratia olisi paljon vahvempi tuki vahvoine hyvinvointivaltioineen yritysmaailmalle kuin sen perustaa köyhdyttävä kokoomuslainen politiikka. Tämä viisaus ei näytä mahtuvan konservatiivien ja erilaisten liberaalien muuten joustavaan ajattelutapaan sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan.

Perussuomalaiset sanovat rakentavansa hyvinvointivaltiota ilman sosialismia. Hauska huuli sellaisenaan, mutta sisältö jää puuttumaan. Poliitttinen kokemus osoittaa, että yhteisen hyvinvoinnin rakentaminen ilman demokratiaa johtaa yksipuolisuuteen ja epäproduktiivisiin ratkaisuihin. Minulle kansanvaltainen, yhteiseen, kaikkia koskevaa hyvinvointia tavoitteleva valtio on juuri sitä sosialismia sanan sosialidemokraattisessa mielessä.

Ruotsalainen kielivähemmistö on rakentanut hyvinvointia omien autonomisten säätiöidensä ja valtiosta riippumattomien rakenteidensa varaan. Rajallista käsitystä yhteiskuntavastuusta sellainenkin lähestymistapa edustaa. Hyvinvointivaltio tarkoittaa yhteistä, kaikkia koskevaa ja tässä suhteessa rajoja asettamatonta palvelu- ja toimintarakennetta.

Vihreät käyvät kuumana luonnon, kansallis- ja luonnonpuistojen puolesta -  ja hyvä niin. Hyvinvointivaltio kykenee puolustamaan myös luontoarvoja. Suhde palvelurakenteeseen ja yhteiseen hyvinvointiin on kuitenkin ollut poukkoilevaa, sen tiedämme me vahvan vihreän vallan alla elävät helsinkiläiset paremmin kuin hyvin. Jos käydään kuumana luonnon puolesta ja suhtaudutaan kylmäkiskoisesti ihmisiin ja kansanvaltaisiin rakenteisiin, sorrutaan helposti fanaattisuuteen: palava jää, kuumana asian puolesta, kylmänä suhteessa kanssaihmiseen.

Euroopan Unionin kääntyminen lähes pelkästään markkinoiden ehdoilla toimivaksi, vapaakauppasopimusten myötä jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi ei lupaa yhteisen hyvinvoinnin, demokratian eikä rauhankaan kannalta sitä mitä tavoiteltiin Euroopan yhteisöä, Hiili- ja Teräsunionia perustettaessa. Tosiasia on, että tämän päivän Eurooppa ja sen jäsenvaltiot tarvitsisivat yhteistä voimavarojen kartuttamista mitä kipeimmin. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen, siis demokraattinen sosialismi voisi muodostaa sellaisen voimakkaan valtavirran jolla monella tapaa rampautunut mantere nostettaisiin uudelleen jaloilleen.

Mutta kuka sosialismia kaipaa?