Palaako renesanssin aika työelämään?

Juhani Räsäsen kuva "Universaalien hyveiden ja vahvuuksien "neuroverkosta"

"Nasima Razmyar, Timo Harakka ja Sanna Marin taisivat iskeä kultasuoneen. Eilisen SDP 2020-luvulla seminaarin jälkeen puhelimet ovat soineet koko päivän. SDP kiinnostaa sekä toimittajia että kansalaisia. Hyvä näin.
Tahdon rohkaista kaikkia SDP:n jäseniä keskustelemaan jatkossakin uusista ideoista ja ajatuksista. Pientä julkisuutta ei pidä säikähtää. Se on merkki siitä, että on saattanut sanoa jotain sanomisen arvoista. Sosialidemokraattisessa puolueessa jäsenistö päättää puolueen linjan."

Tämän SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen 13.2. 2016  Facebook -päivityksen rohkaisemana pistän siis minäkin lusikkani tähän poliittisia makuhermoja kiihottavaan soppaan. Kirjoitan tässä kansanedustaja Timo Harakan "Uusi aalto" -julistuksessa käyttämästä ilmaisusta, jonka mukaan työ ei ole arvo vaan resurssi. Ja sen suhteesta valtaan ja vallankäyttöön.

 Mielestäni Timo Harakka ymmärtää kirjoituksessaan työn "tyovoiman" synonyymina, yhtäällä resurssina,  pahimmillaan  palkkaorjuuden muotona, josta englanninkielessä käytetään nimitystä "labour" tai "job" - ja jolla ei sellaisenaan ole tekijälleen eritystä arvoa muuten  kuin korkeintaan toimeentulon lähteenä. Aikamme yhteiskunnallisesta tilanteesta käsin työ, "work" voi todellakin näyttää vain työvoimaresurssilta, jolle sellaisenaan ei pidä liian suurta arvoa antaa.

Työväenliikkeen arvoperinnössä työ on kuitenkin laajempi, kaikkea inhimillistä aktiviteettia  ("activity") koskeva ulottuvuus. Vaatimus työn vapauttamisesta pelkästä palkkaorjuudesta on liikkeen suuri inhimillinen ja yhteiskunnallinen tavoite ja pysyvä tehtävä. Lainaan tähän Juhani Räsäsen 14.2. 2016 lanseeraamaa kuvaa "Universaalien hyveiden ja vahvuuksien "neuroverkosta", jossa hän esittelee itseasiassa työn ja aktiivisuuden käsitteen henkisiä arvoja, jotka meidän tulee nostaa tietoisuuteen ja vallitsevaksi hegemoniaksi. Mielestäni on todella kiinnostavaa, että kun esim. Karl Marx määrittelee ihmisen aseman ja mm. työn tuossa uudessa, liikkeen tavoittelemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, siinä vapautumisen asteen määrittelee ihminen itse - ei yritys, yhteisö tai organisaatio. Ihminen on tässä suhteessa ajatuksineen, tunteineen, osaamisineen ja arvostuksineen keskeinen toimija. Miten tämä suuri omaehtoisuuden ulottuvuus saadaan kaiken inhimillisen työn ominaisuudeksi? Se on se suuri tehtävä, jonka mekin jätämme - joudumme jättämään - lapsillemme ja tulevaisuudelle ratkaistavaksi.

"Työ on resurssi", kirjoittaa kansanedustaja Harakka julistuksessaan. Sitähän se on - kahdellakin tavalla. Yhteisölle yhtä hyvin kuin yritykselle - mutta myös ihmiselle itselleen. Kansanvaltaisessa julkisyhteisössä kuten kunnassa, valtiossa tai niiden perustamassa instituutiossa tuon resurssin käyttö perustellaan yhteisistä tarpeista ja usein myös toteutetaan yhteisen, avoimeksi tarkoitetun ja kansanvaltaisen hallinnon puitteissa. Voisin kuvitella, että valistunut kansalainen antaessaan työpanoksensa on tietoinen niistä hyvistä aikeista, jotka hänen työvoimansa käyttöön liittyvät.

Samaa voidaan sanoa myös työstä kansalaisjärjestössä; meillä laki jo periaatteessa mahdollistaa - mutta ei takaa -  kansanvaltaisen hallinnon ja yhteisen päätöksenteon. Yrityksen toimintaehdot lähtevät businessideasta, riittävästä kysynnästä ja enemmän tai vähemmän hyvin perustellusta tarpeesta. Minimimäärä transparenssia on taattu osakeyhtiölaissakin, mutta vaikuttaminen hallintoon tai toteutukseen on sattumanvaraista ja kiinni omistajan ja keskeisten toimijain tahdosta ja mahdista. Kaikki se keskustelu, jota käydään työelämän ehdoista, työhyvinvoinnista, palkoista  ja sopimuksista, pyörii hyvin pitkälle juuri tämän resurssin, työvoiman oikeahenkisen tai epäproduktiivisen käytön ympärillä.

Työ - laajasti ihmisen aktiviteettina ymmärrettynä - on aivan olennainen ihmisyyteen liittyvä resurssi. Erot palkkatyövoimana ymmärretyn resurssin ja luovana, omaehtoisena toimintana käsitetyn resurssin välillä on suuri. Se että ihmiset usein pitävät työstään ja asemastaan resurssina työyhteisössä osoittaa vain, kuinka joustava ja mielikuvitusrikas ihmisen mieli oikeastaan on. Mutta kun raja tulee vastaan riistämisen ja alistamisen muodossa, syntyy liike sortoa vastaan. Näin on aina ollut ja on aina oleva, sanoisi Sinuhe Egyptiläinen Mika Waltarin kynällä ilmaistuna.

 "Mikään ei ole muuttumatonta paitsi ihmisen luontaiset ja luovuttamattomat oikeudet", sanoi Thomas Jefferson, Yhdysvaltain kolmas presidentti jonka muotokuva on ikuistettu kahden dollarin seteliin . Ihminen ei tule koskaan luopumaan hänelle kuuluvasta luovuttamattomasta oikeudesta, toteuttaa itseään kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ihmisen aseman resurssina voi siis nähdä joko yhteisön tai ihmisen itsensä lähtökohdista. Se että työväenliike asettuu myös resurssiajattelussa viime kädessä ihmisen kannalle, on työväenliikkeen radikaalin ymmärtämisen peruskysymys.


Työhön resurssina liittyy tietenkin myös kysymys vallasta ja mahdista ja tämä on - on aina ollut - tärkeä ulottuvuus, kun puhutaan ihmisen elinvoiman käytöstä ja toteutumisesta. Muutosta tarvitaan minunkin mielestäni. Mutta maailma ei sanan sosiaalipsykologisessa mielessä muutu kovinkaan nopeasti. Saadaksemme historiallista perspektiiviä työn, vallan ja mahdin suhteeseen lainaan otteen  Frankfurtin koulukunnan suuren mestarin Erich Frommin  kuvausta renesanssiajan varakkaan ja vaikutusvaltaisen yläluokan kulttuurista  jo hänen ensimmäisessä suomeksi julkaistussa romaanissaan "Vaarallinen vapaus" (Escape from Freedom, 1941) :

"Massat, jotka eivät päässeet osalliseksi hallitsevan luokan varakkuudesta ja mahdista, olivat menettäneet entisen asemansa muodostaman turvan, ja niistä oli tullut muodoton massa, jota vallanpitäjät joko imartelivat tai uhkasivat ja aina riistivät. Uuden individualismin kera kasvoi uusi despotismi. Vapaus ja tyrannia, yksilöllisyys ja epäjärjestys olivat sekaantuneet yhdeksi vyyhdeksi. Renesanssi ei ollut pikkuliikehtimisen  eikä pikkuporvareiden kulttuuria, vaan se oli varakkaan aateliston ja porvariston kulttuuria. Taloudellinen toiminta ja vauraus saivat heidät tuntemaan itsensä vapaiksi ja tajuamaan yksilöllisyyden. Mutta samanaikaisesti nämä ihmiset olivat menettäneet jotakin: he olivat menettäneet tunteen, että he kuuluvat johonkin, tunteen jonka keskiaikainen yhteiskunta oli suonut. He olivat vapaampia, mutta myös yksinäisempiä. Valtaansa ja varallisuuttaan he käyttivät puristaakseen niiden avulla elämästä irti kaikien mahdollisen nautinnon; mutta tällöin heidän oli siekailematta käytettävä kaikkia keinoja, ruumiillisesta kurituksesta aina psykologiseen ihmisten käsittelyyn voidakseen hallita massoja ja voidakseen pitää kurissa heidän omaan luokkaansa kuuluvat kilpailijat. Tämä raju kamppailu vallasta ja hyvinvoinnista myrkytti kaikki ihmissuhteet. Lähimmäisiin tai ainakin oman luokan jäseniin kohdistunut yhteistunne hävisi ja tilalle tuli kyyninen ja riippumaton asennoituminen; toiset yksilöt olivat 'kohteita' joita käytettiin hyväksi ja jotka, jos se soveltui omiin päämääriin, säälimättä tuhottiin. Yksilöstä tuli intohimoisen itsekeskeinen. Hän himoitsi kyltymättömästi valtaa ja rikkautta. Tästä kaikesta oli tuloksena, että menestyksekkään yksilön suhtautuminen omaan itseensä myrkyttyi sekin,. Hänen omasta minästään tuli hänelle samanlainen hyväksikäytön kohde kuin oli tullut kaikista muistakin. On syytä epäillä, että renessanssin kapitalismin mahtiherrat olivat niin onnellisia ja itsevarmoja kuin millaisiksi heidät usein on kuvattu.  Näyttää siltä, että uusi vapaus sai heidät tuntemaan, että heidän sisäinen voimansa kasvoi, mutta samalla myös eristyneisyys lisääntyi ja samoin epävarmuus, epäileväisyys - ja kaiken tämän ansiosta - pelko." (Vaarallinen vapaus 1962, suom. Markku Lahtela)

Palaako siis renesanssin aika uudelleen työelämään?