Taistelu Euroopasta

Euroopan Unionin, rauhan ja demokratian linnakkeeseen - sitähän se perustamissopimuksensa mukaisesti pitäisi olla - syntyy koko ajan ja hyvällä vauhdilla uusia rakenteita, toimintatapoja, yhteisillä päätöksillä yleisellä tasolla siunattuja periaatteita, jotka kansalaisten osallistumisen, tietoisuuden ja toimintamahdollisuuksien kannalta näyttävät käyvän yhä hankalammiksi.

Kun kirjoitan tätä, olen tietenkin ja toivottavasti riittävän tietoinen subjektiivisesta näkemyksestäni ja siinä olevista puutteista. Tältä samalta pohjalta lähes jokaisen kansalaisen Euroopassa on kuitenkin käsityksensä maanosasta ja sen mahdollisuuksista rakennettava. Jos näkemyksessä on puutteita, niin sitä pahempi Euroopalle ja sitäkin suurempi haaste demokratialle, jonka varassa kuitenkin koetamme yhteiskunnallisessa mielessä elää.

Juuri näinä aikoina puhutaan paljon Unionin taloudesta ja rahapolitiikassa käsitteestä "Quantitative Easing". EKP yrittää rahamäärää lisäämällä mahdollistaa yhä tehokkaammin pankkien ja muiden rahalaitosten - ei vähiten kansallisten keskuspankkien - mahdollisuuksia lainanantoon. Tarkoitus on saada yritykset investoimaan  lisää , teollisuuden ja kaupan pyörät pyörimään, Eurooppa uudelleen käyntiin pitkän ja uuvuttavan alavireisen kauden jälkeen. Puhutaan lamasta ja puhutaan kriisistä.  Kansalaisille - meille suomalaisillekin - asia on kuitenkin etenkin vaalien alla ilmaistu suurina lupauksina, optimistisina odotuksina, "toivon vallankumouksena" - käsite joka juurtui meidän konservatiiviemme vaalikamppailujen keskeisenä, vähän huvittavastikin proletaaripainotteisena houkutteluna mielikuviimme. Näiden tulosten keskellä joudumme nyt sitten elämään.

On käynyt kuitenkin yhä ilmeisemmäksi etteivät yritykset ja markkinat valtavista rahavuoristaan huolimatta saa konetta käyntiin. Investointien pitää perustua aitoon tarpeeseen ja ostovoimaan, jotta niihin liittyvät odotusarvot toteutuisivat. Kansalaisten ostovoimaa on säästämisen merkeissä kuitenkin leikattu jo pidemmän aikaa: maltilliset nollasopimukset, julkisten kulujen leikkaaminen, työelämän sääntelyn purkaminen, työnantajan vastuiden vähentäminen mm. eläketurvan rakentamisessa - kaikki nämä ovat joko suoraan tai välillisesti kaventaneet kuluttamismahdollisuuksia ja myös kysyntää. Kaikki tämä on tehty sillä motivaatiolla, että kulujen vähentäminen  yrityksissä luo mahdollisuuksia uusiin investointeihin ja työpaikkoihin. Ei ole toiminut, ei kotimaisilla eikä Euroopan Unionin tasoisilla ratkaisuilla.

On käynyt ilmeiseksi etteivät yritykset voi luoda kysyntää. Tarjontaa on koetettu lisätä, mutta se on osoittautumassa myös yrityksille hankalaksi ja jopa vaaralliseksi suositukseksi. Jo nyt mm. lainojen korot kansainvälisillä markkinoilla ovat painuneet alle nollan, miinusmerkkisiksi. Suomen valtio voi saada lainaa ja siitä maksetaan valtiolle, jos se suostuu sitä ottamaan. Valtio voi sopimuksin luoda myös itse rahaa ja sillä projekteja, jopa rakenteita joihin kansa voisi työllistyä. Juuri valtion johdolla julkiset rakenteet  voivat luoda uutta työtä ja sitä kautta kysyntää, mahdollisuuksia myös yrityksille. Mutta.

Kaikkien tiedossa alkaa kuitenkin jo olla,  että Euroopan Unionin peruskirjoihin kuuluiva Maastrichtin sopimus asettaa tiukat velka- ja kasvurajat julkiselle sektorille. Heikommin  tiedostettua on se, että Euroopan Keskuspankilta, jolla  on yksinoikeus luoda euroalueelle rahaa, on perusartikloissaan tiukasti kielletty rahoittamasta valtiota millään julkisen rakenteen tasolla. Samalla valuuttaunionin myötä jäsenvaltioiden pankeilta tämä oikeus on otettu pois. Yksinkertaistaen voi sanoa, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen tähtäävä politiikka on suljettu pois Euroopan Unionista. Ainoa laillinen dynamiikan kehittäjä ovat markkinat. Kansanvaltaisten julkisten rakenteiden ainoa tehtävä on olla estämättä markkinoiden megakoneen toimintaa.

Suuren eurooppalaisen keskustelun - varsin yksipuolisen sellaisen - kohteena ovat olleet kansainväliset kaupparakenteet, ns. vapaakauppasopimukset. Niitä on monenlaisia: TTIP USA:n ja Euroopan Unionin välillä, CETA USA:n ja Kanadan, NAFTA USA:n ja latinalaisen Amerikan välillä, tietynlaisena mallina koko vapaakaupparakennekokonaisuudelle, TISA julkisen sektorin palvelujen vapauttamisessa kilpailulle ja TPP (Trans- Pasific Partnership) hallitsemaan ja "vapauttamaan" kauppaa lähes kaikkialla maailmassa. Poissuljettuja  ovat vain Mika Waltaria lainatakseni "ihmiskunnan viholliset" kuten Venäjä ja Kiina eräiden muiden maiden kanssa. Kaikissa näissä vapaakauppasopimuksissa markkinoille annetaan poliittinen ja juridinen "ensi yön oikeus" palvelujen tuottamiseen ja kauppaan. Kansanvaltaiset, demokraattiset rakenteet, kansalaisyhteiskunta jää kaikkineen alisteiseksi markkinavallalle. Pohjoismaissa elävästä ja yhteiseen hyvinvointiin tottuneesta ihmisestä tämä tuntuu käsittämättömältä. Vaaleissa kuitenkin meilläkin kansa on antanut ylivoimaisesti "vanhasta muistista" valtakirjan tälle politiikalle, todennäköisesti ymmärtämättä lainkaan rajuja käytännön seuraamuksia.

Markkinoiden megakone toimii siis Euroopassa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Emme ole vielä toipuneet vuosia kestäneen laman seurauksista, laman joka alkoi pankkien valtavana velkavuorten kasvamisena ja päätyi takausten kautta valtioiden ja kansalaisten maksettavaksi. Kreikan yritys rakentaa vaihtoehtoista lähestymistapaa rusennettiin EU:n, tätä rauhan ja demokratian linnaketta johtavan troikan toimesta voimalla matalaksi. Kreikan ja sen kansalaisten - kuten suomalaistenkin - on maksettava suuren kuplan seuraukset. Mutta ei siinä kaikki.

Thomas Fazi, italialainen kirjoittaja avaa ""Social Europe" verkkolehdessä 1.2. 2016  Euroopan pankkiunionissa vuoden 2016 alusta tapahtuneita muutoksia, jotka merkitsevät kansallisten hallitusten kasvavaa vastuuta omien maidensa pankkien toiminnasta, erityisesti tapauksissa joissa pankit eivät selviydy vastuistaan vaikkapa vastuuttoman lainanannon seurauksena. Kirjoittajan mukaan tämä tulee merkitsemään pääomien virtaamista huonossa hapessa olevista EU:n periferiamaista Unionin keskustaan, erityisesti Saksaan. Valtioiden ja hallitusten vastuut ovat kasvamassa niin suuriksi että ei ole oletettavissa niiden selviävän tästä uudesta tehtävästä. Kirjoittaja pitää tehtyjä päätöksiä reseptinä koko pankkiunionin tuhoutumiseen ja samalla kahdeksan vuotta jatkuneen painajaismaisen kriisin jatkumiseen edelleen. Kysymys on kirjan nimen mukaisesti "Taistelusta Euroopasta".

On eurooppalaisen demokratian kannalta lohdutonta, että valtiot jotka tyhmänsorttisen uusliberaalin ja myös varomattoman sosialidemokraattisen politiikkansa seurauksena päätyivät takaamaan pankkien odotusarvoisia riskilainavuoria, joutuvat nyt Euroopan Unionin päätöksellä vastaamaan pankkiensa toiminnasta kaikissa olosuhteissa. Yhteiseksi turvaksi tarkoitettu Unioni on tässä siirtänyt vastuun takaisin jäsenmaille - ilman tarvittavia rahapoliittisia välineitä. Tältäkin osin idea yhteisestä Euroopasta on tuhoutunut. Kansallisilla vaaleilla ei muutoksen aikaansaamisessa ole mitään merkitystä lähivuosien aikana.

Omilta europarlamentaarikoiltakaan ei ole näistä asioista tullut minkäänlaista tietoa, kannanotoista puhumattakaan. Ei tietoa, ei arvioita, ei näkemystä, ei vaihtoehtoja. Itse pitää kaivaa tietoja kansainvälisistä lähteistä. Miten eu-kansalaisen pitää vastata tähän kriisiin?

Mielestäni tässä valmistellaan pohjaa väkivaltaiselle kumoukselle, sodalle, tuholle - taas kerran. Onneksi olen jo sen verran vanha että ehdin ilmeisesti ajoissa alta pois.